Näytelmäkirjailija Antti Raivio:
Kontulan ostari on Antti Raiviolle tuttu paikka. Hän elää helsinkiläislähiössä rauhallista elämää.
Kontulan ostari on Antti Raiviolle tuttu paikka. Hän elää helsinkiläislähiössä rauhallista elämää.

Kun Antti Raivion vanhemmat erosivat, hän ei saanut nähdä enää äitiään. Isä esti pääsyn hautajaisiinkin. Lapsuudestaan Antti selvisi kirjoittamalla. Nyt haaveita on yksi: pystyä siihen taas.

Jouluaattona 1982 Antti Raivio, 20, ja hänen pikkuveljensä Leo, 16, löhösivät­ television edessä kotonaan Hyrylässä.­ He seurasivat, kuinka ohjelmassa perhe laittoi jouluruokaa ja koristeli taloa. Veljekset katsoivat toisiaan ja alkoivat nauraa. Mikä parodia!

Antilla ja Leolla ei ollut mitään. Jääkaapissa ei ollut ruokaa, ja isä, elinkeinohallituksen hallinto-osaston johtaja, oli Järvenpään sosiaalisairaalassa hoitojaksolla alkoholismin takia, tosin juuri sillä hetkellä karkumatkalla.

Sitten Antti keksi. Tuusulan nuorisotalon pakkasessa oli makkaraa. Heidän olisi lähdettävä sinne ja varastettava paketti.­ Toinen menisi pääovesta ja toinen takaovesta, harhauttaisi.

Näpistysmatka onnistui.

Illalla soi ovikello. Kun Antti avasi oven, ulkona seisoi naapurin rouva. Hänellä oli sylissään joulukinkkua, laatikoita, kastiketta ja sillisalaattia.

”Ajateltiin, että teillä pojilla ei ehkä ole”, rouva sanoi.

Antti Raivion silmät kostuvat yhä.

Mikä auts töks töks?

Helsingin Kontulan keskustassa on yli 20 baaria, pubia ja ravintolaa. Yhdessä niistä istuu nyt näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Antti Raivio, 52, joka on pukeutunut­ siniseen t-paitaan ja siniseen pikkutakkiin. Hänellä on ystävälliset, ruskeat silmät.

Aattoillasta on kulunut 33 vuotta. Tapahtumat­ ovat silti ajankohtaisia, sillä niihin perustuu Raivion kirjoittama näytelmä Skavabölen pojat, joka saa 4. syyskuuta ensi-iltansa Tampereen Teatterissa.­

Näytelmä kohautti Antti ja Leo Rai­vion sekä Heikki Kujanpään perustamassa helsinkiläisessä Q-teatterissa jo vuonna 1991. Tekstiä ylistettiin, ja nuoret näyttelijät kuten Vera Kiiskinen ja Tommi Korpela nostivat esityksen kulttimaineeseen. Vuonna 2009 Skavabölen pojista tehtiin elokuva.

Kun Raivio kävi tapaamassa Tampereen Teatterin näyttelijöitä tänä keväänä, hän tajusi, että osa heistä ei ollut edes syntynyt Q-teatterin Skavabölen poikien aikoihin. He eivät olleet myöskään nähneet 1980-luvun Hymyhuulet-sketsiohjelmaa, jossa ”Aki” (Raivio) ja ”Turo” (Ville Virtanen) hokivat Raivion lapsuudesta tuttua hokemaa auts töks töks. He eivät tienneet, että hokema lopulta­ kiellettiin joissain kouluissa. He eivät nähneet, kuinka Raivion veljek­sistä tuli tunnettuja tai kuinka Akia ja Turoa oli Linnanmäellä katsomassa 20 000 ihmistä.

Aluksi Tampereen työryhmä tuntui kiertelevän vaikeita kysymyksiä.

Onko tällä henkilöllä esikuvaa? Mihin asti tämä on totta? Ei ole ilmeisesti täysin fiktiota?

Sitten jää murtui ja puhuttiin suoraan. Kyllä, Skavabölen pojat on fiktiota, mutta sen juuret ovat vahvasti tositapahtumissa.

”Jos siitä olisi tehnyt vielä todenmukaisemman, siitä olisi tullut sosiaalipornoa”, Antti Raivio sanoo.

Kun isä pamautti kädet kerran yhteen, lapset singahtivat eteiseen odottamaan.

Nytkään ei kierrellä. Nyt keskustellaan perhehelvetistä, jonka Antti Raivio on elänyt ja jonka hän on kirjoittanut koskettaviksi lauseiksi näytelmäänsä.

