Maija Sakki, 86, on selvinnyt monesta suuresta surusta: ”Katkeroituminen ei kannata” 

"Kukkien nouseminen maasta saa minut joka vuosi hymyilemään. Krookukset hehkuvat kilpaa auringon kanssa, kesällä liljat taipuvat tuulessa. Eniten pidän kuitenkin valkovuokoista. Kun niitä on paljon, näyttää siltä kuin maan pinta olisi kuorrutettu puuterilumella.

Muistan valkovuokot jo lapsuuteni Karjalasta, Rajaharjun kylästä Heinijoen ja Viipurin rajalta. Vaikka elämässäni on lapsuusvuosien jälkeen ollut monta käännettä ja asuinpaikkani on monta kertaa vaihtunut, kukat ovat ilahduttaneet minua kaikkialla. Ne nousevat mullasta uskollisesti joka kevät.

Kun sota syttyi vuonna 1939, perheeseemme kuului äidin ja isän lisäksi seitsemän lasta. Vanhin veljeni Reino oli 26-vuotias, jo naimisissa ja pienen tytön isä. Itse olin vasta yhdeksänvuotias.

Kun Reino ja 24-vuotias Väinö lähtivät sotaan, olimme kaikki todella huolissamme. Ilmassa leijui pelko siitä, että jotakin pahaa tapahtuu, ja painostava ilmapiiri tarttui myös meihin lapsiin.

Parin kuukauden päästä saimmekin viestin, että Reino oli kaatunut. Siitä alkoi lähes kymmenen vuotta kestänyt raskaiden menetysten sarja, joille ei näyttänyt tulevan loppua.

Vanhasen perheen sisarukset Karjalassa vuonna 1936. Edessä vasemmalta Reino, Maija, Ahti, Annikki ja Veikko. Takana Yrjö ja Väinö.

Seuraavana vuonna sairastui isä. Emme saaneet pitää häntäkään, sillä isä kuoli syöpään, kun olimme evakossa Jämsässä.

Välirauhan aikana palasimme Karjalaan. Jatkoimme koulunkäyntiä ja muuta elämää niin normaalisti kuin mahdollista – se oli ollut isän toivomus.

Ilo oli kuitenkin lyhytaikaista, sillä veljilleni Veikolle ja Yrjölle sattui kotipellollamme onnettomuus: he osuivat niittäessään miinaan. Räjähdyksessä Veikko kuoli ja Yrjö sai sirpaleita keuhkoihinsa.

Jatkosodassa menetimme vielä Väinön, josta oli isän kuoleman jälkeen tullut meille tärkeä isähahmo. Olimme silloin jo uudessa evakkopaikassamme Mouhijärvellä.

Itkimme reilusti, kun oli itkun aika. Toinen elämässä kiinni pitävä asia oli työ – päivän askareet oli hoidettava.

Lopulta sota oli ohi, mutta surua oli tulossa vielä lisää. 18-vuotiaan Yrjö-veljen käsi joutui puintitöissä silppuriin, ja hän kuoli leikkausta seuranneeseen keuhkoveritulppaan.

Jälkeenpäin olen monesti ihmetellyt, miten kestimme kaikki menetykset. Äitikin, joka joutui luopumaan niin monesta lapsestaan ja vielä miehestään. Myös koti Karjalassa oli menetetty, ja elämä piti rakentaa täysin uudelleen.

Ehkä meitä auttoi se, että itkimme reilusti, kun oli itkun aika.

Toinen elämässä kiinni pitävä asia oli työ – päivän askareet oli hoidettava.

Puhuimme myös paljon, ihan kaikesta. Meidän lastenkin kanssa puhuttiin, myös vaikeista asioista. ”Lapsil pittää haastaa, kyl hyö ymmärtää”, 93-vuotiaaksi eläneellä äidilläni oli tapana sanoa.

Äitini halusi välttämättä hankkia minulle valkoisen rippipuvun. Mustaa olin kuulemma joutunut käyttämään liian monta kertaa.

Kaiken taustalla oli vankkumaton usko korkeimpaan ja siihen, että elämä menee siten kuin se on ennalta suunniteltu. Koskaan emme katkeroituneet tai kapinoineet.

Ripille pääsyyni liittyi asia, joka on jäänyt merkityksellisenä mieleen. Äitini halusi välttämättä hankkia minulle valkoisen rippipuvun, mustaa olin kuulemma joutunut käyttämään liian monta kertaa.

Valkoisella mekolla oli minulle suuri merkitys. Se muistutti, että pimeän jälkeen tulee valoa, ja että elämässä täytyy mennä eteenpäin.

Perheestämme olivat jäljellä enää minun lisäkseni äiti, siskoni Annikki ja veljeni Ahti. Olin 17-vuotias, kun meille osoitettiin sodan jälkeen tila Hyvinkään Kytäjältä.

