Seitsenottelija Maria Huntingtonin lapsuus oli onnellinen, vaikka rahaa ei ollut paljon. ”Välillä harmitti, kun muut saivat joululahjaksi merkkivaatteita ja minä hiusharjan, mutta ymmärsin realiteetit.”
Kun olin 7-vuotias, vanhempani erosivat. Äidistäni Maijasta tuli meidän neljän sisaruksen yksinhuoltaja.
Lapsuuteni oli onnellinen, vaikka rahaa ei ollut paljon. Kun kävin äidin kanssa ruokakaupassa, osasin automaattisesti valita edullisimman maitopurkin. Ja tiesin, että auto tankataan täyteen vasta äidin palkkapäivänä. Sitä ennen tankattiin aina viidellä eurolla kerrallaan ja jännättiin, riittääkö bensa treeneistä kotiin.
Totta kai välillä harmitti, kun muut saivat joululahjaksi merkkivaatteita ja tukun käteistä ja itse sain hiusharjan. Mutta ymmärsin realiteetit: jos halusi jotakin ylimääräistä, piti raha itse ansaita.
Se oli arvokas oppitunti, jonka ansiosta olen pitänyt tarkasti huolta siitä, etten ole urheilijana jäänyt pelkästään apurahojen varaan. Haluan pitää huolta, etten joudu elämään kädestä suuhun.
”Välillä harmitti, kun muut saivat joululahjaksi merkkivaatteita ja minä hiusharjan, mutta ymmärsin realiteetit.”
Äiti ja minä olemme molemmat tekijöitä, jotka tarttuvat asioihin nopeasti. Emme jahkaile, vaan saamme aikaiseksi.
Äiti on myös osannut antaa minulle tilaa silloin, kun olen tarvinnut sitä. Siksi valmennussuhteemme toimi vuosia niin hyvin. Äiti valmensi minua, kunnes täytin 15. Hän ei ollut ammattivalmentaja, mutta fysioterapeuttina hän ymmärsi, millaisia ominaisuuksia yleisurheilijan kannattaa harjoitella. En usko, että olisin ammattiurheilija ilman äitiä.
Teininä olin rauhallinen, mutta täytettyäni 18 vuotta aloin hengailla kavereiden kanssa ja juhlia. Äiti yritti vähän pökkiä takaviistosta, etten tekisi typeryyksiä, mutta siinä vaiheessa en kuunnellut häntä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/b882586611z.1_20230713154923_000ggr5vn7rp.20.iptcstrip.jpg?itok=fmxzI26B)
Muutakin elämää pitää olla
Urheilu on vain urheilua, vaikka olisi lajissaan maailman paras, siitä äiti on muistuttanut minua. Täytyy pitää huolta, että elämä on kunnossa urheilun ulkopuolella. Elämän pitää jatkua uran jälkeenkin.
Äiti on myös neuvonut, ettei saa nostaa nokkaansa liian ylös, vaikka tulisi menestystä. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia.
Äiti on vahva ja sitkeä nainen, esikuvani. Olen kohdannut urheilu-urallani paljon pettymyksiä, mutta olen pitänyt mielessäni äidin esimerkin ja taistellut tieni takaisin.
”Urheilusuorituksistani en pysty ottamaan äidiltä palautetta vastaan. Se on varmaan jäänne valmennusajoista.”
Herkistyn, kun mietin, mitä äiti on uhrannut meidän eteemme. Valmentaessaan hän käytti kaiken vapaa-aikansa siihen, että me lapset pystyimme harrastamaan. On hänen ansiotaan, että minusta saattoi kasvaa urheilija.
Voimme puhua äidin kanssa kaikesta muusta, mutta urheilusuorituksistani en pysty ottamaan häneltä lainkaan palautetta. Se on varmaan jäänne valmennusajoista.
Tykkään kuitenkin siitä, että hän on katsomossa. Saan ekstralatauksen, kun tiedän, että äiti näkee. Haluan, että hän voi olla minusta ylpeä.”
Kodin Kuvalehden 16/2023 Perhekuvioita-jutussa myös Maria ja Maija Huntington kertovat suhteestaan äitinä ja tyttärenä. Miten valmennussuhde muuttui, kun Maria tuli teini-ikään? Miltä äidistä tuntuu, kun tytärtä ruoditaan somessa? Miten Maria käsitteli uransa suurinta pettymystä, ja kuinka äiti suhtautui siihen? Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Maria Huntington
26-vuotias seitsenottelija ja yrittäjä asuu Lempäälässä.
Perheeseen kuuluvat puoliso Riku ja tämän 9-vuotias poika sekä amerikanbullypentu Lola.
Maria on lajinsa kolminkertainen suomenmestari, joka on kilpaillut MM-kisoissa ja olympialaisissa.