Tällaisiksi:

Olipa kerran mies, jolla oli kaksi poikaa. Nuorempi oli iloinen ja rohkea ja onnistui aina toimissaan ja mihin vain ryhtyi. Mutta vanhempi oli hiljainen ja synkkämielinen.

Näillä sanoilla alkaa elokuva Skava­bölen pojat. Vanhempi synkkämielinen poika on Rupert, esikuvanaan Antti ­Raivio.

Pompo ja Hippe piilossa

Me tässä äidin kanssa vähän riidellään.

Näin lipevästi sanoo yläluokkaisen perheen isää esittävä näyttelijä Martti Suosalo elokuvassa, kun isä on juuri hakannut­ perheen äitiä ja pojat piilottelevat omassa huoneessaan.

Sellaista alkoi olla Antti Raivion perheen asuessa Kauniaisissa, kun äiti sai käsiinsä kirjeen, josta selvisi, että hänen miehellään oli suhde.

Sitä ennen oli luettu satuja, paljon satuja.­ Antti Raivion suosikki oli satu, joka­ kertoi pojasta, joka oli niin tyhmä, ettei osannut edes pelätä. Äiti luki, sisko luki, mutta isä ei lukenut ollenkaan.

 

Antti Raivio viettää paljon aikaa kotona ja saunoo taloyhtiön saunassa. ”Pärjään yksin”, hän sanoo. 

Isä kutsui Anttia El bumba el bamba boyksi, sitten Bumskiksi ja lopulta Pompoksi. Veli oli Hermanni Hiiri ja lopulta Hippe.

Isä oli tarkka käytöstavoista. Vieläkään Antti ei laita kyynärpäitä pöydälle vaan nojaa pöytään kyynärvarrella. Kotona­ opittiin sanomaan kiitos ruuasta, saako nousta pöydästä.

”Jos oltiin kylässä, isä saattoi pamauttaa kerran kädet yhteen, ja me singahdimme eteiseen odottamaan. Sitten lähdettiin.”

Nyt Raivio käy puolikkaalla tupakalla, koska yrittää vähentää, tulee takaisin ja kertoo, että onnellisiin muistoihin kuuluu ruuanlaitto äidin kanssa.

Oi, miten sitä laitettiinkin. Sai sotkea! Rakennettiin sateenkaarikakku, jossa oli karkkiväreillä tehtyjä erivärisiä kerroksia. Välillä meni pieleen, välillä ei.

Kun Antti ja Leo leikkivät Asterixia ja Obelixia, äiti saattoi keittää veljelle voima­ruuaksi neljää erilaista pastaa ja Antille kaksi broileria, koska suomalaiset broilerit vastasivat Obelixin syömää kokonaista villisikaa.

Sellainen äiti oli, taiteellinen ja visuaalisesti lahjakas, sisusti taloa ja ruokki kauneudentajuaan. Kauniaisten-koti oli niin kaunis, että siellä kuvattiin Tikkurilan maalimainos. Ateneumin käynyt äiti­ rakensi usein lavasteita, joissa pojat­ esittivät itse keksimiään näytelmiä. Pieni Antti siteerasi Shakespearea esittäessään pankkirosvoa: Joutuako vai eikö joutua kiinni?

Luokkakuvissakin Antti istui aina reunimmaisena, irti muista.

Isä ei rakentanut mitään. Sisko kertoi Antille myöhemmin, kuinka isä kerran tuli kotiin maanpuolustuskurssilta ja soitti ovikelloa. Mikä hemmetin mehiläishoitaja tai avaruusukko siellä seisoo, sisko ihmetteli. Isä sanoi ylpeänä, että oli saanut suojapuvun ydinsäteilyn varalta.­ Puku oli kuulemma vain valtion kannalta tärkeille ihmisille. Äiti kysyi, että miten käy hänen ja lasten.

Isä toisti, että puku oli vain valtion kannalta tärkeille ihmisille.

Aina irti muista

Antti vihasi isän ja äidin loputtomia riitoja. Erään kerran hän heräsi riitaan, putosi yläpediltä ja löi päänsä. Hän käveli vanhem­piensa luo intiaani-cowboy-pyjamassaan kasvot verta valuen­ ja pyysi, että vanhemmat lopettaisivat huutamisen.

Se riita loppui, mutta uusia riitti.