Ihastuin Terhon rehtiyteen ja kunnollisuuteen, ja siihen, että meillä oli samanlaiset arvot.

Annikki ei pystynyt töihin, sillä hänen sydämensä oli vaurioitunut sota-aikana flunssan jälkitaudissa. Niinpä minä ja 12-vuotias Ahti hoidimme äidin kanssa tilaa ja karjaa. Annikin sydän alkoi olla lopussa, ja hän kuoli vuonna 1948, hänkin vain 24-vuotiaana.

Minun elämässäni oli kuitenkin kääntymässä uusi, iloisempi sivu. Pääsin kiertävään käsityökouluun, ja pian tapasin tulevan mieheni Terhon.

Viipurin pitäjästä kotoisin oleva taiteellinen evakkopoika voitti sydämeni, kun hän soitti minulle kuoroharjoituksissa viululla Sinulle kuuluu lempeni.

Esimerkiksi presidentti Mauno Koivisto ja piispa Mikko Juva ovat istuneet kahvipöydässämme. Oli mukava huomata, että ihmiset ovat samanlaisia, oli heidän asemansa mikä tahansa.

Ihastuin Terhon rehtiyteen ja kunnollisuuteen, ja siihen, että meillä oli samanlaiset juuret ja arvot. Naimisiin menimme vuonna 1953. Meille syntyi poika ja kaksi tyttöä.

Terho opiskeli kuvataiteilijaksi Helsingissä ja alkoi veistää erilaisia monumentteja: suuria julkisia muistomerkkejä, muotokuvia ja mitaleja. Hän sai työlleen kunnolliset tilat, kun ostimme Hyvinkäältä Jalmari Ruokokosken ja Tyko Sallisen entiset taiteilijatalot Humalan ja Krapulan.

Lapset kasvoivat, minä hoidin kotia ja juoksevia asioita. Tein myös paljon käsitöitä, muun muassa ompelin lapsille kaikki vaatteet. Elimme metsän keskellä, mutta kuitenkin lähellä kaupunkia. Elämä oli vaihtelevaa ja henkisesti rikasta.

Maija ja Terho Sakki muuttivat taiteilijatalo Humalaan vuonna 1956. Kuvassa esikoinen Pekka vanhempiensa kanssa vuonna 1957. Perhe kasvoi myöhemmin vielä kahdella tyttärellä.

Terho teki innolla töitään ja sai niistä tunnustusta. Välillä meillä kävi malleina hyvinkin tunnettuja henkilöitä.

Esimerkiksi presidentti Mauno Koivisto ja piispa Mikko Juva ovat istuneet kahvipöydässämme. Terholle oli tärkeää, että myös minä olin mukana kahvipöytäkeskusteluissa. Oli mukava huomata, että ihmiset ovat samanlaisia, oli heidän asemansa mikä tahansa.

Kun lapset kasvoivat, aloin itsekin miettiä vakituisempaa työuraa. 1970-luvun puolivälissä minulle tarjottiin pestiä Hyvinkään sairaalan SPR:n kahviosta. Otin sen ilolla vastaan, tosin ensin lapsilta ”luvan” kysyttyäni.

Kerran parahdin Terhon haudalla: "Näytä minulle merkki, jos vielä olet jossakin!"

Olin kahviossa töissä kaikkiaan 18 vuotta ja sain sitä kautta paljon uusia tuttuja. Innostuin myös laulamisesta ja liityin sairaalan kuoroon.

Sitten Terho alkoi sairastella. Hän oli saanut ammattitaudin pronssin hiontapölystä ja patinointiaineista, joita kuvanveistossa tarvitaan.

Viimeiset kolme vuotta olin hänen omaishoitajanaan. Ehdimme olla yhdessä 44 onnellista vuotta, ja hänen kuolemansa oli suuri menetys.

Jo kaksi vuotta ennen Terhon kuolemaa perheessämme oli taas koettu surua, sillä vanhempi tyttäremme menetti yllättäen aviomiehensä. Terhon kuolemasta kahden vuoden päästä myös toinen tyttäremme koki saman kohtalon.

Silloin tuntui, että en enää jaksa.

Kun heräsin, kiristävä tunne rinnasta oli poissa.

Siinä tilanteessa sain avun lohdullisesta unesta. Olin edellisenä päivänä mennyt Terhon haudalle, jossa kävin muutenkin usein juttelemassa, ja parahtanut siellä: "Näytä minulle merkki, jos vielä olet jossakin!"

Seuraavana yönä minulla oli unessa ylläni musta hame, jonka rikkinäisestä helmassa roikkui paljon paksuja, mustia lankoja. Terho silitti hametta, ja vähitellen se tuli ehjäksi. Sitten häntä ei enää näkynyt, oli vain kaunista sinistä taivasta.

Kun heräsin, kiristävä tunne rinnasta oli poissa.

