Mari, 48, käsitteli pitkään lapsuudenperheensä tragediaa – ”Myöhemmin ymmärsin, miten paljon otin kantaakseni vanhempieni surua”

”Vanhalle hautausmaalle kuljettiin joen yli kapeaa kivisiltaa pitkin. Hautausmaalla oli paljon monenvärisiä kukkia, jotka ihastuttivat minua lapsena. Yhden hautakiven edessä kasvavia kukkia minäkin sain hoitaa. Kastelin niitä tärkeänä pienellä kannullani ja nypin pois kuihtuneita kukintoja.

Hautausmaa oli minusta valloittava paikka. Kävimme siellä usein, varmaankin kerran viikossa.

Sukuhaudassa nukkuivat äidin isovanhemmat ja kaksi lapsena kuollutta poikaa. Olin ehkä 5-vuotias, kun aloin ymmärtää, että toinen pienenä kuolleista lapsista oli minun isoveljeni. Marko oli elänyt vain 1,5-vuotiaaksi.

Kun oivalsin asian, isä ja äiti vastasivat kysymyksiini avoimesti, mutta aika niukasti. He eivät koskaan ottaneet asiaa itse puheeksi. Huomasin, että heihin sattui, kun asiasta puhuttiin. Itsellenikin tuli paha mieli, kun näin, miten vaikea asia se oli heille. Yritin olla kyselemättä liikaa.

Siitä lähtien tiesin kuitenkin olevani toinen lapsi, en ainokainen. Keksin leikkejä, joita olisin halunnut leikkiä isoveikan kanssa. Olin kateellinen kavereille, joilla oli eläviä sisaruksia.

”Koin paineita suorittaa kaiken hyvin Markonkin edestä.”

Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, miten paljon otin kantaakseni vanhempieni taakkaa ja surua.

Pidin tuntosarvia ylhäällä, etten vain aiheuttaisi heille lisää pahaa mieltä. Olin valtavan kiltti lapsi, ja minulle oli tärkeää hoitaa esimerkiksi koulu hyvin ja mallikkaasti. Koin paineita suorittaa kaiken hyvin Markonkin edestä.

Haaveena vähintään kaksi lasta

Menin naimisiin samana vuonna 1999, kun valmistuin sairaanhoitajaopistosta. Olimme seurustelleet mieheni kanssa pitkään ja haaveilimme perheestä. Koska itse olin kadehtinut kavereitani, joilla oli sisaruksia, halusin vähintään kaksi lasta.

Lasta ei vain alkanut kuulua. Lapsettomuuspoliklinikalta sain ensin hormonihoitoja, jotka eivät tuottaneet tulosta. Inseminaatio onnistui, ja esikoisemme sai alkunsa.

Koko odotusajan pelkäsin, että vauvalle sattuu jotain ja raskaus menee kesken. Kun terve ja vanttera vauva lopulta syntyi ja sain hänet syliini, olin niin järjettömän helpottunut, etten osannut kuin itkeä. Kätilö oli ihmeissään. Minä tuijotin vauvaa kyynelten läpi ja yritin ymmärtää, että hän oli vihdoinkin siinä. Oma lapseni.

Äitiys oli välittömästi minun juttuni. Lapsi oli valtavan helppo ja tyytyväinen, hymyili paljon ja nukkui pitkiä öitä jo parikuisena.

”Iltasella enkelityttömme syntyi.”

Tulin spontaanisti raskaaksi, kun esikoinen oli puolitoistavuotias. Loppuvuodesta 2004 olin menossa rutiiniultraan. Siellä lääkäri yllättäen sanoi, että tällä vauvalla on niin paljon turvotusta ympärillään, että hän ei tule selviämään raskauden loppuun asti. Menin sokkiin. En muista tilanteesta oikein mitään.

Kun raskaus keskeytettiin, olin jo melkein viikolla 20. Jouduin synnyttämään kuolleen vauvan.

Talvisena lauantaina mieheni vei minut sairaalaan ja lähti itse kotiin hoitamaan pientä esikoistamme. Synnytys käynnistettiin. Koko pitkän päivän odotin supistusten tihenemistä ja kohdunsuun aukeamista. Koin olevani hirvittävän yksin. Hoitajakin kävi luonani vain, jos soitin kelloa.

Iltasella enkelityttömme syntyi. Hän oli kovin pieni, mutta selvät vauvan piirteet olivat jo näkyvissä.

Yritin pärjätä yksin

Ainoa, joka kysyi, miten minä jaksan, oli isäni. Mieheni ei pystynyt puhumaan vauvan menetyksestä ollenkaan. Häneen sattui niin suunnattomasti. Äitinikään ei kyennyt kohtaamaan suruani.

Itkin sängyn laidalla ja vastasin isälleni, että ei tässä mitään hätää. Ajattelin, että pärjään. En halunnut aiheuttaa isälle ja äidille surua ja huolta.

Imuroin joka päivä ja suunnittelin lapsiperheen arjen viimeistä piirtoa myöten. Opiskelin työn ohessa ja etenin vaativiin töihin. Kun pidin itseni kiireisenä sekä töissä että kotona, suru lapsen menettämisestä ja useista keskenmenoista pysyi kauempana. Ajattelin, että ainakin tämä arki menee juuri niin kuin minä haluan.

Erosin esikoiseni isästä, kun esikoisemme oli 8-vuotias. Niihin aikoihin elämässäni oli vähän vakava ja surumielinen pohjavire.

Arkeen löytyi ilo

Hyvien ja iloisten asioiden löytäminen helpottui, kun tapasin nykyisen mieheni 11 vuotta sitten. Hän saa minut nauramaan huonolla huumorillaan. Hän ei myöskään anna minun hautoa asioita itsekseni. Olen alkanut ymmärtää, ettei minun tarvitsekaan selvitä kaikesta yksin ja muita kuormittamatta.

41-vuotiaana huomasin yllättäen olevani raskaana. Olin onneni kukkuloilla, kun verikoe kertoi, että tulossa oli terve poika. ”Iltatähteni” on ihana, reipas ja vilkas kakara – ihan niin kuin isoveljensä oli hänen iässään. Vaikka pojilla on 11 vuotta ikäeroa, he ovat toisilleen maailman tärkeimmät.

’Rauhoitu äiti. Maailma pyörii ilman, että koko ajan suunnittelet ja yrität olla asioiden päällä’, 19-vuotias esikoiseni sanoo.”

Mitä tärkeää Markon kuolemasta Mari kertoi isälleen ja äidilleen? Mistä syystä Mari sai keskenmenoja? Kuinka Mari tekee nyt surutyötään? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 14/2023. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.