Kun Petri Riikonen lopetti tanssimisen, hän aloitti piirtämisen. Enää hän ei piirrä, koska se vie liikaa voimia.
Kun Petri Riikonen lopetti tanssimisen, hän aloitti piirtämisen. Enää hän ei piirrä, koska se vie liikaa voimia.

Petri Riikonen on mikrobiologi, tiedetoimittaja ja entinen kilpatanssija, joka sairastaa MS-tautia ja fanittaa hahtuvapilviä. Parantumattoman sairautensa hän on hyväksynyt. Ikävä tanssiparketille ei vain hellitä.

Katsotaan ensin videonpätkä. Kuva on hieman rakeinen, mutta älkää antako sen häiritä.

Kuvassa näkyy kilpatanssija Petri Riikonen parinsa Marjan kanssa. On vuoden 2002 vakiotanssien SM-kisat. Parketti hohtaa paljettimekoista, parit odottavat hievahtamatta.

Ennen tanssilattialle astumista Petri on ravistellut naamansa rennoksi. Typerännäköistä, mutta toimii. Kun kasvolihakset ovat rennot, koko mies on rento.

Musiikki alkaa. Tai oikeastaan se siirtyy Petriin. Kun hän tanssii, musiikki täyttää hänet niin, että hän tuntee itsensä soittimeksi.

Kuulostaa hämärältä. Mutta kun treenaa kilpatanssia 19 vuotta, alkaa tuntea kehossaan ihmeitä.

Valssin aikana Petri ei liikuta jalkojaan. Jalat liikuttavat häntä. Jokin ulkopuolinen voima työntää häntä eteenpäin, hän nauttii, on vain kyydissä, kuin pyörivällä alustalla. Petri vie Marjaa, Marja vie Petriä, ei väliä kumpi vie, ei väliä kaadutaanko, nyt mennään.

Tässä liitelee mikrobiologi Petri Riikonen, entinen biolääketieteen tutkija ja nykyinen tiedetoimittaja, joka rakastaa ajattelemista. Vain tanssiessaan hän ei ajattele. Askeleet hoitaa alitajunta. Hetken kaikki on automaattista, pelkkää iloa. Se on tunne, jota ilman on vaikea elää.

Mitä siitä, että jalat eivät enää tottele. Että niillä ei enää koskaan juosta eikä hypitä.

Siksi Petri katsoo tätä kasettia harvoin. Suru tulee vieläkin. Se tulee ennen kuin videonauha alkaa pyöriä, ja se tulee heti kun nauha lakkaa pyörimästä.

Mutta silloin kun nauha pyörii, suru on poissa. Jalat muistavat yhä jokaisen askelkuvion. Kun Petri katsoo tanssiaan, hän pystyy yhä tuntemaan jokaisen liikkeensä.

Mitä siitä, että jalat eivät enää tottele. Että niillä ei enää koskaan juosta eikä hypitä.

Kun on Petri Riikosen mieli, voi tanssia silti.

Ei pilvi, vaan hahtuvapilvi

4 000 askelta päivässä. Se on tavoite. Kyse ei ole sambasta eikä rumbasta, vaan hitaasta köpöttelystä. Jotta Petri saisi kasaan päivittäisen kävelyannoksensa, hänen on köpöteltävä kymmeniä kertoja kerrostaloasuntonsa ympäri.

Kävelykeppiin Petri turvautuu vain ulkona. Kotona kädessä on iPad-laite. Siitä hän lukee köpötellessään sähkökirjoja tai päivittää Facebookia.

Nykytekniikka on taivaan lahja, tapa säilyttää sosiaalinen elämä.

Nykytekniikka on hänestä taivaan lahja, tapa säilyttää sosiaalinen elämä. Jalat vaikuttavat jopa ihmissuhteisiin. Kun ne väsyvät helposti, kyläilemään tai kaupungille jaksaa lähteä harvoin.

Petri Riikonen, 50, sairastaa MS-tautia. Sairauden vuoksi hänen puolustusjärjestelmänsä ei toimi, vaan hyökkäilee omaa hermostoaan vastaan. Hermot vaurioituvat, mutta niiden rapistumistahtia on mahdoton ennustaa. Näkö, nielemiskyky ja kävelykyky saattavat vähitellen kadota kokonaan – tai sitten eivät. Toistaiseksi Petrin ylävartalo toimii normaalisti, ja sairaus tuntuu vain jaloissa. Parannuskeinoa tautiin ei ole.

IPad-lenkillä. Petri kävelee kotinsa ympäri, jotta kävelykyky säilyisi.
IPad-lenkillä. Petri kävelee kotinsa ympäri, jotta kävelykyky säilyisi.

Oireilu alkoi keväällä 2004, kun Petrin vasen jalka puutui. Diagnoosin hän sai puoli vuotta myöhemmin.

"Päällimmäinen tunne oli helpotus. Olin niin varma, että minulla on tappava aivokasvain. MS-tauti puhkeaa yleensä 20–40-vuotiaana, ja minä olin ehtinyt jo nelikymppiseksi. Tunsin itseni hirveän onnekkaaksi."

Aamuisin potuttaa aina. Kipuja ei ole, mutta nivelet ovat jumissa.

On Petri myös pelännyt. Ja aamuisin potuttaa aina. Kipuja ei ole, mutta nivelet ovat jumissa. Ne on venyteltävä jo sängyssä, ja uudelleen heti kun on noussut sängystä. Aamujumpastaan ja kotikävelyistään Petri ei tingi. Hän hoitaa treeninsä, kuten entisen kilpatanssijan kuuluu. Muuten hän ei kävele.