Äidin mielenterveys järkkyi, ja Anttia kahdeksan vuotta vanhempi Pirkko-sisko muutti pois kotoa.

Antti oli vakava ja pohdiskeleva lapsi. Isosisko huomautti myöhemmin, että luokkakuvissakin hän istui aina reunimmaisena, irti kaikista muista.

Syötän sut ja nukut

Antti Raivio asuu yksin Helsingin Kontulassa, jota hänen ystävänsäkin ovat pitäneet­ pahamaineisena lähiönä. Mutta kuten Raivio sanoo, eipä tunnu Kontula missään. Hän elää rauhallista elämää. Ei roiku sosiaalisessa mediassa, ei juuri lähetä tekstiviestejä ja on vasta hiljattain aktivoitunut käyttämään sähköpostia.

”Pärjään yksin. Yksin oleminen ei ahdista­ minua”, Raivio sanoo.

”Pohjamudan tuolta puolen on hidasta nousta.”

Hiljaiseloon on syy myös siinä, että Raivio on toipumassa vakavasta masennuksesta. Sellaisesta, jossa tunteiden aiheuttama­ kipu on fyysistä, vihloo hengitykseen asti ja jyrsii sydämestä. Diagnoosiaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä hän pitää sairautena, mutta toisaalta osana omaa luonnettaan.

”Pohjamudan tuolta puolen on hidasta nousta.”

Q-teatterin perustamisen aikaan 1990-luvun alussa Raivio teki maanisen vaiheen aikana niin paljon töitä, että lopulta­ Pirkko-sisko totesi ottavansa kalpean Antin luokseen viikonlopuksi rauhoittumaan. Syötän sut, ja nukut, sisko sanoi.

”Olin jo niin loppu. Ihmettelen vieläkin, kuinka niin pitkään voi tehdä töitä niin pienillä unilla.”

Q-teatterin ensi-illassa tupa oli täynnä. Toiseen esitykseen tuli kuusi katsojaa (joista neljä oli kavereita) ja kolmanteen kuusitoista. Sitten sanomalehti Uusi­ Suomi julkaisi ylistävän arvostelun ja sana lähti kiertämään. Jäljellä olevat näytökset myytiin loppuun.

Mutta univaikeudet eivät loppuneet siihen eikä Raivio oikein vieläkään nuku­ hyvin.

”Pohjamudan tuolta puolen on hidasta nousta”, hän sanoo.

On ollut aikaa miettiä sellaisia asioita kuten olenko oikeasti käsitellyt tapahtuneet pohjamutia myöten vai olenko sittenkin vain kirjoittanut niistä, selitellyt itselleni? Onko päässyt käymään niin, että muut ovat käsitelleet menneisyytensä näytelmieni kautta?

Tampereella Raivion tekstiä tulkitsevat nuoret näyttelijät eivät olleet kuulleetkaan Hymyhuulet-ohjelmasta, josta Raivio tuli­ huipputunnetuksi 1980-luvulla.

 

Jotain on tapahtunut

Kun riitaisaa elämää oli jatkunut pari vuotta, vanhemmat erosivat. Veljekset määrättiin asumaan isän kanssa. Tuli muutto Hyrylään. Äiti jäi Kauniaisiin.

Veljeksille esiteltiin isän uusi tyttö­ystävä. Palkkaluokka A26, tekee tosi hyvää­ broileria. Vähän mietin, josko ois teille pojille äidiksi, Suosalon esittämä isä sanoo elokuvassa.

Oikeassa elämässä perhe hajosi täysin. Isä ei antanut poikien nähdä äitiä ja Pirkko-siskoa eikä pitää heihin yhteyttä. Veljekset näkivät Pirkkoa salaa Hyrylässä, ja Antti ikävöi äitiä.

"Kotona huomasin heti, että jotain kamalaa oli tapahtunut."

Pari vuotta eron jälkeen äiti kuoli.

”Muistan, kun luin Lucky Lukea kirjastossa ja yhtäkkiä tuli pakottava tarve lähteä kotiin. Ei ollut ruoka-aika. Kun saavuin kotiin, siellä odottivat pikkusisko, pikkubroidi ja äitipuoli. Näin heti, että­ oli tapahtunut jotain kamalaa.”

Isä ei päästänyt lapsia hautajaisiin. Raivio ei pysty vieläkään ymmärtämään, miksi.

Koulua ja isähommia

Keskikouluaika eteni jotenkuten, mutta lukiovuosista kuoriutui helvetti.

”Himassa oli aivan kauheaa, mahdotonta.”

