Leena Apiola-Arvassalon ja Matti Arvassalon elämä mullistui, kun heidän huoltoasemayrityksensä teki mahalaskun. Mitä jää jäljelle, kun konkurssi vie kaiken?

Arkiaamuisin Leena Apiola-Arvassalo, 54, nousee Lappeenrannassa linja-autoon, joka vie hänet kotikulmilta Imatralle opiskelemaan. Leenan mies Matti Arvassalo, 58, jää kotiin koirien Onnin ja Elmerin kanssa.

Ensimmäistä kertaa Matin elämässä Leena lähtee ja hän jää.

Matti vetää saappaat jalkaan ja vie koirat ulos. Sitten hän kietaisee esiliinan ympärilleen ja alkaa tiskata.

”Olen tällainen kotimamselli”, Matti hymähtää.

Kaksion ikkunoista näkyvät haapojen jykevät rungot. Niiden takana aukeaa Saimaa. Asunto on hieman ahdas, mutta kotoisa. Matti kutsuu sitä konkurssipesäksi.

Idea, jota ei torpattu

2000-luvun vaihteessa Matilla oli hyväpalkkainen työ Alkon Savonlinnan myymäläpäällikkönä. Takana oli yli 20 vuoden ura Alkossa, mutta jokin hiersi. Töissä oli tapahtunut paljon muutoksia, ja Matti tunsi itsensä tyytymättömäksi.

Idea yrittäjäksi ryhtymisestä oli hänen. Leena yritti toppuutella.

”Minä kuljen jalat tukevasti ilmassa ja Leena jalat maassa. Leena on sellainen ilmatorjuntatykki – ampuu alas kaikki ideani”, Matti lohkaisee.

Tätä ideaa Leena ei onnistunut torppaamaan.

Kun Matti huomasi, että Lappeenrannassa sijaitsevalle Teboil-huoltoasemalle haettiin yrittäjää, hän päätti tarttua tilaisuuteen.­

Kaikki tapahtui nopeasti: irtisanoutuminen, yrityksen perustaminen ja muutto. 

Leenakin alkoi innostua. Hän oli työskennellyt vuosia vuoropäiväkodissa lastenhoitajana. Jos elämänmuutoksesta haaveili, se kannattaisi tehdä nyt, nelikymppisenä.

Kaikki tapahtui lopulta nopeasti: irtisanoutuminen töistä, yrityksen perustaminen ja muutto Lappeenrantaan. Mukaan lähti perheen 13-vuotias kuopus Liisa. Pojat Juho-Matti, 18, ja Risto, 16, jäivät Savonlinnaan, koska halusivat käydä lukion loppuun siellä.

Syksyllä 2001 Leenasta ja Matista oli tullut Teboil-yrittäjiä.

”Olimme innoissamme. Oli mukava olla taas Lappeenrannassa, lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Asiakaspalvelu oli kivaa ja työ monipuolista: myymistä, leipomista, siivoamista”, Leena muistelee.

Myyntityö oli tuttua Matille ja leipominen Leenalle. Muuten huoltoaseman pyörittäminen oli heille uutta. Avukseen he palkkasivat kokeneita työntekijöitä.

Tuottoisimpaan aikaan, vuonna 2004, asiakkaita riitti, ja palkollisia oli peräti neljä. Päätulonlähde oli huoltoaseman kahvila, jossa Leena ja Matti päättivät tarjota leivonnaisten lisäksi myös lounasta.

Suden hetki

Aika pian selvisi, ettei molempien kannattaisi olla kiinni yrityksessä. Menoja oli enemmän kuin mihin Leena ja Matti olivat varautuneet, eikä rahaa tullut tarpeeksi.

Huoltoasema sijaitsi hyvällä paikalla, mutta sitten lähistölle alkoi putkahdella kylmäasemia. Kilpailu kiristyi ja bensan myynti hiipui. Myös Teboil muutti huoltoasemansa kylmäasemaksi, jonka hoitamisesta Leena ja Matti saivat korvauksen.

Leena alkoi heräillä aamuyöllä miettimään laskuja.