Bussissa Petri ei pysy enää pystyssä. Jalat ovat niin heiveröiset, että ei auta, vaikka tankoon tarrautuisi kahdella kädellä. Kun bussi jarruttaa, hän lennähtää selälleen. Kaksi viime vuotta Petri on kulkenut työpaikalleen Tiede-lehteen taksilla.

Ennen Petri oli joka ilta treeneissä. Lomansa hän matkusteli Leena-vaimonsa kanssa. Nyt Petri on joka ilta kotona Espoossa, eikä matkusta mihinkään.

Karttapalloja Petrillä on kymmenen.
Karttapalloja Petrillä on kymmenen.

Siitä huolimatta hänen maailmansa ei ole kutistunut. Ei sellainen maailma voi kutistua, joka elää ja kehittyy ihmisen päässä.

Kun Petri istuu kotisohvallaan ja tuijottaa ikkunasta, saattaa näyttää siltä, että hän vain istuu kotisohvallaan ja tuijottaa ikkunasta. Mutta oikeasti hän ihailee hahtuvapilviä. Ne ovat hänen lempipilviään, sillä ne värjäytyvät  auringonlaskussa kauniisti, kunkin hahtuvan valo- ja varjopuoli omaan pastellisävyynsä. Petrille pilvi ei ole pilvi. Se on hahtuvapilvi, untuvapilvi, kumpupilvi tai joku muu kymmenestä eri pilvilajista.

"Minulla on muistoni, ja voin elää niitä uudelleen. Maailma on nyt pääni sisällä."

Tiedetoimittaja janoaa tietoa. Kun hän innostuu, hän lukee aiheesta kaiken. Ja hän innostuu kaikesta: muodin historiasta, Disneyn piirretyistä, renessanssikauden maalaustaiteesta, Rillit huurussa –sarjasta, kivistä. Autot ovat ainut asia, joka häntä ei tässä universumissa kiinnosta.

"Ei minua harmita edes se, etten voi enää matkustaa. Olen nähnyt maailmaa jo tarpeeksi. Minulla on muistoni, ja voin elää niitä uudelleen. Maailma on nyt pääni sisällä."

Kompastelu vaimon kanssa

Jos Leena Liesirova olisi mustasukkaista sorttia, elämä Petrin kanssa olisi ollut painajaista.

26 yhteisen vuoden aikana Petri on tanssinut kilpaa 11 eri naisen kanssa. Naisten, jotka pukeutuvat niukkoihin sambahörhötyksiin ja hallitsevat lantionheilautuksensa. Petri kilpaili amatöörisarjassa, ja nousi pareineen lopulta senioreiden SM-mitalistien joukkoon.

"Olin illat aina poissa. Vaikka olemme olleet 22 vuotta naimisissa, meillä on ollut myös oma, erillinen elämämme. Se on toiminut hyvin. Nyt minä olen vuorostani kotona, ja Leenaa on vienyt maailmalle maratonharrastus."

Kun pari tutustui, Petri työskenteli tutkijana ja Leena laboranttina. Samalla Petrin elämään ilmestyi kaksi pikkuihmistä, lapset Leenan edellisestä liitosta.

Herra Luuranko, tuttavallisemmin Ben, on 50-vuotislahja työpaikalta.
Herra Luuranko, tuttavallisemmin Ben, on 50-vuotislahja työpaikalta.

Harrastukseksi Petri ei kilpatanssia kutsunut. Se oli tapa kehittyä, olla olemassa, muuttua musiikiksi.

"Yhdessä tanssiminen on myös tehokas ihmissuhdekoulu. On kasvettava diplomaatiksi, jotta pärjää erilaisten parien kanssa."

Jossain vaiheessa Petri keksi huonon idean: mitä jos alettaisiin tanssia yhdessä? Avioparista tuli tanssipari. Petri oli tanssinut pidempään, ja tasoero oli hurja.

Kriisihän siitä seurasi.

"Päsmäröin, eikä Leenan ollut helppo ottaa neuvoja vastaan. Riidat seurasivat kotiin. Siitä toipuminen kesti pitkään."

Kun Petriä kiusattiin koulussa, järkeili hän senkin: jos sattuu olemaan lihava ja tykkäämään lukemisesta, kuuluu tulla kiusatuksi.

Rakkaus tanssiin syttyi, kun Petri kutsuttiin 15-vuotiaana vieraaksi maalaishäihin. Moni neito maanitteli häntä humppaamaan, mutta poikaparka joutui kieltäytymään. Ei hän osannut viedä, ei tosin seuratakaan.

Hän oli mummonsa mussukka. Äiti työskenteli käsinpostittajana ja isä varastomiehenä, ja Petri asui 8-vuotiaaksi asti mummon luona. Ei hän sitä kummastellut, sillä hän tiesi, ettei vanhemmilla ollut alkuvuosina varaa isompaan asuntoon. Kun Petriä kiusattiin koulussa, järkeili hän senkin: jos sattuu olemaan lihava ja tykkäämään lukemisesta, kuuluu tulla kiusatuksi, ja sen pituinen se. Vain mummo, entinen kotiapulainen, oli yhtä hulluna kirjoihin kuin Petri.

Häiden jälkeen Petri ilmoittautui paritanssikurssille, ja parikymppisenä hänet suostuteltiin ensimmäisiin kilpailuihin. Se oli liian myöhään. Koskaan hänestä ei tullut yhtä notkeaa kuin ammattilaisista, jotka olivat aloittaneet uransa jo lapsena.

