Sinikka Mäntysalo-Lamppu, 65, sijoitettiin puolitoistavuotiaana. Vaikka kasvattikoti oli hyvä, hän tunsi pitkään ulkopuolisuutta. Aikuisena hän päätti ottaa selvää biologisista juuristaan.
”Päätin lähettää isälle kirjeen. Olin naimisissa, esikoisemme oli kolmevuotias, ja olimme juuri saaneet toisen lapsen. Ajattelin, että minun tulee tietää lisää. Enää kyse ei ollut vain minusta.
Sain nopeasti paluupostia. Isä kertoi, että hän oli yllättynyt kirjeestäni mutta tiennyt aina, että vielä joskus ottaisin yhteyttä. Kirjeen loppuun hän kirjoitti puhelinnumeronsa ja sanoi: Kerron toiste lisää, nyt ainakin tiedät, ettet kirjoita pelkälle nimelle vaan ihmiselle, joka luettuaan kirjeesi sai tipan silmään.
Oli ihmeellistä, että hän vastasi ja että hänellä oli syli auki. Se oli hyvin onnellinen hetki. Mietin silti, onko hän varmasti isäni, enkä uskaltanut heti iloita täysillä.
”Sain isältä nopeasti paluupostia.”
Tapasimme ensimmäisen kerran puoli vuotta myöhemmin, kun hän tuli puolisonsa kanssa käymään meillä. Isä toi tuliaisia lapsilleni ja oli selvästi huojentunut siitä, että minulla oli oma perhe ja kaikki hyvin.
Näin hänessä heti paljon itseäni ulkonäköä ja tapoja myöten. Istun aina sohvalla toisen jalkani päällä ja huomasin, että hän istui samalla tavalla. Oli hienoa tajuta, että tässä isäni nyt on.
”Näin isässä heti paljon itseäni ulkonäköä ja tapoja myöten.”
Toisaalta minua myös ujostutti ja tunsin jonkinlaista vierautta. Mietin, mitä hän ajattelee ja tuntee minua kohtaan.
Isä oli mennyt naimisiin pian vanhempieni eron jälkeen. Hän halusi tehdä selväksi, että hänellä ei ollut suhteita päällekkäin. Hän kertoi myös lähettäneensä rahaa aborttiin, jos äitini ei olisikaan halunnut jatkaa raskautta. Se voi kuulostaa hurjalta, mutta minusta rehellisyys oli arvokasta. Olin kiitollinen, että asioista puhuttiin. Vihdoin palapeli tuli kokonaiseksi.
Seuraavan kerran tapasimme, kun menin käymään heillä. Selvisi, että isäni ja hänen puolisonsa olivat halunneet kasvattaa minut ja ottaneet minut yksivuotiaana luokseen. Äitini oli ensin suostunut siihen, mutta hakenut minut ainakin kaksi kertaa pois. Hän oli ajatellut, että jaksaa kanssani sittenkin. Ikävä oli varmasti myös kova.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/_slf7483.jpg?itok=TlnPSBgv)
Isä oli huomannut, ettei tilanne ollut enää hyvä heille eikä minulle, ja ajatellut, ettei näin voisi jatkua. Hän oli päätynyt siihen, että hän jatkaa elatusvelvollisena ja luovuttaa minut kokonaan äidille. Puolitoistavuotiaana minut sijoitettiin kasvattikotiin.
Pienillä lapsilla on usein vilkas mielikuvitus. He saattavat ajatella, että mitä jos he asuisivat jossakin toisessa maassa tai olisivat joidenkin toisten vanhempien lapsia. Minun kohdallani se on totta. Olisin voinut olla minkä tahansa perheen lapsi, myös ikioman isäni ikioma lapsi.
En anna sellaisille ajatuksille kauheasti tilaa. On tärkeää mennä eteenpäin. Uskon, että isäni teki hyvin viisaan päätöksen. Minun parhaani oli, että sain pysyvän elämän yhdessä paikassa. Olen kiitollinen siitä, että saimme isäni kanssa kymmenen yhteistä vuotta ennen kuin hän kuoli.
”Uskon, että isäni teki hyvin viisaan päätöksen.”
En ole yhtään katkera. Yhteys kasvun sisaruksiini on edelleen olemassa, ja kasvattivanhempieni kuolemat olivat minulle suuria suruja.
Olen sinut oman elämäni kanssa. Minulla on oma tiivis rakas perheeni, jossa kaikki ovat mielellään yhdessä. Huostaanotto on vain yksi tarina sisälläni.
Lapsillani on serkkuja ja lapsenlapsillani pikkuserkkuja sekä lapsuudenperheeni että biologisen äitini kautta. Se on suuri rikkaus. Myös lasteni palapeli on nyt kokonainen. Jollen minä olisi sitä koonnut, hekin olisivat jääneet paljosta vaille.”
Miten Sinikka sai lapsena kuulla olevansa kasvattilapsi? Millaista hänen elämänsä kasvattiperheessä oli? Millainen yhteys Sinikalla oli äitiinsä ja tämän sukulaisiin, ja miltä äidin kuolema hänestä tuntui? Miten Sinikka löysi biologisen veljensä? Lue koko tarina Kodin Kuvalehden digilehdestä. Jos et vielä tilaa lehteä, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