Taantuma vei kahvila-asiakkaat, jotka olivat olleet pääasiassa työmiehiä. Leena ja Matti luopuivat lounastarjoilusta. Lopulta heillä oli enää yksi työntekijä.

Leena alkoi heräillä aamuyön suden hetkiin miettimään rästissä olevia laskuja.

”Minun ei olisi koskaan pitänyt ryhtyä yrittäjäksi, sillä olen murehtija. Pyörittelen asioita etukäteen, sitten kun ne ovat kohdalla ja jälkikäteen.”

Jotta Leena ja Matti saivat laskut maksettua, heidän oli myytävä kesämökki.

”Se oli kova paikka. Mökki oli ollut 54 vuotta perheellämme, ja olin viettänyt siellä lapsuuden kesäni. Silti oli pakko työntää tunteet syrjään ja suhtautua järjellä”, Leena sanoo.

Kun veroja ja vakuutuksia jäi maksamatta, Leena ja Matti hakivat yrityssaneeraukseen. Velkojenmaksusuunnitelma oli niin tiukka, että he pystyivät noudattamaan sitä vain vuoden.

Silloin yöunet menivät Matiltakin.

Leena sai paistaa pullat. Sitten hän ja Matti sulkivat firman.

Lokakuun lopulla vuonna 2013 huoltoasemalle asteli lakimies. Hän ilmoitti, että yritys on asetettu konkurssiin.

Leena oli juuri tehnyt korvapuustitaikinan. Hän sai paistaa pullat, sitten hän ja Matti sulkivat firman ja ajoivat kotiin.

”Tiesimme, että konkurssi oli tulossa. Kun se sitten lopulta koitti, helpotus oli suuri”, Leena sanoo.

Seuraavana yönä Leena ja Matti nukkuivat kuin pienet lapset.

”Jumalauta, että nukutti hyvin!” Matti puuskahtaa.

Perunan venytystä

Konkurssin myötä meni kaikki: koti, säästöt, auto, luottotiedot.

Velkaa oli satatuhatta euroa. Koska yhtiömuoto oli avoin yhtiö, Leena ja Matti olivat kaikesta vastuussa henkilökohtaisella omaisuudellaan. Ensimmäisenä meni asunto-osake myyntiin, sitten leasing-­auto takaisin autoliikkeeseen.

”Meille jäi kaksi kiharakarvaista koiraa ja polkupyörät”, Matti toteaa.

Autosta luopuminen kirpaisi, sillä sen myötä kutistui vapaus liikkua. Asunnosta luopuminen ei tuntunut kesämökin menettämisen jälkeen oikein miltään. Eiväthän ne ole kuin seiniä, Leena ajatteli.

Nyt Leena ja Matti asuvat vakuutusyhtiön vuokrakaksiossa. Velkaa heillä on vielä 24 000 euroa.

Ruokakoriin ei enää kasata viinirypäleitä eikä tuorejuustoja.

Pariskunnan nettotulot ovat yhteensä 1 500 euroa. Siitä tonni on Leenan eläkevakuutusyhtiöltä saamaa kuntoutusrahaa ja loput Matin peruspäivärahaa. Vuokran, ulosoton ja muiden pakollisten menojen jälkeen käteen jää vajaat 600 euroa.  

”Pahinta on rahapula. Kun tilipäivään on kolme viikkoa ja tilillä rahaa 35 euroa, viimeistä perunaakin on venytettävä”, Matti sanoo.

Päiväsaikaan Matti pyöräilee usein kauppaan. Ruokakoriin hän ei kasaa enää viinirypäleitä eikä tuorejuustoja vaan perunoita, kaalia ja porkkanaa. Tarjousten lisäksi Mattia kiinnostavat punahintalappuiset tuotteet ”eläkeläis- ja koirahyllystä”.

Kun Leenan sisko Eeva hurauttaa autollaan­ paikalle, he ajavat Lidliin ja ostavat­ ruokaa moneksi päiväksi. Usein Eeva myös tuo Leenalle ja Matille syötävää.