"Suhteeni tanssiin oli kuin riippuvuus. Yritin lopettaa monta kertaa."

"Olen pohjimmiltani mietiskelijä. Tanssilattialla vaaditaan näyttelijän taitoja, jotka minulta puuttuivat. Halusin silti jatkaa. Minun oli saatava selville, missä rajani ovat."

Petri ei malttanut lopettaa, vaikka törmäili jo rajoihinsa. Mitä vähemmän hän tanssista nautti, sitä kiihkeämmin hän kurotti joka suuntaan: opetti, suunnitteli valmennusohjelmia, kirjoitti kilpatanssikirjan.

"Suhteeni tanssiin oli kuin riippuvuus. Yritin lopettaa monta kertaa, mutta veto parketille oli liian kova."

Keväällä 2002 Petri tanssi viimeiset kilpailunsa. Suru lopettamisen jälkeen ei ollut niin murskaava kuin Petri oli ajatellut. Se oli murskaavampi.

Heikkona Ruususeen

Kun tanssi katosi, katosivat myös tunteet. Elämä ei tuntunut hyvältä eikä pahalta. Ei miltään.

"Masennuin syvästi. Minulla oli tanssijan identiteetti, ja yhtäkkiä tilalla oli valtava tyhjiö. Työni jaksoin hoitaa, mutta vapaa-aikanani olin täysin kyvytön. Tanssin lopettaminen on ollut rankin psyykkinen kriisini. Rankempi kuin MS-tautiin sopeutuminen.

Pari seuraavaa vuotta olivat harmaita. Jokainen aamu oli harmaa, ja jokainen ilta oli harmaa. Tunnit niiden välissä olivat erityisen harmaita.

Joku ystäväseurueesta kysyi: koska sinulla on viimeksi ollut hauskaa? Petri ei pystynyt vastaamaan.

Kun Petri ja Leena lähtivät kerran iltaa istumaan, joku ystäväseurueesta kysyi: koska sinulla on viimeksi ollut hauskaa? Koska viimeksi nauroit ääneen?

Petri ei pystynyt vastaamaan.

"Se pysäytti minut. Päätin ruveta etsimään tietoisesti asioita, jotka saisivat minut tuntemaan iloa."

Leena keksi hyvän ensiavun: sisustamisen. Pari oli juuri ostanut kerrostaloasunnon Espoosta, ja vaimo päätti antaa Petrille vapaat kädet remontointiin.

Lopputuloksena on viisi huonetta, joita vilkaisemalla voi kurkistaa suoraan Petri Riikosen sieluun. On eteinen, jonka turkoosi vie meren tyrskyihin. Ja on auringonkeltainen Disney-huone, jonka Aku Ankka -kokoelmaa vartioi pehmo-Dumbo. Tässä huoneessa yökyläilevät myös Leenan viisi lastenlasta.

"Minussa asuu pieni romantikko. Yksi lempielokuvistani on Disney-animaatio Prinsessa Ruusunen. Se on visuaalisesti niin komea. Keskiaikaista, tyyliteltyä geometriaa."

Disney-huone on täynnä aarteita, kuten Aku Ankkoja vuodelta 1952. "Ihailen Akun elämänasennetta: nokka pystyssä kohti uusia epäonnistumisia."
Disney-huone on täynnä aarteita, kuten Aku Ankkoja vuodelta 1952. "Ihailen Akun elämänasennetta: nokka pystyssä kohti uusia epäonnistumisia."

Keittiön vieressä nojailee piirustusteline. Telineessä on Petrin hiilipiirustus, alastonmallin hahmotelma.

Piirustus on tarkka ja herkkä, kuin ammattilaisen kynästä. Mutta enää Petri ei uskalla piirtää. Hän pelkää, että innostuu taas liikaa. Alkaa kehittää taitoaan äärimmilleen, ja lopulta uupuu.

"Olen fyysisesti niin heikossa kunnossa, että enää minulla ei ole varaa väsyä. Siksi on parempi, että en piirrä."

Luovu, mutta älä luovuta

Kun Petri ajelee töihin, hän tuijottaa taksin ikkunasta. Silmät ahmivat yksityiskohtia: ontuvan punatulkun, käkkyrämännyn, oranssin auringonnousun.

Jokainen pikkulintu tuntuu merkitykselliseltä. Surkeinkin sittiäinen kuuluu johonkin lajiin, mikään ei ole pelkkää kaaosta. Luonnon kummastelusta Petri saa syvintä mielihyvää. Vaikka jalat eivät enää kanna metsään asti, hän ottaa luonnon haltuunsa vaikka taksin ikkunasta.

"Jos näin ennen kauniin lumisen oksan, mietin heti, miten sen piirtäisin tai valokuvaisin. Halusin kehittää ja hyödyntää kaiken. Nykyään ajattelen, että oksa on valmis taide-elämys sellaisenaan. Sitä ei tarvitse ikuistaa tai jalostaa, vaan riittää kun huomaan sen."

Makuuhuoneessaan Petri selailee eläinkuvastoaan vuodelta 1950. Opus sytytti pikkupojan aikoinaan niin, että hän päätti ruveta eläintieteilijäksi.
Makuuhuoneessaan Petri selailee eläinkuvastoaan vuodelta 1950. Opus sytytti pikkupojan aikoinaan niin, että hän päätti ruveta eläintieteilijäksi.

Tanssin lopettaminen oli luopumisen alku. Petri oivalsi, että tästähän elämässä on muutenkin kyse: on opittava luopumaan hyvin. On juhlittava sitä, että on omistanut jotain niin arvokasta, että siitä luopuminen sattuu.

