Miki Liukkosen äiti menehtyi 44-vuotiaana rintasyöpään: "Äidin kuoltua lakkasin pelkäämästä – ajattelin, että pahin on jo koettu”

Joku mummeli soitti jostain Mikkelistä.

Niin Miki Liukkonen ihmetteli isälleen.

"Se sanoi, että olen voittanut jonkin kilpailun. Luulin sen olevan puhelinmyyjä, kun numero oli niin outo."

"Etkö sinä lähettänyt runoja siihen kirjoituskilpailuun? Mikä se olikaan? Erkun kilpailu, Erkan?" isä muisteli.

Miki googletti soittajan nimen. Soittaja oli J.H. Erkon kirjoituskilpailun tuomari.

Sitten iski kamala häpeä.

Kohta ne huomaavat, etten olekaan hyvä kirjoittaja. Sitten ne ajattelevat, että huijasin. Ei Suomen merkittävintä kirjoituskilpailua voi voittaa runoilla, jotka on kirjoitettu lukion ruotsin- ja matematiikan tunneilla.

Miki oli 19-vuotias.

Äiti ei ehtinyt nähdä tätä hetkeä, Miki ajatteli. Olisipa ehtinyt. Mitä äiti olisi sanonut?

”Jos olen kotona, tuntuu koko ajan, että pitäisi saada jotain merkityksellistä aikaan. Kun katson koneelta tunteja putkeen Breaking Badia, kaduttaa.”

Miksen pessyt ikkunoita?

Viikko ennen kuolemaansa äiti pyysi pesemään ikkunat. Se oli ollut perinteisesti Mikin kotityö, josta sai palkaksi viisi tai kymmenen euroa.

Kesällä 2008 18-vuotias Miki ei viitsinyt tai jaksanut.

"Miksen pessyt niitä helkutin ikkunoita? Kun sanon sen ääneen, alkaa taas harmittaa. Haukuin asiasta itseäni monta vuotta."

Äiti sairasti rintasyöpää seitsemän vuotta. Miki oli äidin sairastuessa 11-vuotias. Hän ei kertonut koulussa kenellekään, että aika usein äiti makasi sohvalla itkemässä ja pelkäsi kuolemaa.

Välillä äiti toipui ennen kuin sairastui taas. Kun äiti oli paremmassa kunnossa, hän lähti aamulla sairaalaan töihin sairaanhoitajaksi, ei potilaaksi. Hän kaatoi raksuja kissan kuppiin ja teki keittiössä ruokaa niin, että koti tuoksui keitetyiltä perunoilta.

Silloin oli hetken helppo uskoa, että asiat pysyvät hyvinä eikä äiti itke enää. Ei tarvitsisi itsekään itkeä.

"Kuolema on aika arkista, vessakäyntejä ja riitelyä. Ei äiti loppuvaiheessa pyytänyt sängyn reunalle istumaan ja sanonut, että nyt opetan sinulle jotakin suurta. Mutta hän opetti silti."

Kun äitiä ei enää ollut, Miki ymmärsi äidin opetuksen: Elämä on liian lyhyt kompromissien tekemiseen. Ole tinkimätön, oikea jäärä.

"Äidin kuoltua lakkasin pelkäämästä mitään. Ajattelin, että pahin on jo koettu."

"Äidin kuoltua lakkasin pelkäämästä mitään. Ajattelin, että pahin on jo koettu."

Oman pienen huoneen ikkunasta näkyi kotikatu oululaislähiössä. Kolme vuotta nuoremmat kaksossiskot istuivat omassa huoneessaan. Lapsiperheen paratiisi, kaupunginosaa luonnehdittiin. Hyvät harrastusmahdollisuudet, päiväkodit ja koulut lähellä.

Syksyllä alkaisi Mikin abivuosi. Kaksi päivää äidin kuoleman jälkeen hän kirjoitti:

"Voi! Kuinka kaikki minussa huutaakaan sinua!

Veri, joka on sinun vertasi

minun lihani ja ohuet sormet

minun huono ryhtini

minun silmäni jotka, niin sanotaan,

ovat sinun silmäsi

ja kuinka kaikki tämä hämmästyy sinun poissaoloasi,

hämmästyy tyhjää puutarhaa ja uutta

outoa pölyä nurkissa."

Tolkuton reissu

Mikiä hävetti yhä, kun ensimmäisen runokokoelman ilmestyminen läheni.

