
Kaksi vuotta sitten afganistanilaisen Marzia Gholamin, 31, ja hänen tyttärensä elämä kääntyi vuorokaudessa ympäri. Suomessa kaikki on pitänyt aloittaa nollasta. ”On paljon asioita, joista voin olla kiitollinen.”
Viime yönä Marzia Gholami, 31, oli taas Kabulissa. Hän on siellä melkein joka yö.
Joskus Marzia on kotikadulla, joskus kylässä äidin luona. Joka kerta hän huomaa tehneensä saman hirvittävän virheen: hän on pukeutunut länsimaisiin, vartaloa myötäileviin vaatteisiin, joita hän käyttää Suomessa. Huiviakaan ei ole.
Kauhu tuntuu koko kehossa.
Mitä jos talebanit näkevät?
Miten hän osaa selittää heille, että ei hän ole paha nainen. Älkää ampuko.
Kun Marzia hätkähtää hereille, hän tuijottaa pimeyteen pitkään.
Kello lähenee viittä. Katu on vielä hiljainen. Ison liikenneympyrän takana helsinkiläinen metroasema heräilee uuteen aamuun.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jackiekissa101dgji9.jpg?itok=IYKVlBlw)
Ikävä päiväkirjaa
Nimet eivät ole vielä ehtineet postilaatikkoon, mutta tavarat ovat muuton jäljiltä paikoillaan. Reilu viikko siihen meni.
Kerrostalokolmio Itä-Helsingissä on Marzian ja hänen 9-vuotiaan tyttärensä Nargisin kolmas asunto Suomessa, jos Oravaisten vastaanottokeskus lasketaan. Sinne Marzia ja Nargis sijoitettiin ensin, kun he kaksi vuotta sitten pakenivat Taleban-ääriliikkeen valtaamasta Afganistanista.
Marzia ja Nargis olivat niiden 120 000 ihmisen joukossa, jotka Yhdysvallat liittolaisineen evakuoi Kabulin kansainväliseltä lentokentältä elokuussa 2021. Heistä nelisensataa päätyi Suomeen.
”Tämän maton halusin. Afganistanissa oleilimme aina matolla.”
Kodin sisustuksessa Afganistanista muistuttaa vain olohuoneen itämainen matto. Senkin Marzia osti Suomesta. Omat tavarat jäivät Kabuliin. Niistä Marzia kaipaa lähinnä kirjoja, muistikirjoja sekä koulu- ja työtodistuksia. Eniten on ikävä päiväkirjaa, jota Marzia oli pitänyt lapsesta saakka.
”Muuten en ole niin riippuvainen tavaroista. Tämän maton kuitenkin halusin. Afganistanissa oleilimme aina matolla”, Marzia kertoo.
Nykyisen kodin olohuoneessa Marzia istuu suurella kulmasohvalla. Kello on kymmenen, ja tänään Marzian kielikoululuokka opiskelee suomea itsenäisesti kotona tietokoneiltaan. Teemana ovat perhe- ja kalenterijuhlat.
Marzia lukee ruudulta ääneen: ”Kuuntele ja lue uudestaan kaikki kappaleen yheksän tekstit sivu kaksisataakaksikymmentäneljä.”
Hän ääntää suomea kauniisti.
Koti, joka jäi
Sunnuntaina 22. elokuuta 2021 Marzian ja Nargisin elämässä muuttui kaikki.
Viikkoa aikaisemmin äärivanhoillinen Taleban-järjestö oli vallannut Kabulin. Sen viikon aikana Marzia itki paljon.
Netissä kiersi tarinoita alueilta, joilla järjestö oli noussut valtaan aikaisemmin. Kerrottiin pahoinpitelyistä ja siitä, miten talebanit pakottivat leskiä ja nuoria tyttöjä naimisiin taistelijoidensa kanssa.
Marzia oli vaarassa, monesta syystä.
Hän oli nainen.
Hän oli eronnut nainen ja asui yksin.
Hän työskenteli henkilöstöpäällikkönä toimistossa, jonka päämaja oli Yhdysvalloissa.
Hän opiskeli journalismia yliopistossa. Marzia oli halunnut toimittajaksi, jotta voisi kertoa, mitä hänen maassaan tapahtuu. Hän olikin kertonut naisten asemasta ja talebanien teoista ulkomaisissa medioissa, Kansan Uutisissa ja Ylellä.
