Eliisa, 44, myi omaisuutensa ja muutti yksin metsän keskelle: ”En kaipaa vesihanaa tai ihmisten seuraa”

Saattaa kulua viikko siten, ettei Eliisa Kiiskinen, 44, tapaa ainuttakaan ihmistä. Se tuntuu hyvältä, omalta rauhalta.

Lähimpään naapuriin Pohjois-Karjalassa on seitsemän kilometriä. Ympärillä ovat vain 22 rekikoiraa, metsän eläimet ja hiljaisuus.

”Me metsän asukit olemme täällä omassa rauhassa, kaukana hullun maailman hössötyksestä.”

Elisalta kysytään jatkuvasti: etkö pelkää asua aivan yksin, kaukana kaikesta?

Hän vastaa aina: en ole keksinyt yhtään asiaa, jota pitäisi pelätä.

”Alueella liikkuu susia ja karhuja, mutta juuri se tekee oloni kotoisaksi. Me metsän asukit olemme täällä omassa rauhassa, kaukana kaikesta hullun maailman hössötyksestä.”

Usein suuret elämänmuutokset alkavat pienistä ja ohimennen lausutuista ajatuksista, tietää Eliisa.

Vaatimaton, mutta oma

Vuonna 2012 Eliisa myi talonsa Etelä-Suomessa, pakkasi omaisuutensa pakettiautoon ja muutti Lieksan korpeen.

Vuotta aikaisemmin hän oli ollut treenaamassa koiriaan Itä-Suomessa, kuten usein aiemminkin. Siellä riitti lunta. Kohta pitäisi palata kotiin, myyjän työt odottivat, avoliitto oli hiipumassa.

Aurinkoisen päivän päätteeksi Eliisa ja treenikaverit istuivat kahvilla. Eliisa huokaili, kuinka kaunista kaikki onkaan, vaarat ja suot ja erämaatunnelma.

Joku seurueesta ehdotti: hommaa täältä mökki.

”Syrjäseutujen hintatasoa on vaikea tajuta. Maksoin mökistä nelinumeroisen summan.”

Aika usein suuret elämänmuutokset alkavat tämän kaltaisista pienistä ja ohimennen lausutuista ajatuksista.

”Kun saan päähäni idean, olen aika nopealiikkeinen. Pian huomasin seisovani pienen punaisen torpan pihalla ihmettelemässä.”

Liki satavuotias hirsimökki oli vaatimaton. Pihalla oli puucee, kaivo ja pikkuruinen sauna. Mutta se oli oma.

”Eteläsuomalaisen oli vaikea tajuta näiden syrjäseutujen hintatasoa. Maksoin mökistä nelinumeroisen summan.”

Kaatunut huussi ja seikkailun tuntu

Ensimmäinen ilta mökissä oli ikimuistoinen. Oli lokakuun pimeä. Vanha leivinuuni ei suostunut yhteistyöhön, eikä mökkiin tullut sulakevian vuoksi sähköjä.

”Istuin tuvassa pähkäilemässä otsalampun valossa ja ulkovaatteet päällä. Mutta siinä oli heti suuren seikkailun tuntua, riemua ja vapautta.”

Arki alkoi sujua.

”Kerran kyllä sain uunin kanssa tapellessa lievän häkämyrkytyksen, ja eräänä myrskyisenä yönä huussi kaatui... mutta niistäkin selvittiin. Kun on aikaa, voi rauhassa miettiä mitä tekee ja miten tekee.”

Tässä metsämökissä on asuttu jo liki sata vuotta.

Myyjästä navettatyöntekijäksi

Elämänmuutoksesta on kulunut kuusi vuotta. Eliisa on muuttanut mökistä toiseen, vaaran laelle. Vesi pitää edelleen kantaa sisälle ja koti lämpiää puilla, jotka pitää itse pieniä.

Aamulla Eliisa herää viideltä. Sitten hän lähtee navettaan.

”Silmiini osui ilmoitus, jossa haettiin navettatyöntekijää. Minulla ei ollut mitään kokemusta lehmistä, mutta ennakkoluuloton tilallinen uskalsi ottaa minut kokeilemaan.”

