Joskus elämän kannattaa antaa yllättää, ajattelee Mari Mero, 46. Silloin voi huomata muuttaneensa maalle mökkiin ja tyhjentelevänsä ulkohuussia. ”Arki ei muuttunut helpommaksi, mutta se muuttui paljon onnellisemmaksi.”
Kun Mari Mero, 46, näki uuden kotinsa, se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
Vuonna 1936 rakennettu puutalo oli ollut tyhjillään lähes 30 vuotta.
Seinälle oli unohtunut 80-luvun kalenteri, pöydällä oli radio ja lattia oli puoliksi purettu. Kaapeissa oli epämääräistä rompetta, ulkovessa pienen navetan päädyssä. Piha kasvoi pitkää heinää.
Neliöitä oli nelisenkymmentä, se oli Marista parasta.
Uusi koti oli Pielavedellä, järven rannalla. Vanhassa kodissa Nastolassa oli viisi huonetta, varastoja ja kahden auton talli.
”Ihmiset eivät tarvitse paljon tilaa, turhat tavarat tarvitsevat”, Mari sanoo.
Pienen tuvan lisäksi neliöihin mahtui kaksi vielä pienempää kamaria.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/uuni_0.jpg?itok=kGEs46MG)
Reilun kymmenen vuoden haaveilun jälkeen tuntui siltä, että unelma oli pakko toteuttaa.
Kun Mari oli täyttänyt kolmekymmentä vuotta, toteutumaton haave täytti ajatukset yhä voimakkaammin. Se pakahdutti ja teki levottomaksi.
Hän mietti, millaista olisi elää vaatimattomasti maalla, pienessä kodissa tiiviisti koko perhe. Marin kuvitelmissa sellainen elämä vaikutti idylliseltä.
Reilun kymmenen vuoden haaveilun jälkeen tuntui siltä, että unelma oli pakko toteuttaa, ainakin yrittää.
Marista tuntui, että muuten elämää ei voisi elää.
Ville oli silloin 9-vuotias, Ida 15 ja Kia 17.
”Kukaan ei pääse pakoon omaa elämäänsä ja itseään, vaikka muuttaisi minne.”
Muuton jälkeen alkoi arki. Kun monet mukavuudet puuttuvat, kaikki vaatii enemmän työtä kuin ennen. Mari ajattelee, että downshiftaus saadaan aika usein kuulostamaan helpommalta kuin se todellisuudessa on.
Oikea arki on sitä, että repii pakkasaamuna paalista heiniä lampaille kohmeisin käsin ja lähtee sitten kiireessä töihin pitkin pimeää tietä.
”Ei elämä täällä kovin erilaiseksi muuttunut. Puitteet vain muuttuivat”, Mari sanoo.
”Kukaan ei pääse pakoon omaa elämäänsä ja itseään, vaikka muuttaisi minne. Mutta viihdyn arjessani paljon paremmin, kun saan elää sitä täällä.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/perhe_4.jpg?itok=ZDpYRSeZ)
”Kuvittelin pitkään, että elämän pitäisi mennä tiettyä rataa.”
Lapset eivät osaa kuvitella kotia muualla. Kukaan ei kiusannut heitä, vaikka Mari sitä pelkäsi.
”Olemme jotenkin tottuneet siihen, että olemme tiiviisti yhdessä”, Ida sanoo.
Hän on saanut itselleen oman sopen saunan pukuhuoneesta. Villelle tehtiin minikamari tuvan viereen, Kia asuu jo omillaan.
Yhdenkään riidan aikana lapset eivät ole sanoneet, että ei olisi koskaan pitänyt muuttaa maalle, vaikka paljon muuta on sanottu.
”Kuvittelin pitkään, että elämän pitäisi mennä tiettyä rataa. Opiskelut, työt, lapset, koti, auto ja sitten odotetaan eläkepäiviä”, Mari sanoo.
Millaista arki on pienessä harmaassa mökissä ja mitä kuuluu lapsille? Milloin Mari toivoo, että voisi mennä nukkumaan ja herätä entisessä elämässään – entä koska hän ajattelee, ettei voisi olla yhtään onnellisempi? Lue Marin perheen tarina Kodin Kuvalehdestä 22/2019. Voit lukea sen myös digilehdestä tai tähtiartikkelina alla olevasta linkistä.
Miksi jutussa ei puhuttu mitään perheen isästä tai hänen kokemuksistaan, vaikka vanhempien parisängystä kyllä puhutaan ja kuvissa näkyy joku mahdollisesti perheen isäksi osoittautuva henkilö? Miksi kokonaisesta perheestä puhutaan kuin se olisi vain jonkun "Marin" projekti?
Minä oon 49 ja lähtöösin tuollaisista olosuhteista. Pieni kämppä, ulkohyyssi ja vesi kaivosta. Sähköäkään ei ollut ihan nuorena. Puuhella. Puulla lämmitettävä tornikamina yritti pitää huolta keittiöstä ja kamarista. 6 ihmistä. Talvisin pieniruutuset ikkunat oli paksussa jäässä sisäpuoleltakin. Semmonen lapsuus.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