Miten kukaan voisi tykätä jonkun tuntemattoman oululaispojan runoista! Vain tyttöystävä on lukenut niitä! Nyt Valkoisia runoja näkyy jo kirjaston tietokannassa tulevien teosten joukossa.

"En voinut tajuta, että joku aikuinen kustannustoimittaja otti runoni tosissaan ja puhui niistä kulmat kurtussa. Se oli kamalan noloa ja jännää."

Eniten hävetti, kuinka helposti runot olivat syntyneet. Usein kuin olisi ottanut ilmasta koppeja. Ei kai vaivatta tehty voisi olla hyvää?

Valkoisia runoja myytiin loppuun kuukaudessa.

J.H Erkon kilpailun palkintosumma oli 2500 euroa.

"Se tuntui helkutin isolta määrältä siinä iässä. Isoin kerralla omistamani raha oli ollut ehkä 20 euroa."

Voittorahat kuluivat, kun Miki lähti tyttöystävän kanssa Pariisiin juomaan viiniä ja katsomaan Jim Morrisonin, Edith Piafin ja Oscar Wilden hautoja.

"Kliseisesti."

"Kaikkien kannattaisi muistella, millaisia ovat olleet 22-vuotiaana."

Lapsuuskodissa oli aina jääkaapissa juustoa ja kuivakaapissa kahvia. Äidille saattoi sanoa, että tuo kaupasta mandariineja. Mutta parikymppisenä omassa kämpässä ruoka piti ostaa itse.

Juhliakin piti. Matkat Oulusta Etelä-Suomeen kirjamessuille ja matineoihin olivat...

"...tolkuttomia", Miki täydentää lauseen.

Ennen esiintymistä jännitti niin, että vessassa tuli usein oksennus. Turun kirjamessuilla kirjailijoille varattu laiva oli syttyä palamaan, kun Miki poltti runoantologian.

"Siihen oli valittu minulta huonoja runoja. Sytytin kirjan tuleen ja yritin heittää mereen, mutta se putosikin alemmalle kannelle."

Satamassa hävisivät kännykkä ja lompakko, taksista nakattiin ulos.

"Kirjailijapariskunta Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen löysivät minut kadulta vaeltamasta ja veivät turvaan."

Lompakko löytyi seuraavana päivänä, Miki palasi junalla Ouluun.

"Olin aika nuori silloin, parikymppiset yleensä ovat. Se, kuinka siinä iässä käyttäytyy, riippuu tosi paljon siitä, mihin elämäntilanteeseen on päätynyt."

Yksi päätyy kirjallisuuspaneelin lavalle kaksikymmentä vuotta vanhempien kirjailijoiden seurassa. Toinen opiskelijabileisiin uuteen kaupunkiin. Joku naimisiin lapsuudenystävän kanssa. Tai sairaalaan, huoltoaseman kassalle, maailman ääriin. Kuka minnekin, jokainen jonnekin.

"Kaikkien kannattaisi muistella, millaisia ovat olleet 22-vuotiaana ja miksi. Se voisi olla opettavaista."

”Kävelen nopeammin kuin kukaan tuntemani ihminen. Tyttöystävä on aina raivona, kun joutuu hölkkäämään rinnallani.”

Jos mää vain keskityn

Ehkä kirjailijan ammatti sai alkunsa Ylitornion mummolassa.

Teini-ikäinen Miki valitti mummolle, että tylsää. Mummo sanoi, että lue jotakin. Isän veljen vanhasta huoneesta löytyi kokoelma Uuno Kailaan runoja.

Yöllä Miki alkoi lukea. Sitten hän alkoi itkeä.

"Oli ihmeellistä, että pelkillä sanoilla sai aikaan niin isoja tunteita."

Mummo nukkui omassa huoneessaan papan vieressä eikä aavistanut, että kymmenen vuoden kuluttua pojanpojasta on tullut kirjailija ja vegaani. Jos olisi aavistanut, hänen olisi ollut vaikea päättää, kumpi asia on hermostuttavampi.

Ehkä kasvissyönti. Kuka ihme ei suostu maistamaan lihaa, hyviä lihapullia?

"Kun menen kylään, mummolle on kamala ongelma, että mitä voi tehdä ruuaksi. Hän ajattelee minun syövän vain perunoita."

"Oli ihmeellistä, että pelkillä sanoilla sai aikaan niin isoja tunteita."

