Elämänkumppaniaan Ninniä Jussi kuvailee ”hyvällä tavalla aika onnelliseksi ihmiseksi”. Sellaiseksi, joka rakastaa varhaisia aamuja, joka huomaa kävelyllä pikkulinnut ja muut pienet kauniit hetket. ”Vaikka elämässä on ollut paljon vaikeaakin, rakkauteen olen uskonut aina”, Jussi sanoo.
Elämänkumppaniaan Ninniä Jussi kuvailee ”hyvällä tavalla aika onnelliseksi ihmiseksi”. Sellaiseksi, joka rakastaa varhaisia aamuja, joka huomaa kävelyllä pikkulinnut ja muut pienet kauniit hetket. ”Vaikka elämässä on ollut paljon vaikeaakin, rakkauteen olen uskonut aina”, Jussi sanoo.

Jussi Lehtisen lapsuus oli isätön ja rahaton. Vilkas poika joutui tarkkikselle mutta oppi äidiltään hyvät käytöstavat. Niiden ansiosta hän päätyi erikoiseen ammattiin ja lopulta myös nuoruuden ihastuksensa Ninnin elämään.

”Kun olin kahdeksannella luokalla, minut ja äiti pyydettiin koululle palaveriin.

’Teillä on kyllä erikoinen poika’, opettaja sanoi äidille.

’On villi ja koheltaa, mutta osaa pyytää heti anteeksi ja teitittelee opettajia.’

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olin poika, joka käyttäytyi kuin pieni herrasmies.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Toisaalta käyttäydyin niin huonosti, että olin siirtymässä juuri erityisluokalle.

Tavallisella luokalla en pystynyt keskittymään, välitunnilla haastoin luokkakavereitani painimaan ja tappelemaan. Yritin kai todistella jotakin, lunastaa paikkani muiden lasten joukossa. Tarkkis sopi minulle, siellä viihdyin. Sain jopa erityisluvan painitreeneihin kolmesti viikossa.

Olin ylienerginen mutta aurinkoinen ja kohtelias. Käytöstavat olin oppinut äidiltäni. Sano kiitos, ole hyvä ja anteeksi, äiti opetti. Jos haluat jotakin, kysy: saisinko, voisinko, sopisiko. Katso silmiin, päästä tytöt edelläsi ovesta. Hyvät käytöstavat eivät maksa mitään, äidillä oli tapana muistuttaa.

Painoin sen mieleeni. Päätin jo pienenä, että jos käytöstavat kerran eivät maksa, ne minä itselleni otan. Mitään muuta perheessämme kun ei ollut varaa ostaa.

Kohteliaasta käytöksestä kehitin itselleni lopulta myös ammatin.

Jussin työ conciergena vaatii kykyä lukea toista ihmistä. ”Jos esimerkiksi huomaan, että asiakkaan jalka alkaa vipattaa erityisesti Abban tahtiin, valitsen sen taustamusiikiksi autoon.”

Pienten wau-hetkien järjestelijä 

Ammattini on concierge. Se on titteli, jonka itselleni olen ottanut ja joka tarkoittaa eräänlaista asioiden hoitajaa ja huolehtijaa, VIP-tason superhovimestaria.

Asiakkaani ovat yrityksiä ja yksityishenkilöitä, johtajia, pörssiyhtiöiden keulahahmoja, varakkaita tai tavallisia ihmisiä, suomalaisia tai ulkomaisia maailmantähtiä. Kun tällainen tärkeä vieras tulee esimerkiksi bisnesneuvotteluihin Suomeen, minut voi palkata pitämään hänestä huolta.

Toimin henkivartijana, autonkuljettajana, kaiken järjestelijänä. Huolehdin läpi vuorokauden siitä, että kaikki sujuu ja vieraalla on hyvä olo. Hoidan hänelle helikopterikyydin, vien hänen puolisonsa museokierrokselle, ilahdutan krapula-aamuna suolaisella voileivällä.

Tehtäväni on saada ihminen tuntemaan itsensä kuninkaaksi tai kuningattareksi.

Kun kuljen asiakkaani mukana, rekisteröin hänen käytöksestään pienimmätkin yksityiskohdat. Jos hän niiskaisee, ojennan pyytämättä nenäliinan. Jos huomaan, että hän napostelee noutopöydästä vain tiettyjä karkkeja, ostan niitä hänen majapaikkaansa.

Tarkistan etukäteen myös majapaikan tunnelman. Varmistan, että kun vieras saapuu, pöydässä on alkupalat ja takassa tuli. Jos huoneessa on banaaneja, irrotan niistä tarrat, jotta ne eivät häiritse silmää. Tarkistan valaistuksen, ja jos se ei miellytä, tilaan jostakin uuden lampun.

Työni on eräänlaista ylipalvelua, pienten wau-hetkien huomaamatonta järjestelyä. Palvelu on intohimoni.

Joskus mietin, miksi olen hakeutunut tällaiseen VIP-tason bisnekseen. Ehkä haluan tavoitella asioita, joita minulla ei lapsena koskaan ollut.

Isä lähti, kun olin kahden kuukauden ikäinen. Sen jälkeen näin isää lähinnä Alibin kannessa. Minulle hän ei ollut isä, en edes kutsunut häntä isäksi. Perheeseeni on kuulunut vain äiti, isoveli ja ihana kehitysvammainen isosiskoni.

”Äitiä kutsuttiin lettipäämimmiksi. Kuva on 2000-luvun alusta, tältä äiti näytti sairastumiseensa asti.”

Minulla oli maailman ihanin äiti. Lämmin, nauravainen ja kiltti, elämäni tärkein ihminen. Äiti teki kahta työtä, kukkakaupassa ja grillillä. 

Äiti nukkui kaksion olohuoneessa, me kolme lasta makuuhuoneessa. En pyytänyt äidiltä koskaan mitään, sillä tiesin, että rahaa ei ollut. Rahattomuus vaikutti kaikkeen: siihen, saiko polkupyörää tai pystyikö harrastamaan jalkapalloa jalkapalloseurassa.

En saanut pyörää, en päässyt seuraan.

En silti surkutellut itseäni. Ajattelin, että tällaista elämä on: ihan hyvää,vaikka aika rahatonta. Vaateavustusrahastakin olin innoissani, sillähän sai valita Vava-vaateliikkeestä itse takin! Huomasin kyllä, että minulta puuttui asioita, joita muilla oli. Ei ollut varaa  pelipaitaan, mutta ei myöskään yhtään isovanhempaa. Olisin tosi paljon halunnut oman papan.”

”Olen oman elämäni Forrest Gump”, Jussi Lehtinen sanoo. Lue Jussin koko ihmeellinen elämäntarina Kodin Kuvalehdestä 23/2021 tai digilehdistä.   

 

 

 

Jussi

lehtinen

48-vuotias concierge, asioiden hoitaja ja tapahtuma- ja VIP-palveluihin erikoistunut yrittäjä asuu Tampereella. Hän jakaa arkensa elämänkumppaninsa Ninnin kanssa. Edellisestä liitosta syntynyttä tytärtään Marttaa, 11, Jussi tapaa säännöllisesti. Jussin lempikappale on Vesa-Matti Loirin Ystäväni, sen sanoihin kiteytyy hänestä kaikki oleellinen. Jussista kirjoitetaan elämäkertaa, joka valmistuu noin vuoden päästä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla