Leena, 80, teki elämäntyönsä lääkärinä Afganistanissa: ”Iloitsin jokaisesta lapsesta, joka jäi eloon”

”Nuori äiti kantoi lääkärinpöydälleni vastasyntyneen vauvan, jonka napa oli pahasti tulehtunut. Ymmärsin heti, että napanuora oli katkaistu likaisilla pihdeillä.

Lapsi oli syntynyt kotona aivan sairaalan vieressä, ja mietin, nytkö menettäisimme hänet. Äiti tyynnytteli itkevää vauvaa.

Oli syksy 2005 afganistanilaisessa vuoristokylässä. Klinikkamme oli kasvanut kolmen hengen tiimistä sadan työntekijän suursairaalaksi.

1970-luvulta alkaen olimme opettaneet vuoristokylien asukkaille, että tärkeintä synnytyksessä on puhtaus.

Lapset syntyivät usein kodin lattialle, kuivaan lehmänlantaan. Lanta imee kyllä hyvin eritteet, mutta sekä lapsi että äiti voivat saada siitä helposti infektioita. Olimme jakaneet odottaville äideille muovisia alustoja, joiden päälle he voisivat synnyttää.

Ja nyt tämä pieni vauva makasi edessäni osoituksena siitä, että opetuksemme eivät menneet perille.

Olen tehnyt lähes koko työurani rakastamani kansan, afgaanien, parissa. Tämä äidin ja vauvan kohtaaminen oli ainoita kertoja, kun minusta tuntui siltä, että työni on turhaa ja lopetan siihen paikkaan.

Tutkin lapsen, puhdistin navan ja annoin lääkkeitä. Vauva parani.

Yksi sankareista

Pari päivää tapahtuneen jälkeen sain soiton, että yhdysvaltalainen Time-lehti oli valinnut minut yhdeksi sen vuoden eurooppalaisista sankareista. Lehti jakoi 2000-luvulla tunnustuksia ihmisille, jotka muuttivat maailmaa parempaan suuntaan.

”Rohkeus on sitä, että tekee, vaikka tilanne näyttäää pelottavalta.”

Edellisenä vuonna Helsingin Sanomissa oli kiinnitetty huomiota siihen, että suomalaiset loistivat poissaolollaan listalla. Lehti kirjoitti jutun, jossa ehdotettiin suomalaisia sankareita listan jatkoksi. Minä olin yksi heistä.

Naisten asema vaihteli Leenan Afganistanissa viettämien vuosian aikana. Hän kunnioitti paikallisia tapoja ja kulki huivi päässä. "Toki erilaisuuteni huomattiin."

Tunnustus osui hyvään paikkaan, sillä juuri silloin kaipasin rohkaisua. Palkinnon saatteessa kuvailtiin ylevästi, että olen elävä määritelmä sisulle.

Itse ajattelen, että sankaruus ja rohkeus on sitä, että tekee, vaikka tilanteet saattavat näyttää hurjilta ja pelottavilta.

Palkinnot jaettiin Lontoossa. Kanssani pystin sai muun muassa jalkapalloilija Diego Maradona, joka oli antanut paljon rahaa hyväntekeväisyyteen.

Valistusta vuorilla

Tiesin varhain, että työurani olisi ulkomailla. Jo lapsena olin kiinnostunut vieraista kulttuureista. Olin jopa tokaissut äidille, että minusta tulee mustien lasten lääkäri.

Työskentelin Afganistanissa kehitysyhteistyöjärjestön kautta kahteen otteeseen yhteensä yli 20 vuotta.

Työni yleislääkärinä oli vähän kuin entisaikojen kunnanlääkärin hommaa. Siihen kuului kirurgiaa, gynekologin ja synnytyslääkärin tehtäviä sekä vähän laborantin ja röntgenlääkärinkin. Etiopiassa kului välissä viitisen vuotta.

Afganistanissa kiersimme työtovereideni kanssa vuoristokylissä ja usein yövyimmekin matkalla. Rakastin kylissä kiertämistä. Sain viran puolesta vaellella vuorilla ja hoitaa sairaita sekä valistaa terveysasioissa.

”Selvisi, että vatsassa oli vielä toinen vauva.”

Iso osa työtäni oli synnytyksissä auttamista ja vastasyntyneiden hoitoa. Työskentelin sekä Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa että pienissä vuoristokylissä.

Eräänkin täyden päivän jälkeen ajoimme töyssyisiä teitä synnyttäjän luokse. Hänen miehensä oli tullut hakemaan apua sairaalasta.

Lapsi oli jo syntynyt, mutta jälkeiset vielä tulematta ja äiti kovissa tuskissa

Selvisi, että vatsassa oli vielä toinen vauva. Valitettavasti lapsi oli jo kuollut, mutta saimme pelastettua äidin. Isä sanoi kiitollisena, että tämä olisi ollut hänen kolmas vaimonsa, joka menehtyy synnytykseen.

Kovat kohtalot masensivat alussa. Kun surin taas yhtä kuollutta lasta, oivalsin, että minun täytyy muuttaa näkökulmaani. Aloin iloita kaikista niistä lapsista, jotka jäivät eloon ja joita sain hoitaa.

Maailmassa on paljon hyvää

Elä hättäile, isäni sanoi minulle usein, kun olin lapsi. Olen aina ollut hosuja, ja minulla on paljon tekemistä. Suurpiirteisyydestäni on ollut hyötyä maailmalla.

Eräänkin kerran olimme saaneet kansainväliseltä järjestöltämme ohjeistuksen, että Afganistanissa käydyn sodan aikana emme saaneet hoitaa potilaita. Vain terveysvalistus oli sallittu.

Vuonna 1999 talibanit kuitenkin lupasivat käyttöömme sairaalan, jos hoitaisimme sodassa vammautuneita ihmisiä. Lupauduimme, ja Leenan sairaalaksi kutsuttu klinikka syntyi.

Sääntöjen rikkomisesta tuli myöhemmin sanomista järjestöltä, mutta mielestäni teimme, mitä täytyi tehdä.

Niin sanotut säännöt ovat minulle ikään kuin suuntaviivoja. Niitä on vaikeaa ottaa kirjaimellisesti.

"Eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten kanssa työskenteleminen on opettanut minulle suvaitsevaisuutta ja sopeutumiskykyä", Leena sanoo.

Työurani aikana kävin Suomessa noin kerran vuodessa, jotta osaisin eläkkeellä asettua tänne. Mielessäni oli saksalainen työtoverini, joka ei eläkkeellä enää osannut palata Saksaan, vaan jäi työskentelemään Afganistaniin. Jäin eläkkeelle vuonna 2006.

”Seuraan maailman menoa uteliaana ja hämmästellen.”

Minulle on tärkeää, että aamuni alkaa rauhassa. Luen Raamattua, rukoilen ja mietiskelen. Sitten lähden lenkille. Nousen läheiselle harjulle sauvojen kanssa, talvisin otan mukaani sukset.

Olin jo lapsena utelias, ja se on säilynyt minussa. Seuraan maailman menoa uteliaana ja hämmästellen.

En tunne toivottomuutta, vaikka moni tuntuu nykyään sitä tuntevan. Minulla on vahva tunne siitä, että elämälläni ja työlläni on merkitys ja maailmassa on paljon hyvää.”

Mitä Leena teki, kun tapasi vuoristokylässä pienen pojan, jonka jalan lauma lehmiä oli ruhjonut poikki? Missä tilanteissa hän on ollut lähellä joutua vaaraan? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 22/22. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä tilaa lehteä, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.