Uuno Kailaan jälkeen Miki alkoi kirjoittaa. Aikaisemmin hän oli piirtänyt. Alakoulussa ärsyttävintä oli, ettei tunnilla saanut piirtää. Yläasteella Miki ei enää välittänyt kielloista.

Pulpetissa istui poika, joka ei kuunnellut, piirsi vain. Sarjakuvissa saattoi tapahtua mitä tahansa. Äiti oli taas sairaana.

"Päivät kuluivat eksistentialistisessa kriisissä ja laiskotellessa. Muistan vain välähdyksiä."

Keväisin kuvataideluokassa tuoksui kuivuva maali. Kauempaa koulusta kantautui hälinää.

Aika usein Miki lähti kesken päivän kävelemään Oulun kaduille, Anttilaan plaraamaan cd-levyjä, kahvilaan ei oikein kehdannut mennä.

Kun kello tuli kolme, kotiin saattoi mennä ilman että vanhemmat ihmettelivät, miksi lapsi palasi niin aikaisin.

"Olin tosi surkea oppilas. Meinasin jäädä luokalleni ysillä, enkä päässyt mihinkään lukioon. Nostin kymppiluokalla keskiarvoni kuutosesta 8,7:ään. Sain siitä stipendinkin."

Miki muistaa lukeman tarkasti ja näyttää yllättäen ylpeämmältä kuin kertoessaan kirjoistaan.

"Se oli merkki, että jos mää vain haluan ja keskityn, niin kyllä mää opin."

Näytän vielä Seijalle

Viereisessä sairaalasängyssä makasi romanimies.

Kolmannen kirjansa jälkeen Miki joutui vatsahaavan vuoksi hoitoon. Liikaa valvomista, kahvia, juhlimista ja stressiä, sanoivat lääkärit. Ja liian vähän ruokaa. 183-senttinen Miki painoi 53 kiloa.

Huonetoveria huimasi. Hänelle lääkärit sanoivat: alhainen verensokeri.

Miehen äänekkäät sukulaiset eivät uskoneet. He vakuuttivat lääkärille, että huimaus johtuu miehen työskentelystä raviradalla: hän on joutunut kääntelemään päätään liikaa, kun hevoset juoksevat rataa ympäri ja ympäri.

"Alkoi naurattaa niin, että kohtaus oli pakko kirjoittaa muistiin. Ajattelin, että jotain on tulossa."

Miki kirjoitti uusinta romaaniaan kymmenen tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa, kolme ja puoli vuotta. Sunnuntaisin oli vapaata. Mikiä ei enää hävettänyt se, että hän tekee "liian vähän töitä".

Koti näytti hullun tiedemiehen työhuoneelta. Seinät olivat täynnä papereita ja kaaviokuvia papereiden välillä. Tyttöystävästä tuli ero.

"Minusta näkyi aina vain niska. Keskustelussa aloin miettiä viidentoista sekunnin jälkeen romaania. Sen ihmiset olivat tärkeämpiä."

Kirjoittaessaan Miki muisti kuvaamataidon opettajan, joka kokosi peruskoulun päättävän luokan ympärilleen. Kukaan teistä ei ole oikea taiteilija, opettaja sanoi.

"Se oli hyvä! Tuli heti olo, että näytän tuolle Seijalle. Jos Seija olisi lässyttänyt, että jokainen on omalla tavallaan taiteilija, olo olisi ollut liian mukava."

Eniten Miki muisti äidin, taas. Äidin tinkimättömyyden ja sinnikkyyden.

Tee omaa juttuasi. Tee se tosissasi, vaikka kaikki eivät ymmärtäisi. Niin äiti olisi sanonut.

Sitten hän olisi huomauttanut tietty äidin ilme naamallaan, että kyllä sinä joskus vielä päädyt oikeisiin töihin, tuo on nuoruuden höpöttelyä.

"Ja olisin vastannut, että en halua. Olisin ehkä halannut äitiä."

"Ajattelen, että kirjoittamista voi treenata kuin urheilua."

”Parikymppisenä olin huomaavinani ikärasismia kokeneempien kirjailijoiden taholta. Sellaista päähän taputtelua, että ehkä sää poika vielä opit.”

Aina terapia ei auta

Helsingissä on niin paljon ihmisiä, että heihin törmää helposti. Miki muutti kaupunkiin kolme kuukautta sitten Oulusta.

