Kun Mari Korpi parikymppisenä kuuli jalassaan olevasta kasvaimesta, hän ei pohtinut, miten hänelle käy. Mutta sitä hän mietti, voiko tämä olla ylipäätään totta. ”Olin nuori äidiksi ja nuori syöpäpotilaaksi.”
”Oli ahdasta, ilma oli raskasta hengittää. Väkeä oli paljon. Osallistuin ammattikorkeakoulun aulatilassa opintoihini liittyvään näyttelyyn marraskuussa 2017.
Yhtäkkiä tunsin voivani huonosti. Ehdin sopertaa jotakin vieressä seisoneelle opiskelukaverilleni. Sitten pimeni.
Heräsin lattialta. Olin menettänyt tajuntani ja kaatunut oikean jalkani päälle. Paikalle kutsuttiin ambulanssi.
Olin 20-vuotias ja ensimmäisen raskauteni puolivälissä. Minua huoletti vauvan puolesta, mutta ensihoitajat eivät löytäneet mitään hälyttävää. Jalkani kuitenkin kipeytyi iltaa kohti, joten lähdin sairaalan päivystykseen kotikaupungissani.
Muistan yhä, miten röntgenhoitajat juttelivat keskenään, että oikeassa polvessa näkyi jotain erikoista. Lääkäri etsi kuvista kuitenkin vain mahdollista murtumaa, ja kun sitä ei löytynyt, pääsin kotiin.
”Röntgenkuvat olivat paljastaneet, että reisiluun päässä oli epäilyttävä löydös.”
Pari kuukautta myöhemmin menin Omakantaan selvittämään jotakin raskauteeni liittyvää asiaa. Löysin sieltä vanhan viestin, jossa sanottiin, että polvesta pitäisi ottaa magneettikuvat. Röntgenkuvat olivat paljastaneet, että reisiluun päässä oli epäilyttävä löydös. Minkäänlaista soittoa tai sähköpostia en mielestäni ollut saanut.
Juttelin anoppini kanssa, joka on röntgenhoitaja. Hän kertoi, ettei raskauden loppuvaiheessa suositella kuvausta, mutta hänestä asia kannattaisi hoitaa heti, kun lapsi on syntynyt. Tyttäreni Mira syntyi huhtikuussa 2018. Pari viikkoa myöhemmin anoppini kuvasi jalan.
Magneettikuvan perusteella selvisi, että reisiluun löydös oli kasvain ja se saattaisi olla pahanlaatuinen. Jalasta otettiin koepala. Sain myös puhelinajan, jossa tuloksista kerrottaisiin.
Asuimme tuolloin lähellä äitiäni. Minua pelotti enkä halunnut ottaa puhelua vastaan yksin, joten menin vauvan kanssa äidin luo. Odotus tuntui piinalliselta. Lopulta puhelin soi.
Lääkäri kertoi, että minulla on syöpä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882951492z.1_20250520132636_000g6v7giqt0.50.jpg?itok=GnRooJKZ)
Olen tunteellinen mutta en sillä tavalla, että menisin paniikkiin. Ajatukseni säilyivät kirkkaina. On oikeastaan jännää, etteivät ne kohdistuneet siinä hetkessä juurikaan itseeni. En pohtinut, miten minulle käy. Ajattelin vain vauvaani ja miestäni, heidän selviämistään. Ja sitä, voiko tämä olla ylipäätään totta. Olin nuori äidiksi ja nuori syöpäpotilaaksi.
Lääkäri käski unohtamaan jääkiekon
Muistan, kun olin ennen leikkausta keskustelemassa kolmen kirurgin kanssa tulevasta operaatiosta. Minulla oli Mira sylissäni. Yksi lääkäreistä osoitti lasta ja kysyi epäuskoisena: ’Ei kai tuo vauva ole sinun?’
Jalkani leikattiin 20. elokuuta 2018. Samana päivänä Mira täytti neljä kuukautta. Minulta poistettiin koko polvinivel ja 10 senttiä reisiluusta. Tilalle asennettiin titaaniproteesi, joka luudutettiin reisi- ja sääriluihin. Omasta polvestani on jäljellä enää polvilumpio, jotta jalka näyttäisi samalta kuin toinenkin. Ei siinä ihan onnistuttu: polvet ovat eri tasolla.
”Jouduin opettelemaan uudestaan kävelemään.”
Jouduin opettelemaan uudestaan kävelemään, sillä polvi ei toimi normaalilla tavalla. Tavallisesti ihminen pystyy esimerkiksi nostamaan jalan ylös automaattisesti, kun makaa selällään, mutta minun piti ensin miettiä, mitä lihaksia käytän. Meni monta viikkoa saada jalka nousemaan.
Vaikka sain jalkani toimimaan, tajusin, ettei minusta tulisi lapselleni sitä urheilullista äitiä, jollaiseksi olin itseni ajatellut. En juoksisi tai hyppelisi hänen kanssaan, ja jos tyttö juoksisi karkuun, en ehkä saisi häntä kiinni.
Erityisesti minua suretti ajatus rakkaan luistelun ja jääkiekon loppumisesta. Yksi minua hoitaneista kirurgeista sanoi jo ennen leikkausta, että luistelemisen saisin unohtaa. Se ei tulisi onnistumaan.
Takaisin luistimille
Luistelu on ollut sen verran tärkeä asia elämässäni, että päätin lääkärin sanoista huolimatta yrittää palata jäälle leikkauksen jälkeen. Vedin luistimet jalkaan, kun leikkauksesta oli kulunut vain kuusi kuukautta.
Otin muutaman haparoivan potkun, ja se tuntui onnistuvan. Kävin jäällä sinä talvena useita kertoja, ja pikkuhiljaa luistelu alkoi sujua.
”Otin muutaman haparoivan potkun jäällä, ja se tuntui onnistuvan.”
Kuulin Proteesileijonista ensi kertaa vuonna 2016, kun olin tuomarina veteraanien MM-kisoissa, joissa joukkue pelasi. Proteesileijonat on liikuntarajoitteisten jääkiekkomaajoukkue. Kaikilla pelaajilla on jokin vamma, joka estää pelaamasta normaalisti. Joillakin on raaja amputoitu, toisilla on jokin pienempi haitta.
Rohkaistuin syksyllä 2019 ottamaan yhteyttä Proteesileijonien valmentajaan ja kysyin, pääsisinkö mukaan joukkueeseen. En ollut siitä lainkaan varma, sillä kaikki pelaajat olivat miehiä. Sain kuitenkin heti kutsun Proteesileijonien leirille.”
Millaista leirillä oli, ja miten Marista kasvoi maajoukkuekiekkoilija? Millaista on pelata jääkiekkoa miesten keskellä? Miten Marin sairastuminen vaikutti hänen parisuhteeseensa? Miten vamma näkyy Marin jokapäiväisessä arjessa? Miten sairastuminen on muuttanut häntä? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 9/2025 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, voit kokeilla Digilehdet.fi-palvelua.