"Tiesin, että kun lopetan 19 vuoden treeniputken, en enää koskaan tule liikkumaan samalla tavalla. Alkaisin väistämättä heikentyä. Kun sain diagnoosin MS-taudista, olin ehtinyt jo hyväksyä, että ruumiini rappeutuu. Siihen ajatukseen jokaisen meistä on aikanaan sopeuduttava."

MS-tautiaan Petri ei voi hallita. Hän ei voi tietää, miten sairaus etenee. Hän voi halvaantua, päätyä pyörätuoliin tai pysyä yhtä hyväkuntoisena kuin nyt. Mutta mieltään Petri hallitsee.

Jos alakulo uhkaa, hän miettii, onko tunteesta hyötyä. Kannattaisiko perehtyä vellomisen sijaan tervapääskyn talvehtimistapoihin? Tai romanttiseen musikaaliin?

"Epävarmuus ei pelota minua, vaan antaa mielenrauhan."

Onnekkaaksi Petri tuntee itsensä vieläkin. Että sattuikin niin, että juuri hänellä on tausta sekä tanssijana että mikrobiologina. Tanssijana hän osaa huoltaa heikentyvää kroppaansa. Tiedemies hänessä ymmärtää, että jos tutkijat eivät ole vielä keksineet parantavaa lääkettä, sellaista on turha etsiä muualtakaan.

"Elämä on aina epävarmaa, olipa ihminen terve tai sairas. Epävarmuus ei pelota minua, vaan antaa mielenrauhan."

Vaikka keho joutuu taipumaan sairauteensa, ei se unohda mennyttä. Sen Petri tajusi seuratessaan syksyllä Tanssii tähtien kanssa -kilpailua.

"Pystyin yhä eläytymään muiden tanssiin. Erityisen vakuuttava oli Antonio Flores. Hänellä on kyky, joka yleensä on vain hyvin edistyneillä tanssijoilla: vaikka hän on paikallaan, liike jatkuu hänessä silti."

Siihen pystyy vain todellinen tanssija.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2013.

Lapsena Sara Melleri uppoutui leikkiin, tapahtui ympärillä aikuisten maailmassa mitä tahansa. Aikuisena näyttämö on hänelle

maailman turvallisin paikka.

Kaksi pientä tyttöä jalkakäytävällä Oulussa, kymmenvuotiaita suunnilleen. Kävelevät itsevarmasti ja ryhdikkäästi, puhuvat englantia. Poikkeavat kultasepänliikkeeseen etsimään kihlasormuksia poikaystävilleen, jotka soittavat Backstreet Boysissa. Keräävät hymyileviä katseita. Ovat varmoja: kaikki luulevat, että me ollaan huippumalleja Amerikasta.

Liv on huippumalleista lyhyempi, Claudia tosi paljon pidempi. Molempien isä on maailmankuulu muotisuunnittelija Gianni Versace ja äiti Donatella Versace, ja kumpikin on pukeutunut catwalkien kuumimpiin merkkivaatteisiin.

Jossain kaukana leikin ulkopuolella Liv on Sara Melleri, jonka äiti on näyttelijä Kaija Kangas, isä kirjailija Arto Melleri ja vaateparsi Seppälästä. Claudia on Saran oululainen ystävä Fanni.

”Fannia ja minua kiehtoivat muoti, haavemaailma ja tähdet”, Sara Melleri, 31, kertoo.

Tytöt pitivät naapureille muotinäytöksiä.

Leikki alkoi, kun Sara 7-vuotiaana näki ensimmäistä kertaa muotilehti Voguen. Vuosi vuodelta leikki kasvoi. Se kesti aamusta iltaan aina, kun Sara ja Fanni tapasivat. He pitivät naapureille muotinäytöksiä, joissa oli käsikirjoitus ja jotka juonsi kaverin äiti. Muotilehteäkin tytöt tekivät, tietysti englanniksi.

Se oli Saran pisin leikki. Hän jatkoi sitä Fannin kanssa 16-vuotiaaksi.

17-vuotiaana Sara sai ensimmäisen pääroolinsa oikeassa tv-sarjassa.

Turvallisin paikka

Kutsumus. Sara maistelee ja epäröi. Voiko näyttelijän työstä käyttää niin uskonnollista sanaa? Kutsumus se hänelle kumminkin on, ja koti.

Sara selittää. Näyttämö on maailman turvallisin paikka. Siellä kaikki tapahtumat on sovittu etukäteen. Näyttämölle noustessa ihmiset katsovat toisiaan silmiin ja avaavat itsensä. Kaikki jännittävät hirveästi, ovat samassa liemessä.

”En saa missään muualla samanlaista iloa ja tyydytystä. Ihmisten kohtaaminen on näyttämöllä niin paljon helpompaa kuin todellisuudessa.”

Freelance-näyttelijän työt ovat epäsäännöllisiä, mutta seuraavan puolen vuoden ajan Sara saa nousta näyttämölle ainakin neljä kertaa viikossa. Hän näyttelee Mikko Roihan ohjaamassa näytelmässä Pesärikko, joka kiertää ympäri Suomea. Kouvola, Kotka, Jyväskylä, Kuopio, Turku, Riihimäki. Esityksiä on yhteensä yli sata.

Pesärikossa Sara näyttelee Armia, joka tukahtuu ja kapinoi maalaistalon miniänä.

Näytelmä perustuu Orvokki Aution klassikkoteokseen. Sara näyttelee Armia, joka tukahtuu ja kapinoi eteläpohjalaisen maalaistalon miniänä.

”Rooli on raskas ja siinä on paljon näyteltävää. Hahmoni vanhenee näyttämöllä 20 vuotta, ja kohtaukset ovat elokuvamaisia välähdyksiä. On haastavaa luoda kokonainen henkilö niin lyhyissä pätkissä.”

Helsingin Sanomien teatteriarvostelija antoi esitykselle viisi tähteä.

Madonna Puu-Vallilassa

Viisivuotiaana Sara Melleri katsoo läpi Madonnan musiikkivideokokoelman. Katsottuaan hän avaa olohuoneen ikkunan ja huutaa pihalle niin lujaa kuin ääntä lähtee: Täällä asuu Madonna!

Sara on Madonna. Hän tuntee, että on.

Siihen aikaan Sara asuu äidin ja isosisko Veran kanssa Turussa ja käy Helsingissä kylässä isän luona. Vanhemmat erosivat, kun Sara oli kaksivuotias.

Isä asuu Puu-Vallilassa uuden puolisonsa Nadja Pyykön kanssa. He kutsuvat Saran usein Nadjan nuorimman lapsen Pian kaveriksi.

Monta kertaa Sara ja Pia näyttelevät yhteen putkeen läpi Madonnan Immaculate Collection -levyn, 73 minuuttia ja 32 sekuntia. Sara tanssii Madonnana ja liikuttaa huuliaan laulujen mukana. Vuotta vanhempi Pia on taustatanssija.

Isän kotona tupakoidaan koko ajan. Vielä aikuisena Sara on sitä mieltä, että tupakka tuoksuu hyvältä.

Isän kotona on punaiset samettisohvat ja niin kaunista, ihan kuin vanha Hollywood olisi nostettu valkokankaalta Vallilan puutaloidylliin. Siellä tupakoidaankin koko ajan kuin vanhoissa Hollywood-elokuvissa. Vielä aikuisena Sara on sitä mieltä, että tupakka tuoksuu hyvältä.

Nadja on elokuvan sekatyöläinen, jolle kertyy kuvauksista kaikenlaista hienoa. Sara ja Pia voitelevat huulensa pinkillä huulipunalla ja kietovat vyötäisilleen monta kerrosta Lumikuningatar-elokuvasta jäänyttä vaaleanpunaista satiinia.

Sotku saa isän murahtelemaan, mutta hän ei ole vihaisenakaan pelottava. Eikä opeta tyttöjä siivoamaan.

”Se on hyvä kiteytys isän vanhemmuudesta. Minulla oli jo lapsena yliote hänestä. Hänellä ei ollut vanhemman auktoriteettia”, Sara toteaa.

Leikki ei keskeydy, vaikka isä ja Nadja lähtevät baariin eivätkä palaa koko yönä.

Jos Madonna-leikki ei huvita, Sara ja Pia ottavat esiin listan. He ovat kirjoittaneet siihen, mitä kaikkea muuta voi leikkiä. Kämppiksiä, hulluja, meikkaajia, Janet Jacksonia.

Leikki ei keskeydy, vaikka isä ja Nadja lähtevät baariin eivätkä palaa koko yönä. Monta kertaa tytöt viettävät yön kaksistaan. Heillä ei ole Vallilan kotiin omaa avainta, mutta yksi ikkunoista on aina auki. Jos he haluavat ulos tai sisälle, he kiipeävät siitä.

Syrjässä pienten tyttöjen maailmasta lehdet kertovat Arto Mellerin ja Nadja Pyykön kosteasta elämästä. Helsingin Sanomien mukaan boheemirunoilija juo elämän piripintaan täytetyn lasin pohjanmaan kautta. Julkkiksista elävät lehdet paljastavat, että runoilija saapui itsenäisyyspäivän vastaanotolle niin humalassa, että hänet ja puoliso ohjattiin heti ulos presidentinlinnan takaovesta.

”En muista, että minua olisi pelottanut isän luona, vaikka siellä tapahtui kaikenlaista. Meillä oli Pian kanssa toisemme, ja leikimme vimmaisesti. Nauroimme yhdessä aikuisten sekoilulle”, Sara sanoo.

”Mieli on hieno. Se pystyy korjaamaan paljon sellaista, mitä ei ehkä tarvitsekaan muistaa eikä kantaa mukana koko elämäänsä.”

Huomio tuntuu hyvältä

Näytelmän nimi oli Tummien perhosten koti, ja jotain siinä kiroiltiin. Sen verran Saralle jäi mieleen. Hän oli hyvin pieni, kun hän kävi katsomassa näytelmän Turun kaupunginteatterissa yhdessä äidin kanssa.

Äiti työskenteli kaupunginteatterilla yksitoista vuotta. Äidin, Saran ja Veran koti oli Turussa siihen saakka, kunnes Sara täytti kahdeksan ja perhe muutti Helsinkiin.

”Äiti oli yksinhuoltaja, ja kuljin paljon töissä hänen mukanaan. Varmasti oli sen ansiota, että rakastuin teatteriin”, Sara sanoo.


"Vaikka omassa elämässä olisi mitä, näyttämölle meneminen lohduttaa."
"Vaikka omassa elämässä olisi mitä, näyttämölle meneminen lohduttaa."

Kun äiti näytteli Ryhmäteatterissa, Sara oli kulisseissa. Kerran hän kurkisti sieltä hyvin nopeasti ja ihan vain sivusta, mutta jotkut katsomossa huomasivat hänet silti. Huomio tuntui hyvältä.