Surun vuosina meistä oli tyttärieni kanssa paljon tukea toisillemme. Minua tarvittiin myös apuna lastenhoidossa, sillä heillä molemmilla oli pienet lapset.

Tätä nykyä vanhempi tyttäreni asuu taiteilijatalo Humalassa. Minä olen muuttanut Palopurolle omaan pieneen taloon, nuoremman tyttären uuden perheen pihapiiriin. Vävypoika oli talon ihan minua varten varannut.

Alkava muistisairaus oli niin kova isku, että itku siinä tuli. Sitten pyyhin kyyneleet ja suoristin selkäni.

Asumme maalla, luonnon ja isojen viljelysten keskellä.

Pari vuotta sitten vein tyttäreni pojan autolla kouluun. Koulun pihalla minulle tuli outo olo: en enää osannut suunnistaa takaisin kotiin. Ajo-ohjeet piti kysyä kyyditettävältäni, ja kotimatkalla meinasin vielä ajaa kolarin poliisiauton kanssa.

Onneksi poliisi oli ymmärtäväinen ja kysyi, kuinka se rouva nyt tuolla tavalla ajelee.

Vastasin hämmentyneenä, että sitä minä itsekin ihmettelen.

Päätin, että elän rauhassa päivä kerrallaan ja otan vastaan kaiken avun, mitä minulle annetaan.

Jo samalla viikolla hakeuduin lääkäriin, pääsin tutkimuksiin ja sain diagnoosin: minulla on alkava muistisairaus.

Se oli niin kova isku, että itku siinä tuli. Sitten pyyhin kyyneleet ja suoristin selkäni. Olin liki kahdeksankymppinen ja saanut olla aina lähes terve – se oli iso kiitollisuuden aihe.

Päätin, että elän rauhassa päivä kerrallaan ja otan vastaan kaiken avun, mitä minulle annetaan.

Nyt saan sairauteeni sen etenemistä hidastavaa laastarihoitoa, joka tuntuu auttaneen; ainakaan tilanne ei ole mennyt huonommaksi.

Joka aamu, kun aurinko nousee, ajattelen: mitähän uusia haasteita tämä päivä tuo tullessaan.

Ajokortin vein oma-aloitteisesti pois ja samalla naurahdin: oman ja muiden turvallisuuden vuoksi, mummo lähtee liikenteestä.

Nyt teen niitä asioita, joista pidän. Sellaisia, mihin kunto riittää. Kasvimaan ja kukkien hoitaminen on antoisaa puuhaa, ja olen myös ottanut tavaksi leipoa viikoittain.

Kirjoittaminen on minulle terapiaa. Sen huomasin jo mieheni sairauden aikana, kun toimitin lapsuuteni kylistä kertovan kirjan. Seuraan myös innolla maailman tapahtumia, luen lehtiä ja romaaneja sekä käyn teatterissa.

Maija-mummo on ollut tiiviisti mukana lastensa perheiden elämässä. Vasemmalla Riikka-tytär, hänen tyttärensä Laura ja Lauran poika Leevi vuonna 2007.

Lasteni perheitä autan voimieni mukaan. Olen kiitollinen heistä kaikista kolmesta, ja myös jokaisesta lapsen- ja lapsenlapsenlapsestani, joiden elämää olen päässyt läheltä seuraamaan. Minulla on ystäviä, ja rakas pikkuveli Ahtikin asuu lähistöllä.

Uskon siihen, että elämässä asiat menevät niin kuin on ennalta määrätty.

Minun tieheni on kuulunut paljon surua, mutta yhtä lailla on ollut monia onnellisia päiviä. Vieläkin voin iloita ja nauraa läheisteni kanssa.

Joka aamu, kun aurinko nousee, katselen kaunista luontoa ikkunastani ja ajattelen: mitähän uusia haasteita tämä päivä tuo tullessaan."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/15 vuonna 2012. Maija Sakki oli tuolloin 82-vuotias. Nyt Maija on 86-vuotias. Hän asuu edelleen samassa pihapiirissä tyttärensä kanssa ja voi hyvin, sillä muistisairaus ei ole juurikaan edennyt. "Enää en leivo, mutta ruoka ja uni maistuvat minulle yhä, siivoan itse kotini ja nautin lapsistani ja lapsenlapsistani, joita on jo neljännessä polvessa", Maija sanoo nyt. "Olen kiitollinen elämälle. Suurinta iloa tunnen siitä, että voin olla vielä läheisilleni hyödyksi. Pystyn yhä silittämään kaikki pöytäliinat tyttäreni kahvila-ravintolaan, ja hyvin ovat kelvanneet. Muistinkin kanssa pärjäilen. Olen kokenut elämässäni niin paljon, etteivät pienet vastoinkäymiset tunnu enää missään. Luulenpa, että sisukas myönteisyyteni johtuu karjalaisesta hulluudestani."