"Joudun koko ajan pyytämään kadulla, että anteeks, anteeks, kun en muista katsoa eteeni."

Muuttokuorma mahtui pakettiautoon. Uuteen kotiin kuuluvat Linnanmäen huvipuistoäänet, kun on kesä.

Kun Miki ei kirjoita, hän kävelee paljon. Ja lukee, ei lueskele. Hän herää seitsemältä.

"Ajattelen, että kirjoittamista voi treenata kuin urheilua. Itseään voi parantaa. Suhtaudun kirjoittamiseen kuin Muhammad Ali nyrkkeilyyn."

Mikin kirjahyllyn kirjoissa on paljon erivärisiä muistilappuja. Keltainen merkitsee inspiroivaa kohtaa, vihreä sellaista, jota haluaa vielä tutkia tarkemmin ja violetti melankolista.

Violetteja on aika paljon.

"Saatoin jo lapsena synkistyä, jos huoneessa oli huono valaistus tai vaatteet kahisivat inhottavasti. Se oli surumielisyyttä ja epämukavuutta, josta en ole päässyt eroon."

Lääkäri saattaisi diagnosoida surumielisyyden erityisherkkyydeksi, Miki arvelee.

"Mutta mitä diagnoosi muuttaisi?"

Parikymppinen Miki kirjoitti ja otti paljon pikavippejä, jotta saisi ostettua kirjoja ja kahvia. Hän sanoo lukeneensa 200 kirjaa vuodessa. Silti silloin tuntui, ettei tehnyt tarpeeksi.

Jokin on viime aikoina muuttunut.

"Ennen elämä oli vaappumista, nyt en ole enää niin hukassa. Olenkohan rauhallisempi?"

Pikavipitkin on maksettu.

Miki kokeili terapiaakin, mutta enemmän ovat auttaneet aika ja kirjoittaminen.

"Liian harvoin puhutaan siitä, että ei terapia toimi kaikilla. Että menenpäs juttelemaan ammattilaiselle ja ongelmat eivät ratkennetkaan."

"Liian harvoin puhutaan siitä, että ei terapia toimi kaikilla."

Jos Miki haluaa lomaa kirjoittamisesta, hän matkustaa Ouluun. Tutkimuskoordinaattorina työskentelevän lääkäri-isän kanssa ei ole oikeastaan koskaan puhuttu Mikin työstä.

"Kerron korkeintaan, että olen saanut kirjan valmiiksi. Tarvitsen normaalia arkea ja saan sen isän luona."

"Oulussa katson, kuinka isä ja äitipuoli katsovat televisiota."

Nuo keski-ikäiset naiset

Usein Miki uhoaa haastatteluissa ja muutenkin. Jos ei uhoa, sanoo suoraan.

Kirjoitan seuraavan kirjani ainoastaan seisten, jotta voin kuvitella maalaavani!

Olen Suomen kuuluisin runoilija, kun Tommy Tabermann on kuollut!

Mutta seisten kirjoittaessa tuli vain selkä kipeäksi.

"En häpeä sanomisiani jälkeenpäin. Sanat olivat totta sillä hetkellä, vaikka eivät enää toisella. Ajattelen, että absoluuttisen totuuden käsitettä ei välttämättä ole olemassa."

"Ihmisten mielipiteet saattavat vaihdella radikaalisti mielialan tai fyysisen hyvinvoinnin mukaan. Saatan sanoa asiat eri tavalla, jos päätä särkee tai ulkona sataa vettä. "

Mikin mielestä elämässä on vaikeinta olla oma itsensä. Ettei tasapäistyisi ja taipuisi miellyttämään muita.

Vaikeinta on olla oma itsensä.

Parikymppisenä Miki kirjoitti keski-ikäisyydestä:

"Äiti olet minulle kaikki keski-ikäiset naiset

punaisissa tuulipuvuissa

kaikki stereolaitteet päässä huhkivat sauvakävelijät

kaikki Liza Marklundia lukevat 160-senttiset pullukat..."

Äiti oli kuollessaan 44-vuotias. Miki on nyt 27 vuotta.

Miki ei ole tuntenut tarvetta miettiä, millainen hän itse mahtaa olla äidin viimeisessä iässä.

Keski-ikä tuntuu olevan kaukana, kuten se yleensä tuntuu olevan, kunnes onkin yhtäkkiä läsnä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 9/2017. Juttua päivitetty 10.11. Finlandia-ehdokkuudella.