Seitsemänvuotiaana Sara esiintyi äidin ja Vera-siskon kanssa lastenteatterinäytelmässä Susi. Siinä oli nukketeatteria, ja kaikki saivat näytellä monenlaisia hahmoja. Sekin tuntui hyvältä ja kotoiselta.

”Oli se myös pakon sanelemaa. Äiti oli siihen aikaan kiinnitettynä ja paljon töissä. Jotta voisimme viettää enemmän aikaa yhdessä, teimme teatteria yhdessä.”

Oli Saralla lapsenhoitajiakin, ja Juho-eno tuli monta kertaa kaveriksi, kun äiti teki töitä illalla ja viikonloppuisin.

"Minä ainakin haluan nähdä, että kaikki naiset voivat kukoistaa työelämässä ja tehdä, mitä haluavat, oli heillä lapsia tai ei.”

Sarasta ei tuntunut yhtään siltä, että äiti olisi ollut paljon poissa. Koti Kupittaankadun puutaloalueella oli maailman turvallisin. Naapurista saattoi aina hakea itselleen leikkikaverin. Keneltä tahansa pihan aikuisista sai tarvittaessa laastarin polveen tai voileivän.

”Lastenhoito on elämää näyttelijällekin, jotenkin se on järjestettävä. Minä ainakin haluan nähdä, että kaikki naiset voivat kukoistaa työelämässä ja tehdä, mitä haluavat, oli heillä lapsia tai ei.”

Nyt Sara itse on näyttelijä-äiti, jonka työt painottuvat iltoihin ja viikonloppuihin. Joka toinen viikko lapsen arjesta huolehtii hänen isänsä. Joka toisella viikolla eskariin viemisissä ja hakemisessa ja kaikessa auttaa tarvittaessa Saran äiti.

Itke, Sara, itke!

”Itke, Sara. Kyllä se itku sieltä tulee. Ajattele jotain oikein surullista.”

Sara yrittää, mutta koekuvauksen ohjaaja on väärässä. Itku ei tule. Saraa hävettää.

”Ne olivat ensimmäiset koekuvaukseni, Nadja vei minut niihin. En muista, minkä ikäinen olin, mutta häpeän muistan. Minusta on vieläkin ihan järkyttävän kuumottavaa mennä koekuvauksiin, vaikka olen käynyt niissä vuosia”, Sara tunnustaa.

Elokuva tuntui aivan erilaiselta kuin teatteri, jotenkin omituiselta. Sara on vieläkin samaa mieltä. Kuvauksissa on nopea tahti. Siellä pitää olla keskittynyt ja paneutunut ja itseluottamuksen pitää olla järkähtämätön, jotta kameranäytteleminen onnistuisi.

”Teatterissa tulee aina seuraava esitys. Asiat voi tehdä joka ilta paremmin”, Sara sanoo.

Silti Sara alkoi saada tv-töitä. Ensimmäinen niistä tuli äidin kautta. Sara pääsi näyttelemään äitinsä esittämää hahmoa nuorempana Kaverille ei jätetä -sarjassa.

”Olemme äidin kanssa niin samannäköisiä ja -oloisia. Olen sanonutkin hänelle lapsena, että olen hänen omatuntonsa.”

"Lukio siinä vähän keskeytyi. Tai jäi se kokonaan."

Pian sen jälkeen tuli nuorten draamasarja Rakastuin mä luuseriin. Sara pääsi näyttelemään toista päähenkilöä ja muutti työn takia Helsingistä Tampereelle. Hän oli 17-vuotias.

”Lukio siinä vähän keskeytyi”, Sara kertoo.

”Tai jäi se kokonaan, mutta en minä siellä muutenkaan hirveän hyvin viihtynyt, paitsi teatteri-ilmaisun tunneilla. Lintsasin kauheasti.”

Äiti ei sanonut mitään.

”En ainakaan muista, että olisi sanonut. Varmaan hänkin oli jo pidempään tiennyt, mitä kohti olen menossa.”


”Lapsena minun piti aina saada päättää leikeissä. Jos en saanut, menin mököttämään, kunnes kaverit hakivat minut takaisin leikkimään.”


Isän vuoteen vierellä

Kun Sara oli 12-vuotias, isä jäi auton alle ja loukkasi päänsä. Hänet vaivutettiin syvään tajuttomuuteen, jotta aivot saisivat mahdollisuuden toipua.

Sara kävi joskus kaksikin kertaa päivässä sairaalassa isää katsomassa. Hän pötkötteli isän vieressä potilassängyllä, soitti hänelle kannettavalla cd-soittimella Nick Cavea ja Miles Davisia ja jutteli.

"Minusta oli aina tuntunut, että olen enemmän vastuussa isästä kuin hän minusta."

”Tuntui, että hoidan isää. Minulla oli aina ollut olo, että olen enemmän vastuussa hänestä kuin hän minusta.”

Sillä kertaa isä tokeni. Hän jopa opetteli uudelleen kirjoittamaan, vaikka hänelle jäi 70-prosenttinen aivovamma ja hän oli loppuelämänsä riippuvainen lapsistaan ja Nadjasta.

Toisesta onnettomuudesta isä ei enää toipunut. Marraskuussa 2004 isä putosi rappusista. Elämänsä viimeiset puoli vuotta hän makasi sairaalassa eikä reagoinut mihinkään.

Sara oli juuri aloittamassa Teatterikorkeakoulun pääsykokeiden viimeistä vaihetta, kun äiti soitti ja kertoi isän kuolemasta. Sara jatkoi koetta ja pääsi kouluun ensi yrittämällä.

