Vakavasti sairas kirjailija Ulla-Maija Paavilainen: ”Minulla ei ole oloa, että jotain olisi jäänyt tekemättä”

Tule, äiti, minun kanssani salille. Niin Ulla-Maija Paavilaisen aikuinen poika ehdotti viime maaliskuussa. Oikeastaan ehdotuksessa ei ollut mitään ihmeellistä, ja silti oli.

Ulla-Maija, 69, oli ollut intohimoinen kuntosalilla kävijä 40 vuotta. Juoksemista hän oli harrastanut ympäri vuoden lukiosta saakka. Hän oli juossut seitsemän maratonia. Penkkipunnerruksessa hän nosti oman painonsa verran rautaa.

Kun poika maaliskuussa pyysi äitiä kaveriksi salille, Ulla-Maijan edellisestä treenikerrasta oli yli vuosi. Silloin, helmikuussa 2023, Ulla-Maija oli saanut kuulla sairastavansa vakavaa syöpää.

”Sanoin pojalle, että okei, voinhan minä tulla, mutta en varmaan mitään pysty tekemään”, Ulla-Maija muistaa.

”Ei salille lähteminen aina huvittaisi, mutta siellä käyminen on minulle ja syöpäsairaille ylipäätään erityisen tärkeää lihaskunnon säilyttämiseksi.”

Salilla oli tuttu paljastava valo ja tutut sileät lattiat. Levypainot ja tangot kolahtelivat ja kilahtelivat metallisesti. Taustalla soi musiikki, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota.

Ulla-Maijasta tuntui, kuin hän olisi tullut kotiin.

”Peileistä näen, että tällainen ruipelo minusta on tullut, mutta minussa on voimaa. Se tuntuu hirveän hyvältä.”

Kun Ulla-Maija myöhemmin kertoi puolisolleen Philip Lászlólle, että oli ollut kuntosalilla, tämä alkoi itkeä.

”Hän oli niin onnellinen puolestani.”

Siitä lähtien Ulla-Maija on käynyt salilla kaksi tai kolme kertaa viikossa, jos vointi on antanut myöten.

”Peileistä näen, että tällainen ruipelo minusta on tullut, mutta minussa on voimaa. Se tuntuu hirveän hyvältä. Voimaa on vielä kaiken kauhean jälkeen.”

Tapahtumien vyöryssä

Aamut ovat hankalia, mutta nyt iltapäivällä Ulla-Maija on taas kunnossa. Hän istuu olohuoneessaan Helsingin Töölössä ja maistaa mukista vihreää teetä. Ennen Ulla-Maija rakasti espresson tuoksuakin, mutta enää hän ei kahvia juo.

”Minun on mietittävä ruoka-asioita tarkemmin kuin ennen. Reseptien lukemisesta on tullut kidutusta, koska en voi syödä mitään mausteista tai voissa kieriteltyä”, Ulla-Maija sanoo ja nojaa mukavammin sohvan tyynyihin.

Perhe kutsuu sohvaa kökötyssohvaksi, koska siinä Ulla-Maija kököttää lukemassa. Siinä hän on myös maannut syöpähoitojen sellaisissa vaiheissa, jolloin ei pysty tekemään mitään muuta.

Ulla-Maijan sairauden aikana kaksi ystävää on lähettänyt joka päivä ainakin yhden Whatsapp-viestin. Ne ovat tuntuneet suunnattoman tärkeiltä. ”Tämä on ollut oppia minulle. Vakavasti sairas tarvitsee joka päivä tunnetta, että häntä ei ole jätetty.”

Tarkkaan ottaen juuri siitä sohvan kulmilta alkoivat kaoottiset tapahtumat. Ne käynnistyivät vesivahingolla.

Ennen joulua 2022 olohuoneen ikkunoiden yläpuolelta alkoi valua ämpärikaupalla vettä. Se tuli katolta, jossa jäät olivat sulaneet eikä vesiä ohjaileva laite toiminut. Koti peittyi talveksi ja kevääksi suojapahveihin ja -muoveihin, pölyyn ja likaan.

28. tammikuuta Ulla-Maija sai valmiiksi ensimmäisen version kirjastaan Päivät jotka sain, joka perustui hänen syöpään kuolleen ystävänsä, kirjailija Katarina Westin teksteihin. Kirjoittamisen ohessa Ulla-Maija oli lenkkeillyt joka päivä ja tunsi olevansa pian puolimaratonkunnossa.

”Sanoin lääkärille, että tämä on hirveää: olen kirjoittamassa kirjaa syöpään kuolleesta ystävästäni ja sairastun itse.”

31. tammikuuta 2023 iskivät hirvittävät kivut, joita ei helpottanut mikään.

2. helmikuuta lääkäri kertoi, että kivut johtuivat syövästä.

”Sanoin lääkärille, että tämä on hirveää: olen kirjoittamassa kirjaa syöpään kuolleesta ystävästäni ja sairastun itse. Lääkäri vastasi, että myös moni syöpätutkija ja -lääkäri on sairastunut syöpään”, Ulla-Maija kertoo.

”Se oli hyvin sanottu. Niinhän se on, kun järjellä ajattelee. Syövästä kirjoittaminen ei suojaa syövältä eikä aiheuta sitä. Sairaus tulee kenelle sattuu, syöpä meistä joka kolmannelle.”

Takaisin kuilun reunalta

Epävarmuudessa eläminen ja oireilut laskevat ajoittain Ulla-Maijan mielen hyvin matalaksi.

”Vaikeimmilla hetkillä minua on hankala nostaa synkistä ajatuksista. Puolisollani on lahja keventää tilannetta. Hän ryhtyy vaikka muistelemaan jotakin kivaa, mitä olemme tehneet.”

Sairastumisen jälkeen Ulla-Maija tunsi häpeää siitä, että ei enää ollut pärjäävä ja jaksava, niin kuin oli aina ollut. Hän häpesi sitä, että tarvitsi muiden apua.

”Nyt päällimmäiseksi on noussut onnellisuus siitä, että olen ehtinyt tehdä elämässäni paljon ja ympärilläni on hyviä ihmisiä.”

Tunne on kahden vuoden aikana muuttunut.

”Nyt päällimmäiseksi on noussut onnellisuus siitä, että olen ehtinyt tehdä elämässäni paljon ja ympärilläni on hyviä ihmisiä. Minulla ei ole oloa, että jotain olisi jäänyt tekemättä. Pöydälläni on keskeneräisiä käsikirjoituksia, mutta ne eivät minua paina. Teen sen, mitä jaksan ja haluan.”

Viime keväänä Ulla-Maija piti juhlapuheen vanhan luokkansa riemuylioppilasjuhlissa. ”Puhuin siitä, miten suunnitelmat ovat tärkeitä, mutta elämällä on taipumus yllättää, myös hyvässä.”

Toinen iso tunne on kiitollisuus. Ulla-Maija on kiitollinen ajasta, jonka hän on saanut.

”Olisi voinut käydä niinkin, että saan kuulla olevani vakavasti sairas ja kuolen kahden kuukauden kuluttua. Nyt olen saanut aikaa työstää tätä kaikkea. Olen päässyt jopa kokemaan, millaista on palata normaalimpaan elämään.”

Millaisia ovat vakavasti sairaan Ulla-Maijan päivän hyvät hetket? Mistä hän unelmoi? Mitkä lapsuutensa unelmista Ulla-Maija on onnistunut toteuttamaan? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 2/2025. Tilaajana voit lukea kaikki lehdet täältä.  Jos et vielä ole tilaaja, kokeile  Digilehdet.fi -palvelua.