Aamuyhdeksältä Eliisa palaa navetasta, iltayhdeksältä hän nukahtaa.

”Nopeasti huomasin tulevani hyvin juttuun lehmienkin kanssa. Niistä löytyy yhtä mahtavia, erilaisia persoonia kuin koiristakin.”

Aamuyhdeksältä Eliisa on takaisin kotona.

”Pistän tulet uuniin, syön aamupalaa ja sitten nukun tunnin päiväunet.”

Päivällä Eliisa siivoaa koiratarhoja ja kantaa puita ja vettä. Neljäksi hän palaa navetalle. Iltayhdeksältä hän nukahtaa.

Vapaapäivät kuluvat syksystä kevääseen koirien treenissä, kisoihin tähdätessä aikaa menee helposti 5–6 tuntia kerralla.

Kaikki päivät kuluvat nopeasti.

Jos Eliisan on valittava, pitääkö siivouspäivän vai lähteekö koiravaljakolla laavulle keittämään kahvit, päätös on helppo.

Kaksitahtibensan käry tuvassa kuuluu asiaan

”Työmäärä on yhdelle ihmiselle suuri. Elämä ei ole varsinaisesti helppoa. Mutta miksi sen pitäisikään olla?”

Eliisaa alkaa naurattaa.

”Tässä iässä päässä on onneksi sen verran järkeä, että tajuaa huolehtia omasta jaksamisestaan. Teen vaan oleelliset. Tunnustan olevani vähän kapinallinen ja vastustan ihmisten keksimiä muka-pakollisia hommia.”

”Täällä tulisi hulluksi, jos vaatisi kaiken olevan tiptop.”

Kun ei leikkaa nurmikkoa, kotipihan saa vallata kaunis kukkaketo. Tuntikausien lumenluonnin sijaan voi lapioida vain polun kaivolle.

”Täällä tulisi hulluksi, jos vaatisi kaiken olevan tiptop. Polttopuista karisevat roskat ja ämpäreistä loiskuu vesi. Mieto lehmäntuoksu ja kaksitahtibensan käry kuuluvat tässä tuvassa asiaan.”

Jos Eliisan on valittava, pitääkö hän siivouspäivän vai lähteekö koiravaljakolla laavulle keittämään kahvit, päätös on helppo. Kotityöt ehtii myöhemminkin.

Hän tekee omasta pyynnöstään lyhennettyä työviikkoa.

”Se tarkoittaa, että rahat on laskettava todella tarkasti. Mutta pienet ovat kulutkin. Syön yksinkertaisesti enkä juuri koskaan osta vaatteita uutena.”

Elämä on valintoja. ”Tuntikausien lumenluonnin sijaan voi lapioida vain polun kaivolle”, Eliisa sanoo.

Tuntuu, että kuulun tänne

Eliisa ei ole kaivannut kaupunkiin.

”Kun käänsin auton nokan lopullisesti kohti Lieksaa, en tuntenut ratkaisustani pienintäkään epäilystä. Mielessä oli jotenkin kristallinkirkkaana ajatus siitä, että näin tämän piti mennä.”

Maailma näyttää nyt erilaiselta, Eliisa miettii. Pienestä ehtii iloita ja sen ehtii huomata.

Hän katsoo koiria, auringonnousun värejä, kauniisti harmaantunutta hirsiseinää, kurkia suon yllä. Vesiämpäriä.

Uskalsinpas muuttaa elämäni. Ja osasin. Miksen olisi osannut.

”Kuulostaa ihan hullulta, mutta joskus vettä kantaessani mietin, miten hienoa on, kun tuvassa on täydet vesiämpärit! Aikaisemmin vesi oli itsestäänselvyys, jota sopi lorottaa hanasta mielin määrin.”

Uskalsinpas muuttaa elämäni, Eliisa ajattelee. Selvisin ja osasin. Ja miksen olisi selvinnyt ja osannut.

”Oloni on seesteinen ja luottavainen. Tuntuu, että kuulun tänne.”