Yritys hallita edes jotain

Vaatteet Teatterikorkeakoulun puvustossa olivat pikkuruisia. Sara oli 18-vuotias ja näki koulussa vain laihoja naisia. Ja elokuvissa, näyttämöllä, mainoksissa, kaikkialla julkisuudessa.

Kaiken järjen mukaan ympärillä oli muunkinlaisia vartaloita, mutta hän huomasi vain laihat.

Sara söi tonnikalaa, herne-maissi-paprikaa, viinirypäleitä ja rusinoita, juoksi ja kävi salilla. Syömishäiriötä ei koskaan diagnosoitu, mutta se jatkui vuosia.

"Kun kontrolloin painoani, kontrolloin edes jotain."

”Nyt ymmärrän, että se oli isompi asia, yritys hallita elämää ja itseään. Kun kontrolloin painoani, kontrolloin edes jotain.”

Muu tuntui hallitsemattomalta.

Jossain vaiheessa opintoja opettajista rakkain, Tiina Pirhonen, sanoi, että nyt sinä Sara olet liian laiha. Sara tajusi, ettei selviä kaikesta elämään kasaantuneesta roinasta yksin.

”Kävin terapiassa vuosia. Suosittelen kaikille.”

Versacen tyttöjen paluu

Sara oli aina ajatellut, että ehkä 40 vuotta täytettyään hän voisi kokeilla ohjaamista. Suunnitelmat aikaistuivat yli kymmenellä vuodella, kun Sara ja hänen kurssinsa naiset halusivat tehdä jotain yhdessä.

Niin syntyi musikaaliteatteri Pop Slut, joka käsitteli naisen esineellistämistä populaarikulttuurissa mutta myös emansipaatiota. Sitä, miten nainen ottaa haltuun oman kehonsa, seksuaalisuutensa ja nautintonsa.

Sara kirjoitti ja ohjasi. Yksi hahmoista oli Madonna, niin kuin oli jo viisivuotiaan Saran esityksissä. Muita olivat Britney Spears, Beyoncé, Rihanna ja Octavia. Näytökset myytiin loppuun.

"Itse olen elämässäni mennyt naimisiin vain kerran, itseni kanssa."

2015 Sara ohjasi Musiikkiteatteri Kapsäkkiin Plastic Briden, joka asetti kyseenalaiseksi romanttisen rakkauden ja koko avioliittoinstituution.

”Itse olen elämässäni mennyt naimisiin vain kerran, itseni kanssa. Se tapahtui suurissa häämenoissa 30-vuotissynttäreilläni Kellohallissa”, Sara mainitsee.

Ohjaaminen alkoi maistua.

”Ohjatessa sain määritellä itse, mitä aiheita haluan käsitellä ja millaista naiskuvaa luoda. En enää ollut vain materiaalia muille, usein miesohjaajille. Tuli valtavasti itseluottamusta.”

Marraskuussa 2016 ensi-iltansa sai Saran kolmas ohjaus, Father Fucker.

Lavalle nousivat Versacen huippumallisiskokset Liv ja Claudia. He lauloivat ja tanssivat isänsä sisälmyksissä. Isä teki kuolemaa. Hänen keuhkonsa oli kytketty hengityskoneeseen. Suolisto luikerteli pitkin lattiaa.

Sara oli 15 vuoden tauon jälkeen taas Liv. Kollega Markku Haussila näytteli Claudiaa.

Lapsuuden pisin leikki ja isän menettämisen tuska olivat päässeet näyttämölle.

Tekijä, ei kohde

Kotona on Armi. Hän on Saran tytär, kuusivuotias ja upea tyyppi.

Armi riemuitsee uudesta Pesärikko-näytelmästä, koska äidin roolihahmokin on Armi. Äiti, mun nimi on monta kertaa sun käsikirjoituksessa!

”Rakastan hirveästi minun lasta, varsinkin nyt. Hänen vauva-ajastaan en kyennyt nauttimaan. Se oli niin iso muutos”, Sara kertoo.

Mitä vanhemmaksi Armi tulee, sitä kivempaa äidillä ja tyttärellä on. Kivaa. Yhdessä. Se on Saran äidiltä perittyä kasvatuspedagogiikkaa, jota Sara haluaa jatkaa oman lapsensa kanssa.

"Puhumme tyttäreni kanssa avoimesti seksistä. Meillä ei ole tabuja."

”Pyrin olemaan äiti, joka keskustelee kaikesta ja hehkuttaa tyttöyttä. Puhumme jo nyt avoimesti vaikka seksistä ja sukupuolielimistä, tietysti lapsen iän huomioon ottaen. Meillä ei ole tabuja, ei mitään, mitä ei voisi käsitellä.”

Paitsi paino, siitä Sara ei haluaisi puhua tyttärelleen koskaan. Prinsessasatuja perheessä ei lueta eikä barbeilla leikitä, ja Saraa ärsyttää, jos ketä hyvänsä pientä tyttöä kehutaan söpöksi tai keijukaismaiseksi. Mitä lapsen paino tai ulkonäkö kenellekään kuuluu?

”Yritän kasvattaa tytärtäni tiedostavaksi ja oman arvonsa tuntevaksi, itsestään nauttivaksi olennoksi. Luulen, että olemme kyllä onnistuneet siinä entisen mieheni kanssa ja keitä kaikkia meitä tässä tehtävässä onkaan, kokonainen kylä: entinen mies perheineen, äitini, siskoni ja nykyisen mieheni sukua”, Sara luettelee.