Kerran Liisa-tytärkin kantoi vanhemmilleen ruokakassin. Hän oli Lappeenrannan-vierailullaan poikennut Siwassa, josta hän osti äidille ja isälle kanan­koipia, nuudeleita, ruisleipää ja margariinia. Niitä Leena ja Matti söivät koko viikon.

Kun rahaa ei ole, elinpiiri supistuu.

”Kauniina kesäpäivänä innostuin, että polkaistaanpa pyörillä kesäteatteriin. Sitten muistin, että eihän meillä ole rahaa”­, Leena kertoo.

Tyhjän päällä

Pahinta Leenasta on ulkopuolisuuden tunne. Se tulee rahattomuudesta, mutta myös siitä, että ei ole yhteiskunnan tuottavana osana.

Heti konkurssin jälkeen Leena ja Matti joutuivat turvautumaan toimeentulotukeen. Sosiaalityöntekijät tarjosivat myös kriisiapua, mutta sitä kumpikaan ei tuntenut tarvitsevansa.

”Tukien vastaanottamisessa ei ole ollut­ moraalista kynnystä. Olemme sentään maksaneet veroja vuosia”, Matti huomauttaa.

Konkurssin jälkeisen talven Leena ja Matti olivat sairauslomalla, Leena pol­vien­­ nivelrikon, Matti selkäydinkanavan ahtauman vuoksi. Samalla tuli levättyä­ pois henkistä väsymystä.

”Onneksi olimme maksaneet itsellemme kunnollista yrittäjäneläkettä, sillä sairauspäivärahat määräytyivät sen mukaan”, Matti sanoo.

Tauko oli tarpeen, mutta korosti ulkopuolisuutta.

"Onneksi meillä oli koirat. Ne pakottivat ulos monta kertaa päivässä."

”Lapsetkin huolestuivat sosiaalisen elämämme puutteesta ja soittelivat tuon tuosta. Onneksi meillä oli koirat. Vaikka olisi ollut minkälainen masennuspäivä, Onni ja Elmeri pakottivat ylös ja ulos kolme kertaa päivässä”, Leena kertoo.

Häpeämään Leena ja Matti eivät suostuneet silloin, eivätkä suostu nyt.

Jos joku kysyy Matilta, mitä kuuluu, hän vastaa, että konkurssi tuli ja asunto meni.

”Silti toisinaan tuntuu, että olemme epäonnistuneet elämässä. Tässä iässähän ihmisellä pitäisi olla kaikki kunnossa ja velat maksettuna. Pitäisi voida matkustella ja avustaa lapsiaan”, Leena miettii.

Matti heittää huumoriksi.

”Kun Eevan koira kuoli, siltä jäi kaksi lihapurkkia ja yksi makkarapötkö. Sanoin lapsillemme, että teidän ei tarvitse kantaa huolta meiltä jäävästä perinnöstä – tämän koirankin jäämistö on isompi kuin meillä.”

Tiukimpaan aikaan Leena ja Matti ovat joutuneet lainamaan rahaa Liisalta, jolla on töitä.

”Kynnys oli korkea. Eihän sen niin päin pitäisi mennä, että vanhempi turvautuu lapseen.”

Päivät täynnä ristikoita

Keväällä Leena näki lehdessä ilmoituksen opinnoista, jotka tuntuivat omalta jutulta. Nyt hän tekee sisustusalan ammattitutkintoa­ Saimaan ammattiopistossa. Opinnot onnistuvat eläkevakuutusyhtiön maksaman kuntoutus­rahan turvin.

”En tiedä yhtään, mitä tapahtuu sitten, kun vuoden kuluttua valmistun. Nyt nautin opiskelusta ja sen mukanaan tuomasta sosiaalisesta elämästä.”

Matti suunnittelee tulevaisuuttaan ja hioo­ cv:tään eläkevakuutusyhtiön maksaman uravalmentajan kanssa.

Hän olisi halunnut jatkaa 1970-luvulla kesken jääneitä sosionomian opintojaan ammattikorkeakoulussa, mutta eläke­vakuutusyhtiö ei myönnä kuntoutus­rahaa niin pitkiin opintoihin. Työkokeiluun tai lyhyeen koulutukseen tukea on luvattu.