Pahaa ennustivat myös viestit, joita Marzia oli alkanut saada kännykkäänsä tuntemattomilta miehiltä. Ne olivat paštun kieltä, jota talebanitkin puhuivat. Niissä luki vain ”hei”.
Marzia oli vaarassa monesta syystä. Hän oli nainen, eronnut ja töissä.
Marzia oli anonut viisumia Yhdysvaltoihin pahimman varalta, mutta vastaus viipyi. Hän lähetti sähköpostia toimittajia avustaviin järjestöihin ja lopulta myös Suomen ulkoministeriöön. Hänhän oli hengenvaarassa muun muassa sen takia, että oli kirjoittanut suomalaiseen mediaan.
Vanhemmat rukoilivat, että Marzia muuttaisi takaisin heidän luokseen. Siellä hän olisi paremmassa turvassa kuin yksin vuokra-asunnossaan.
Empimisen jälkeen Marzia suostui.
Aamulla 22. elokuuta Marzia tilasi taksin. Hän istui sen takapenkillä kotitalonsa edessä, kun talebanit tulivat.
Heitä oli autollinen. Miehet naureskelivat keskenään. Aseet kolisivat, kun he nousivat autosta.
Yksi miehistä pysähtyi katsomaan taksissa istuvaa Marziaa. Sitten hän kääntyi muun joukon mukaan ja painui sisälle Marzian kotiin.
Taksikuski työnsi vaihteen ykköselle ja ohjasi auton kadulle liikenteen virtaan.
Uusi normaali
Marzialla on nyt Suomessa uusi perhe. Hän meni kesällä naimisiin afganistanilaistaustaisen miehen kanssa. Tämän tytär on 9-vuotias kuten Nargiskin. Uudessa yhteisessä kodissa tytöt jakavat huoneen ja leikit.
Kesän aurinkoisina päivinä Marzia vei tytöt uimaan Mustikkamaan uimarannalle. He olivat treenanneet uimataitoa koulun liikuntatunneilla.
”Minä opin uimaan Kabulissa. Siellä oli yksi naisille tarkoitettu uimahalli. Nyt se on suljettu”, Marzia kertoo.
Talvella Marzia ja tytöt lähtivät pulkkamäkeen ja luistelukentälle Nargisin koulun lähelle. Kaikki oppivat luistelemaan, Marziakin jotenkuten.
Afganistanissa mieslääkärit eivät saa enää hoitaa naisia eikä naisesta voi tulla lääkäriä.
Afganistanissa talvi on lyhyempi kuin Suomessa, mutta kylmä ja luminen. Sähkö on kallista. Kivihiilipölyssä on vaikea hengittää. Keväisin Marzialla oli tapana pestä äitinsä matot hiilipölystä, koska äidin kädet olivat kipeät. Marzia ei tiedä, kuka matot ensi keväänä pesee.
Marzialla on Afganistaniin jääneestä perheestään kova huoli.
Tähän mennessä Taleban on kieltänyt naisilta opiskelun, työssäkäynnin, politiikan, autolla ajamisen ja ehkäisyn. Naiset eivät saa mennä puistoihin, ravintoloihin, kauneushoitoloihin, kylpylöihin, huvipuistoihin, urheilutiloihin eivätkä hautausmaille. Mieslääkärit eivät saa hoitaa heitä, eivätkä naiset saa enää valmistua lääkäreiksi. Kodin ulkopuolella naisten on käytettävä kaiken peittävää burkaa.
Uutisia kotimaastaan Marzia seuraa lähinnä kavereiltaan Facebookista. Se on enin, mitä hän jaksaa.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/marzia_gholami_opiskelu46.jpg?itok=JY3OWEBj)
Lähde turvaan, pyysi äiti
”Finland! Finland!”
Marzia huusi niin kovaa kuin kykeni, jotta ääni kantaisi väenpaljouden ylitse.
Elokuun 22. päivä 2021 Kabulissa oli ehtinyt iltayöhön. Pimeydestä lentokentän ympäriltä kuului laukauksia. Nargis puristi kätensä lujemmin Marzian kaulan ympärille.
Nargis oli 7-vuotias ja pieni, mutta niin painava kuitenkin, että Marzia jaksoi juuri ja juuri kannatella häntä yhdellä käsivarrella. Toisessa kädessä painoi laukku, jossa oli tietokone kovalevyineen. Selkäreppuun Marzia oli tunkenut varavaatekerrat itselleen ja tyttärelle.
Aamulla Marzia oli soittanut taksista suomalaiselle ystävälleen ja kertonut kotiinsa tunkeutuneista talebaneista. Ystävä otti saman tien yhteyttä Suomen ulkoministeriön Afganistan-operaation johtajaan.
Marzia ja Nargis olivat juuri saapuneet taksilla Marzian vanhempien kotiin, kun Marzia sai puhelun tuntemattomalta suomalaiselta mieheltä.
Suomen ulkoministeriön avustustiimi ja puolustusvoimien suojausjoukot olivat alkaneet evakuoida afganistanilaisia, joille Suomi oli tarjonnut turvapaikkaa. Mies kertoi, että Marzia olisi heidän joukossaan.
Marzian pitäisi tulla vielä samana iltana Kabulin lentokentälle Nargisin kanssa. Vain Nargisin. Marzian vanhempia ja isoisää Suomi ei voisi auttaa, vaikka hekin olivat talebanien mielestä rikollisia. Hehän olivat kasvattaneet sellaisen tyttären kuin Marzia.
Lähde, mene turvaan, äiti ja isoveli pyysivät.
Isä soitti Marzian perään. Hän itki ja toivotti tyttären Jumalan huomaan.
Marzia halasi äitiä pitkään. Isoveli tuli autollaan saattajaksi. Isä ja isoisä olivat moskeijassa, mutta isä soitti Marzian perään. Hän itki ja toivotti tyttären Jumalan huomaan.
Vielä kerran puhelin soi. Taas uusi suomalainen ääni kertoi lentoasemalta paikan, jonne Marzian pitäisi tulla niin pian kuin mahdollista. Kun Marzia näkisi ulkomaalaisia sotilaita, hänen pitäisi huutaa ”Finland”.
Ilma oli hikisen kuuma. Lentokentän portin edustalla tungeksi ihmisiä, jotka yrittivät epätoivoisesti päästä pois maasta. Veli auttoi Marziaa raivaamaan tietä ihmismassan lävitse.
Suomalaiset sotilaat avasivat kännyköistään valon. Marzia otti Nargisista paremman otteen ja lähti kahlaamaan valoa kohti yli likaisen viemäriojan. Vesi ylsi puolireiteen.
Veli jäi ojan toiselle puolelle.
Kaikki, mikä on hyvin
Marzialle muukalaisuus ei ole uutta. Hän syntyi pakolaisena Iranissa, jonne vanhemmat olivat paenneet Neuvostoliiton hyökkäystä vuonna 1979. Iranilaisten kavereiden suussa afgaani oli haukkumasana. Kun perhe palasi Afganistaniin vuonna 2001, maa oli raunioina talebanien ensimmäisen hirmuhallinnon jäljiltä. Marzia itki salaa ikäväänsä Iraniin, mutta sopeutui.
Nyt hänen on pitänyt taas aloittaa nollasta.
”Kaikki elämässämme muuttui vuorokaudessa. Kun pääsimme turvaan Suomeen, mietin vain, mitä tapahtui, mitä tapahtui.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/marzia_gholami_15_opet.jpg?itok=UYZzKsNh)
Marzia yrittää ajatella kaikkea sitä, mikä on hyvin juuri nyt. On koti. On rauha. Kaikki ovat terveitä.
”Minulla on tyttäreni, opin suomea, voin syödä ja liikkua, osaan laittaa ruokaa. Sääkin on hyvä. On niin paljon asioita, joista voin olla kiitollinen.”
”Unelmoin, että jonain päivänä talebanit lähtevät ja pääsen taas perheeni luo.”
Suomessa Marzia voi myös tehdä edes jotain Afganistanin hyväksi.
”Teen sen niin, että seison omilla jaloillani, opiskelen ja kehityn. Unelmoin, että jonain päivänä talebanit lähtevät ja pääsen taas perheeni luo. Ehkä sitten osaan tehdä enemmän.”
Kodin Kuvalehdestä 22/2023 voit lukea koko jutun Marziasta ja hänen uudesta elämästään. Miten tavalliset suomalaiset ovat ottaneet Marzian vastaan? Miten Marzian perhe suhtautui hänen avioliittoonsa? Mikä Marzian ja perheen arjessa on suomalaista, mikä afganistanilaista? Entä millaista hänen vanhempiensa ja sisarustensa arki on nyt Afganistanissa? Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.