Entä jos Armi alkaa leikkiä Versacen tyttäriä? Jos hän ihastuu muotiin, valokuvamalleihin ja vaatesuunnittelijoihin, niin kuin äiti aikoinaan?

”Hän saa leikkiä, onhan se ihanaa fantasiaa. Siitä keskustelisin hänen kanssaan, että totta se ei ole eikä välttämättä edes maailma, johon kannattaa pyrkiä”, Sara sanoo.

”Tai ehkä hän innostuu muotisuunnittelusta niin paljon, että hänestä tulee seuraava Versace.”

Tekijä, ei pelkästään katseen kohde.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.

 

Sara Melleri

31-vuotias freelance-näyttelijä ja -ohjaaja asuu Helsingissä 6-vuotiaan Armi-tyttärensä ja kumppaninsa kanssa. Hän on näytellyt teatterissa, tv:ssä ja elokuvissa, käsikirjoittanut ja ohjannut ja saanut parhaan naissivuosan Jussin elokuvasta Sisko tahtoisin jäädä (2010). Pienenä Sara halusi olla muumileikissä aina pikku Myy.

Reetta Kivelä
Reetta Kivelä on 40-vuotias elintarviketieteiden tohtori ja nyhtökauran toinen kehittäjä. Hän asuu Helsingissä, ja perheeseen kuuluvat puoliso sekä lapset Lotta, 19, Anni ja Olga, 17, ja Niilo, 11. Vapaa-ajalla Kivelä rentoutuu pilateksessa.

OLIPA PÄIVÄ. Nyhtökauran keksijän päivään mahtui puheen harjoittelua taksissa ja neuvottelua teinien kanssa.

HERÄTYS SOI kello 6.30. Kiirehdin heti suihkuun ja heitin mekon päälle.

Aamupalaksi söin sämpylöitä, joiden väliin laitoin kurkkua ja korianteria. Join vielä kupin vihreää teetä ja lähdin ulos ankeaan vesisateeseen. Pimeät talvet tuntuvat välillä aivan kohtuuttomilta.


”Maustoin aamiaissämpylän korianterilla.”

PÄIVÄN HAASTAVIN hetki oli edessä heti ensimmäisenä. Menin tapaamaan firmamme Gold & Green Foodsin neuvonantajia. Pohdimme nyhtökauran lisenssineuvotteluja uusiin maihin. Niiden koukeroiden kanssa täytyy olla tarkkana.

Kokouksen jälkeen nappasin taksin alle. Minut oli kutsuttu puhumaan startup-firmojen seminaariin.

Yleensä esitysten tekeminen jää minulla viime tippaan. Tämänpäiväistä puhetta varten olin valmistautunut hieman paremmin kuin yleensä. Silti istuin taksin takapenkillä tietokone sylissäni ja harjoittelin puhetta ääneen.


”Esitys sujui hyvin, enkä edes jännittänyt.”

PÄÄSIN EDUSTAMAAN korkokengät jalassa, kun seminaarin jälkeen riensin Martti Ahtisaaren CMI-rauhanjärjestön cocktail-tilaisuuteen. Normaalisti päiväni kuluvat joko toimistolla tai Järvenpään tehtaalla keskustelemassa laitehankinnoista. Ehdin vain harvoin pysähtyä ja juhlistaa sitä, mitä olemme nyhtökauran toisen kehittäjän Maija Itkosen kanssa saaneet aikaan. Siksi tilaisuus tuntui erityiseltä.

"Onneksi lapset tykkäsivät illallisvalinnastani."

VATSA KURNI kotiin lähtiessä. Päätin uhmata pitkiä jonoja ja hain koko perheelle tacoja Taco Bell -pikaruokaravintolasta. Niiden välissä on nyhtökauraa, mutta en ole aiemmin ehtinyt maistaa niitä. Jonossa meinasin tuskastua, mutta onneksi lapset tykkäsivät illallisvalinnastani.

KOTONA VASTAILIN sähköposteihin, koska olin ollut koko päivän pois toimistolta. Ehdin kuitenkin käydä nuorimmaiseni kanssa koulun kokeet läpi. Kuittasin äikän, matikan ja historian kokeet nähdyiksi ja sain olla niihin ihan tyytyväinenkin.


”Ulkoilu jäi, koska Kaiku oli jo käytetty ulkona.”

En ehtinyt ulkoilla lainkaan. Olisin vienyt koiramme Kaikun ulos, mutta lapset olivat jo tehneet sen.

VIIME VUOSINA elämässäni on muuttunut kaikki. Aikaisemmin työskentelin Fazerilla tutkimuspäällikkönä, ja minulla oli paljon enemmän aikaa ystäville ja kotitöille. Nyt en edes yritä ehtiä tehdä niitä. Olen palkannut apua, enkä suostu potemaan huonoa omatuntoa. Minulle on tärkeintä, että ehdin kotona nähdä omia tyyppejäni.

"Mietin, kuinka hienoja ihmisiä sain tavata."

YHDENTOISTA AIKAAN puin vielä asioita perheemme teinien kanssa. Yksi heistä on menossa tekemään kauppaan inventaa­riota, mikä kestää yli puolenyön. Emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten hän tulee keskellä yötä takaisin kotiin.

VIIMEISENÄ ILLALLA mietin, kuinka hienoja ihmisiä sain tänään tavata. Näin vielä tuttavani Facebook-postauksen, jossa pitämääni puhetta kehuttiin. Se tuntui mukavalta.

Olipa päivä -sarjassa tutut henkilöt kertovat päivästään. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2017.