”Kun opiskeluideani torpattiin, lamaannuin. Leenan lähtiessä kouluun jäin koko päiväksi sohvalle makaamaan ja ristikoita ratkomaan.”

Vähitellen uutta intoa löytyi taas. Työhakemus Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiriin on jo lähtenyt.

Omaisuus ei ahdista

Leena palaa koulusta kotiin neljän maissa. Hän syö yhdessä Matin kanssa, ja sitten juodaan iltakahvit.

Kun Leena tekee opiskelutehtäviään,  Matti on usein apuna, juoksee hakemaan vaikka pihlajanoksia koristeeksi Leenan suunnittelemaan kattaukseen. Sitten valokuvataan.­

Elämään on tullut uutta vapautta.

Matti on alkanut pohtia, miten vähällä ihminen oikeastaan tulee toimeen.

Leenan ja Matin mieleen on jäänyt eräs syksyinen lauantai, jolloin paikallisliikenteen linja-autoilla oli ilmainen päivä. He matkustivat kolme ja puoli tuntia Lappeenrantaa ristiin rastiin. Kävivät paikoissa, joissa eivät olleet koskaan aiemmin vierailleet.

Matti on alkanut pohtia sitä, miten vähällä ihminen oikeastaan tulee toimeen. Miksi pitäisi alistua yhteiskunnan jatkuviin kasvuodotuksiin ja markkinavoi­mien ehtoihin?

Leena sanoo osaavansa laittaa asiat nyt tärkeysjärjestykseen.

”Olemme edelleen yhdessä. Meillä on periaatteessa koko maailma avoinna, ei asuntolainaa eikä omaisuutta riippana. Se, että ei omista mitään, tuntuu koko ajan paremmalta.”

”Niin, ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin siitä, että polkupyörän talvirenkaat on vaihdettu”, Matti naurahtaa.

Ovat Leena ja Matti myös jossitelleet, mutta päättäneet sitten, ettei sellaiseen kannata vajota. On vain katsottava eteenpäin.

Matti ehdottaa, että pannaanko lehteen ilmoitus: Terveraajainen ja -selkäinen nuoripari hakee talonmiehen töitä Espanjasta.

 

Ps. Ennen lehden painoonmenoa toimitukseen saatiin iloisia uutisia. Matti aloitti tammikuussa työkokeilun ja opiskelun kouluavusta­jaksi sekä aamu- ja iltapäiväkerhon vetäjäksi. Pariskunnan tulotkin nousevat, sillä samalla Matti alkaa saada kuntoutusrahaa.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 3/2015.

Puolison tuki auttaa

Konkurssi koettelee monin tavoin sekä konkurssin tehnyttä että hänen perhettään. Taloudellinen tilanne heikkenee, ja häpeä epäonnistumisesta painaa.

Sosiaalietiikan tutkija Ruut Sjöblom huomauttaa, että konkurssista selviytymiseen vaikuttaa paljon se, jääkö velkaa vai ei. Jos yrittäjä jää velkaloukkoon, selviytyminen vie pidemmän ajan.

Velat vanhenevat 15 vuodessa. Jos pääsee velkajärjestelyyn, velat on kuitattu 3–5 vuodessa.

Ruut Sjöblom tutkii laman aikana konkurssin tehneiden ja ylivelkaantuneiden selviytymistä. Hänen mukaansa puolison ja ystävien tuki on yksi tärkeimmistä asioista, joka auttaa konkurssin kokenutta pääsemään jaloilleen.

”Tarvitaan myös eteenpäin katsovaa asennetta sekä jotakin, joka pitää kiinni yhteiskunnan rattaissa. Se voi olla työ, opinnot tai yhdistystoiminta.”

Konkurssit vähenivät

Konkurssien määrä on hieman laskussa. Vuoden 2014 tammi-marraskuussa pantiin vireille 2 746 konkurssia, mikä on 6,4 prosenttia vähemmän kuin vastaavana ajankohtana viime vuonna. Työntekijöitä konkurssiin haetuissa yrityksissä oli kaikkiaan 13 196.