Leena Apiola-Arvassalon ja Matti Arvassalon elämä mullistui, kun heidän huoltoasemayrityksensä teki mahalaskun. Mitä jää jäljelle, kun konkurssi vie kaiken?

Arkiaamuisin Leena Apiola-Arvassalo, 54, nousee Lappeenrannassa linja-autoon, joka vie hänet kotikulmilta Imatralle opiskelemaan. Leenan mies Matti Arvassalo, 58, jää kotiin koirien Onnin ja Elmerin kanssa.

Ensimmäistä kertaa Matin elämässä Leena lähtee ja hän jää.

Matti vetää saappaat jalkaan ja vie koirat ulos. Sitten hän kietaisee esiliinan ympärilleen ja alkaa tiskata.

”Olen tällainen kotimamselli”, Matti hymähtää.

Kaksion ikkunoista näkyvät haapojen jykevät rungot. Niiden takana aukeaa Saimaa. Asunto on hieman ahdas, mutta kotoisa. Matti kutsuu sitä konkurssipesäksi.

Idea, jota ei torpattu

2000-luvun vaihteessa Matilla oli hyväpalkkainen työ Alkon Savonlinnan myymäläpäällikkönä. Takana oli yli 20 vuoden ura Alkossa, mutta jokin hiersi. Töissä oli tapahtunut paljon muutoksia, ja Matti tunsi itsensä tyytymättömäksi.

Idea yrittäjäksi ryhtymisestä oli hänen. Leena yritti toppuutella.

”Minä kuljen jalat tukevasti ilmassa ja Leena jalat maassa. Leena on sellainen ilmatorjuntatykki – ampuu alas kaikki ideani”, Matti lohkaisee.

Tätä ideaa Leena ei onnistunut torppaamaan.

Kun Matti huomasi, että Lappeenrannassa sijaitsevalle Teboil-huoltoasemalle haettiin yrittäjää, hän päätti tarttua tilaisuuteen.­

Kaikki tapahtui nopeasti: irtisanoutuminen, yrityksen perustaminen ja muutto. 

Leenakin alkoi innostua. Hän oli työskennellyt vuosia vuoropäiväkodissa lastenhoitajana. Jos elämänmuutoksesta haaveili, se kannattaisi tehdä nyt, nelikymppisenä.

Kaikki tapahtui lopulta nopeasti: irtisanoutuminen töistä, yrityksen perustaminen ja muutto Lappeenrantaan. Mukaan lähti perheen 13-vuotias kuopus Liisa. Pojat Juho-Matti, 18, ja Risto, 16, jäivät Savonlinnaan, koska halusivat käydä lukion loppuun siellä.

Syksyllä 2001 Leenasta ja Matista oli tullut Teboil-yrittäjiä.

”Olimme innoissamme. Oli mukava olla taas Lappeenrannassa, lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Asiakaspalvelu oli kivaa ja työ monipuolista: myymistä, leipomista, siivoamista”, Leena muistelee.

Myyntityö oli tuttua Matille ja leipominen Leenalle. Muuten huoltoaseman pyörittäminen oli heille uutta. Avukseen he palkkasivat kokeneita työntekijöitä.

Tuottoisimpaan aikaan, vuonna 2004, asiakkaita riitti, ja palkollisia oli peräti neljä. Päätulonlähde oli huoltoaseman kahvila, jossa Leena ja Matti päättivät tarjota leivonnaisten lisäksi myös lounasta.

Suden hetki

Aika pian selvisi, ettei molempien kannattaisi olla kiinni yrityksessä. Menoja oli enemmän kuin mihin Leena ja Matti olivat varautuneet, eikä rahaa tullut tarpeeksi.

Huoltoasema sijaitsi hyvällä paikalla, mutta sitten lähistölle alkoi putkahdella kylmäasemia. Kilpailu kiristyi ja bensan myynti hiipui. Myös Teboil muutti huoltoasemansa kylmäasemaksi, jonka hoitamisesta Leena ja Matti saivat korvauksen.

Leena alkoi heräillä aamuyöllä miettimään laskuja.

Taantuma vei kahvila-asiakkaat, jotka olivat olleet pääasiassa työmiehiä. Leena ja Matti luopuivat lounastarjoilusta. Lopulta heillä oli enää yksi työntekijä.

Leena alkoi heräillä aamuyön suden hetkiin miettimään rästissä olevia laskuja.

”Minun ei olisi koskaan pitänyt ryhtyä yrittäjäksi, sillä olen murehtija. Pyörittelen asioita etukäteen, sitten kun ne ovat kohdalla ja jälkikäteen.”

Jotta Leena ja Matti saivat laskut maksettua, heidän oli myytävä kesämökki.

”Se oli kova paikka. Mökki oli ollut 54 vuotta perheellämme, ja olin viettänyt siellä lapsuuden kesäni. Silti oli pakko työntää tunteet syrjään ja suhtautua järjellä”, Leena sanoo.

Kun veroja ja vakuutuksia jäi maksamatta, Leena ja Matti hakivat yrityssaneeraukseen. Velkojenmaksusuunnitelma oli niin tiukka, että he pystyivät noudattamaan sitä vain vuoden.

Silloin yöunet menivät Matiltakin.

Leena sai paistaa pullat. Sitten hän ja Matti sulkivat firman.

Lokakuun lopulla vuonna 2013 huoltoasemalle asteli lakimies. Hän ilmoitti, että yritys on asetettu konkurssiin.

Leena oli juuri tehnyt korvapuustitaikinan. Hän sai paistaa pullat, sitten hän ja Matti sulkivat firman ja ajoivat kotiin.

”Tiesimme, että konkurssi oli tulossa. Kun se sitten lopulta koitti, helpotus oli suuri”, Leena sanoo.

Seuraavana yönä Leena ja Matti nukkuivat kuin pienet lapset.

”Jumalauta, että nukutti hyvin!” Matti puuskahtaa.

Perunan venytystä

Konkurssin myötä meni kaikki: koti, säästöt, auto, luottotiedot.

Velkaa oli satatuhatta euroa. Koska yhtiömuoto oli avoin yhtiö, Leena ja Matti olivat kaikesta vastuussa henkilökohtaisella omaisuudellaan. Ensimmäisenä meni asunto-osake myyntiin, sitten leasing-­auto takaisin autoliikkeeseen.

”Meille jäi kaksi kiharakarvaista koiraa ja polkupyörät”, Matti toteaa.

Autosta luopuminen kirpaisi, sillä sen myötä kutistui vapaus liikkua. Asunnosta luopuminen ei tuntunut kesämökin menettämisen jälkeen oikein miltään. Eiväthän ne ole kuin seiniä, Leena ajatteli.

Nyt Leena ja Matti asuvat vakuutusyhtiön vuokrakaksiossa. Velkaa heillä on vielä 24 000 euroa.

Ruokakoriin ei enää kasata viinirypäleitä eikä tuorejuustoja.

Pariskunnan nettotulot ovat yhteensä 1 500 euroa. Siitä tonni on Leenan eläkevakuutusyhtiöltä saamaa kuntoutusrahaa ja loput Matin peruspäivärahaa. Vuokran, ulosoton ja muiden pakollisten menojen jälkeen käteen jää vajaat 600 euroa.  

”Pahinta on rahapula. Kun tilipäivään on kolme viikkoa ja tilillä rahaa 35 euroa, viimeistä perunaakin on venytettävä”, Matti sanoo.

Päiväsaikaan Matti pyöräilee usein kauppaan. Ruokakoriin hän ei kasaa enää viinirypäleitä eikä tuorejuustoja vaan perunoita, kaalia ja porkkanaa. Tarjousten lisäksi Mattia kiinnostavat punahintalappuiset tuotteet ”eläkeläis- ja koirahyllystä”.

Kun Leenan sisko Eeva hurauttaa autollaan­ paikalle, he ajavat Lidliin ja ostavat­ ruokaa moneksi päiväksi. Usein Eeva myös tuo Leenalle ja Matille syötävää.

Kerran Liisa-tytärkin kantoi vanhemmilleen ruokakassin. Hän oli Lappeenrannan-vierailullaan poikennut Siwassa, josta hän osti äidille ja isälle kanan­koipia, nuudeleita, ruisleipää ja margariinia. Niitä Leena ja Matti söivät koko viikon.

Kun rahaa ei ole, elinpiiri supistuu.

”Kauniina kesäpäivänä innostuin, että polkaistaanpa pyörillä kesäteatteriin. Sitten muistin, että eihän meillä ole rahaa”­, Leena kertoo.

Tyhjän päällä

Pahinta Leenasta on ulkopuolisuuden tunne. Se tulee rahattomuudesta, mutta myös siitä, että ei ole yhteiskunnan tuottavana osana.

Heti konkurssin jälkeen Leena ja Matti joutuivat turvautumaan toimeentulotukeen. Sosiaalityöntekijät tarjosivat myös kriisiapua, mutta sitä kumpikaan ei tuntenut tarvitsevansa.

”Tukien vastaanottamisessa ei ole ollut­ moraalista kynnystä. Olemme sentään maksaneet veroja vuosia”, Matti huomauttaa.

Konkurssin jälkeisen talven Leena ja Matti olivat sairauslomalla, Leena pol­vien­­ nivelrikon, Matti selkäydinkanavan ahtauman vuoksi. Samalla tuli levättyä­ pois henkistä väsymystä.

”Onneksi olimme maksaneet itsellemme kunnollista yrittäjäneläkettä, sillä sairauspäivärahat määräytyivät sen mukaan”, Matti sanoo.

Tauko oli tarpeen, mutta korosti ulkopuolisuutta.

"Onneksi meillä oli koirat. Ne pakottivat ulos monta kertaa päivässä."

”Lapsetkin huolestuivat sosiaalisen elämämme puutteesta ja soittelivat tuon tuosta. Onneksi meillä oli koirat. Vaikka olisi ollut minkälainen masennuspäivä, Onni ja Elmeri pakottivat ylös ja ulos kolme kertaa päivässä”, Leena kertoo.

Häpeämään Leena ja Matti eivät suostuneet silloin, eivätkä suostu nyt.

Jos joku kysyy Matilta, mitä kuuluu, hän vastaa, että konkurssi tuli ja asunto meni.

”Silti toisinaan tuntuu, että olemme epäonnistuneet elämässä. Tässä iässähän ihmisellä pitäisi olla kaikki kunnossa ja velat maksettuna. Pitäisi voida matkustella ja avustaa lapsiaan”, Leena miettii.

Matti heittää huumoriksi.

”Kun Eevan koira kuoli, siltä jäi kaksi lihapurkkia ja yksi makkarapötkö. Sanoin lapsillemme, että teidän ei tarvitse kantaa huolta meiltä jäävästä perinnöstä – tämän koirankin jäämistö on isompi kuin meillä.”

Tiukimpaan aikaan Leena ja Matti ovat joutuneet lainamaan rahaa Liisalta, jolla on töitä.

”Kynnys oli korkea. Eihän sen niin päin pitäisi mennä, että vanhempi turvautuu lapseen.”

Päivät täynnä ristikoita

Keväällä Leena näki lehdessä ilmoituksen opinnoista, jotka tuntuivat omalta jutulta. Nyt hän tekee sisustusalan ammattitutkintoa­ Saimaan ammattiopistossa. Opinnot onnistuvat eläkevakuutusyhtiön maksaman kuntoutus­rahan turvin.

”En tiedä yhtään, mitä tapahtuu sitten, kun vuoden kuluttua valmistun. Nyt nautin opiskelusta ja sen mukanaan tuomasta sosiaalisesta elämästä.”

Matti suunnittelee tulevaisuuttaan ja hioo­ cv:tään eläkevakuutusyhtiön maksaman uravalmentajan kanssa.

Hän olisi halunnut jatkaa 1970-luvulla kesken jääneitä sosionomian opintojaan ammattikorkeakoulussa, mutta eläke­vakuutusyhtiö ei myönnä kuntoutus­rahaa niin pitkiin opintoihin. Työkokeiluun tai lyhyeen koulutukseen tukea on luvattu.

”Kun opiskeluideani torpattiin, lamaannuin. Leenan lähtiessä kouluun jäin koko päiväksi sohvalle makaamaan ja ristikoita ratkomaan.”

Vähitellen uutta intoa löytyi taas. Työhakemus Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiriin on jo lähtenyt.

Omaisuus ei ahdista

Leena palaa koulusta kotiin neljän maissa. Hän syö yhdessä Matin kanssa, ja sitten juodaan iltakahvit.

Kun Leena tekee opiskelutehtäviään,  Matti on usein apuna, juoksee hakemaan vaikka pihlajanoksia koristeeksi Leenan suunnittelemaan kattaukseen. Sitten valokuvataan.­

Elämään on tullut uutta vapautta.

Matti on alkanut pohtia, miten vähällä ihminen oikeastaan tulee toimeen.

Leenan ja Matin mieleen on jäänyt eräs syksyinen lauantai, jolloin paikallisliikenteen linja-autoilla oli ilmainen päivä. He matkustivat kolme ja puoli tuntia Lappeenrantaa ristiin rastiin. Kävivät paikoissa, joissa eivät olleet koskaan aiemmin vierailleet.

Matti on alkanut pohtia sitä, miten vähällä ihminen oikeastaan tulee toimeen. Miksi pitäisi alistua yhteiskunnan jatkuviin kasvuodotuksiin ja markkinavoi­mien ehtoihin?

Leena sanoo osaavansa laittaa asiat nyt tärkeysjärjestykseen.

”Olemme edelleen yhdessä. Meillä on periaatteessa koko maailma avoinna, ei asuntolainaa eikä omaisuutta riippana. Se, että ei omista mitään, tuntuu koko ajan paremmalta.”

”Niin, ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin siitä, että polkupyörän talvirenkaat on vaihdettu”, Matti naurahtaa.

Ovat Leena ja Matti myös jossitelleet, mutta päättäneet sitten, ettei sellaiseen kannata vajota. On vain katsottava eteenpäin.

Matti ehdottaa, että pannaanko lehteen ilmoitus: Terveraajainen ja -selkäinen nuoripari hakee talonmiehen töitä Espanjasta.

 

Ps. Ennen lehden painoonmenoa toimitukseen saatiin iloisia uutisia. Matti aloitti tammikuussa työkokeilun ja opiskelun kouluavusta­jaksi sekä aamu- ja iltapäiväkerhon vetäjäksi. Pariskunnan tulotkin nousevat, sillä samalla Matti alkaa saada kuntoutusrahaa.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 3/2015.

Puolison tuki auttaa

Konkurssi koettelee monin tavoin sekä konkurssin tehnyttä että hänen perhettään. Taloudellinen tilanne heikkenee, ja häpeä epäonnistumisesta painaa.

Sosiaalietiikan tutkija Ruut Sjöblom huomauttaa, että konkurssista selviytymiseen vaikuttaa paljon se, jääkö velkaa vai ei. Jos yrittäjä jää velkaloukkoon, selviytyminen vie pidemmän ajan.

Velat vanhenevat 15 vuodessa. Jos pääsee velkajärjestelyyn, velat on kuitattu 3–5 vuodessa.

Ruut Sjöblom tutkii laman aikana konkurssin tehneiden ja ylivelkaantuneiden selviytymistä. Hänen mukaansa puolison ja ystävien tuki on yksi tärkeimmistä asioista, joka auttaa konkurssin kokenutta pääsemään jaloilleen.

”Tarvitaan myös eteenpäin katsovaa asennetta sekä jotakin, joka pitää kiinni yhteiskunnan rattaissa. Se voi olla työ, opinnot tai yhdistystoiminta.”

Konkurssit vähenivät

Konkurssien määrä on hieman laskussa. Vuoden 2014 tammi-marraskuussa pantiin vireille 2 746 konkurssia, mikä on 6,4 prosenttia vähemmän kuin vastaavana ajankohtana viime vuonna. Työntekijöitä konkurssiin haetuissa yrityksissä oli kaikkiaan 13 196.

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.

 

Kodin Kuvalehden Joulu jokaiselle -tapahtuman tähtiesiintyjä Elias Kaskinen on sataprosenttisesti jouluihminen. Hänen perheensä joulupöytä on kaikille avoin. "Se on jouluperinne, jota haluaisin itsekin jatkaa. Tapa kuvastaa minulle joulun henkeä ja lähimmäisestä välittämistä."

”Olen sataprosenttisesti joulujätkä”, laulaja Elias Kaskinen, 25, sanoo.

”Asteikolla yhdestä kymmeneen kymppi plus.”

Eliaksella on tapana viettää joulua lapsuudenkodissaan Lohjalla.

”Meidän joulupöytä on auki kaikille. Vanhemmillani on tapana kutsua joulupöytään ihmisiä, joilla ei ole muuta paikkaa viettää joulua. En tiedä yhtään, ketä meille on tänä jouluna tulossa. Se selviää vasta sinä päivänä”, Elias kertoo.

Eliaksen isä on kirkkoherra ja äiti kirjailija-runoilija Anna-Mari Kaskinen. Kaikille avoin joulupöytä symboloi Eliakselle joulun tärkeintä sanomaa, lähimmäisten auttamista.

”Se on sellainen jouluperinne, jota haluaisin itsekin jatkaa. Tapa kuvastaa minulle joulun henkeä ja lähimmäisestä välittämistä.”

”En tiedä yhtään, ketä meille on tänä jouluna tulossa.”

Tiistaina 12.12. Elias esiintyy Kodin Kuvalehden, Vauvan, Meidän Perheen ja Radio Aallon ilmaisessa Joulu jokaiselle -joulutapahtumassa Sanomatalon Mediatorilla. Mukana ovat myös hyväntekeväisyysjärjestöt Hope ja HelsinkiMissio. Tapahtumassa kerätään joululahjoja vähävaraisille lapsiperheille.

”Lähimmäisen auttaminen on joulussa tärkeämpää kuin kaupallisuus. Se, että nostaa katseen sieltä omasta sopukasta ja katsoo, mitä ympärillä on. Sitä voi tietysti toteuttaa muulloinkin kuin jouluna”, Elias sanoo.

Elias Kaskinen esiintyy Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa sunnuntaina ja kaikille avoimessa Joulu jokaiselle -tapahtumassa tiistaina. Kuva: Warner Music Live.
Elias Kaskinen esiintyy Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa sunnuntaina ja kaikille avoimessa Joulu jokaiselle -tapahtumassa tiistaina. Kuva: Warner Music Live.

Perinteiden ystävä

Eliaksen joulut ovat lapsesta saakka olleet hyvin samanlaisia. Hänelle tärkeintä on mahdollisuus viettää rauhassa aikaa perheen ja ystävien kanssa. Monet yläasteaikaiset ystävät saapuvat joulun aikaan Lohjalle, ja välipäivinä juostaan lankomiesten kanssa pitkin metsiä.

”On minulle tosi tärkeä juttu, että jouluna pysähdytään ja ehditään olla perheen kanssa”, Elias sanoo.

”Aion valvoa mahdollisimman myöhään ja tehdä, mitä huvittaa.”

Yksi Eliaksen rakkaimmista jouluperinteistä on selailla joululaulukirjaa ja soittaa sieltä satunnaisia kappaleita kontrabassolla. Sylvian joululaulu on yksi Eliaksen suosikeista.

”Olen vanhanaikaisten surumielisten joululaulujen ystävä, en glitterjoulun miehiä. Välillä minua häiritsee se, että joulun varjolla myydään asioita, jotka eivät kuulu joulun keskiöön. Tykkään siitä, että laulussa on todellinen ajatus taustalla.”

”Australiassa meillä oli joulumänty. Meinasi mennä tunteisiin, kun kuusta ei saatu.”

Perinteisistä joulutraditioista Elias on poikennut vain kaksi kertaa – 9-vuotiaana, kun perhe vietti joulua Australian lämmössä ja 15-vuotiaana, kun hän lomaili Kanarialla asuneen siskonsa luona.

”Australiassa meillä oli joulumänty. Meinasi mennä tunteisiin, kun kuusta ei saatu”, Elias naurahtaa.

”Kanarialla kävin katolilaisessa joulumessussa, jossa laulettiin Jouluyö, juhlayö espanjaksi. On mahtavaa, että joulua vietetään kaikkialla maailmassa mutta se voi olla tosi erilainen kaikille.”

Jouluna Eliaksella on tapana soitella joululauluja kontrabassolla.
Jouluna Eliaksella on tapana soitella joululauluja kontrabassolla.

Erilaisuutta ei tarvitse pelätä

Sunnuntaina 10. joulukuuta Elias kisaa Tähdet, tähdet -ohjelman finaalissa.

”Fiilis on hyvä ja luottavainen. Pieni täpinä on päällä tietenkin. On tullut jo laskettua päiviä finaaliin”, Elias sanoo.

Hän on treenannut ohjelmaa varten tiukasti koko syksyn ja käynyt päivittäin tanssitunneilla. Finaalilähetyksen jälkeen koko työryhmä aikoo lähteä juhlimaan.

”Ryhmächatissa olemme jo fiilistelleet, että sunnuntaina mennään. Koko syksy on pitänyt elää aika kurinalaisesti. On kiva heittäytyä vapaalle porukalla.”

Kun Tähdet, tähdet -urakka on ohi, Elias keskittyy uuden Haloo-sinkkunsa promoamiseen.

Elias on saanut keikkapaikoilta palautetta, että hänen yleisönsä on käyttäytynyt poikkeuksellisen hyvin. "Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen."
Elias on saanut keikkapaikoilta palautetta, että hänen yleisönsä on käyttäytynyt poikkeuksellisen hyvin. "Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen."

Lähimmäisenrakkaus ja erilaisuuden hyväksyminen ovat Eliakselle tärkeitä arvoja myös musiikintekijänä.

”Ihmiset ovat erilaisia, outoja ja hullunkurisia. Keikoillamme käy tosi sekavaa sakkia, mutta kaikki tulevat sulassa sovussa toimeen”, Elias sanoo.

”Viime viikonlopun keikan jälkeen saimme keikkapaikan henkilökunnalta palautetta, että meidän keikalla ihmiset käyttäytyivät poikkeuksellisen hyvin. Toivon, että se heijastuu muillekin. Kaikki ovat tervetulleita ja jokainen saa olla sellainen, kun on. Ei tarvitse pelätä erilaisuutta.”

”Saimme keikkapaikan henkilökunnalta palautetta, että meidän keikalla ihmiset käyttäytyivät poikkeuksellisen hyvin.”

Tammikuussa Elias lähtee perheensä kanssa Australiaan, jossa hän asui ja kävi koulua 9-vuotiaana isän töiden vuoksi. Tuleva reissu on ensimmäinen kerta, kun Elias käy Australiassa siellä vietetyn vuoden jälkeen.

Hänestä on kiinnostavaa nähdä, kuinka moni asia on reilussa 15 vuodessa muuttunut. Eniten Elias odottaa lapsuudesta tuttuja tuoksuja. Lämpöä, merta, luontoa. Kuumia iltoja tropiikissa.

”Muistan vieläkin, miltä siellä tuoksui. Odotan sitä oloa, kun tajuan, että tämän minä muistan.”

Joulu jokaiselle -tapahtuma Sanomatalon Mediatorilla tiistaina 12.12. kello 10–11.30. Sanomatalo sijaitsee Helsingin keskustassa, Rautatieaseman vieressä osoitteessa Töölönlahdenkatu 2.

Tähdet, tähdet -ohjelma finaali nähdään MTV3:lla sunnuntaina 10.12. kello 19.30.