Äitipuoli ja siskot lähtivät Sveitsiin äitipuolen­ työn takia, ja isän alkoholinkäyttö riistäytyi käsistä. Hän menetti työnsä.

Veljekset laittoivat huoneen oveen hakasen­, jotta ehtisivät herätä, jos isä alkaisi riehua yöllä.

Joku kommentoi Raiviolle elokuvan nähtyään, että Suosalo ylinäytteli elo­kuvan humalakohtaukset. Ne ovatkin karmeaa katsottavaa: huutoa, harottavia silmiä,­ valuvaa kuolaa ja sammu­mista.

”Mutta se oli elokuvassa vielä pientä”, Raivio sanoo.

Ne kuseskelut ympäriinsä, kaulimella kuristamiset, väkivalta, joka kohdistui aina pikkuveljeen.

Veljekset laittoivat huoneen oveen hakasen­, jotta ehtisivät herätä, jos isä alkaisi riehua yöllä.

Antti joutui ottamaan vastuun pikkuveljestään. Isätehtävä haittasi koulunkäyntiä, ja ensimmäisen lukiovuoden keväällä hän kävi koulua yhdeksän tuntia. Lukiosta tuli potkut kahdesti. Kummallakin kerralla Tuusulan palloseuran puheenjohtaja kävi pyytämässä, että Antti otettaisiin takaisin.

”Hän sanoi, että meillä oli kotona niin kovat olosuhteet.”

Eivätkä ne helpottuneet. Lukio jäi kesken.

Raivio katsoo kontulalaisen ravintolan ikkunasta ulos ja heilauttaa kättään ohikulkevien humalaisten suuntaan.

”Tuo ei ole vielä mitään. Kun poliisi tuli ovelle, isä sanoi vasta aloittaneensa juomisen. Hän saattoi ajaa meitä takaa jokin piikikäs leivontahäkkyrä kädessään ja seuraavassa sekunnissa käpertyä surkeana kasaan ja anella, että tulkaa tänne viereen halimaan.”

Käskyt hukuttavat surun

18-vuotias Antti paistoi veljelleen nakkeja ja ranskalaisia. Sitten hän tajusi, ettei­ niillä voisi elää ja otti tavoitteekseen opettaa veljensä syömään kalaa. Se onnistui, kun hän ymmärsi maustaa kalan curry-paprikasekoituksella. Antti laittoi useammin kasviksia. Oppi, että Jalostajan kiinanpadan saa paremman makuiseksi, kun siihen lisää tuoreita vihanneksia.­

Niihin aikoihin veljekset innostuivat harrastajateatterista ja lukivat ”älyttömän määrän” näytelmiä.

Kesällä Antin keittiö siirtyy kotipihan grillipaikalle.

Teatteri kiinnosti siksikin, että harjoituksissa kävi paljon tyttöjä. Koska poikia oli mukana niin vähän, oli helppo saada isoja rooleja.

Koulussa opettajakin oli kannustanut, että Antin kaltaisen pojan, jolla oli vilkas mielikuvitus, kannattaisi jatkaa teatterin parissa.

Opettaja oli oikeassa mutta ei ehkä arvannut, että Raivio pääsisi vuonna 1985 Teatterikorkeakoulun näyttelijälinjalle ja neljä vuotta myöhemmin myös elokuvataiteen laitokselle ohjaajakoulutukseen.

Teatteriharrastuksen katkaisi välissä armeija. Se sopi Antille hyvin: hän otti käskyt rauhallisena vastaan. Hän tiesi, ettei edes yrittäisi reserviupseerikouluun, koska kotona oli pikkuveli ja isä, joka joi yhä enemmän. Niinpä Antti hankki kaikki mahdolliset vapaat ja kiirehti aina kotiin katsomaan, että veli pärjäisi eikä juhlisi liikaa.

Sitten armeijaan tuli soitto: veli oli löytänyt isän kuolleena. Raivion mielestä perimmäinen kuolinsyy oli alkoholi.

Antti olisi voinut keskeyttää armeijan, mutta hän jäi sinne hukuttamaan suruaan.­ Armeija oli sopiva paikka sellaiseen. Eniten surua aiheutti se, että Raivio oli eronnut ensimmäisestä tyttöystävästään.

Suurin este on lähin

Kun äidin kuolemasta oli kulunut parikymmentä vuotta, Antille tuli voimakas tunne. Vuoden 1994 jouluna hän halusi­ lähteä ensimmäistä kertaa haudalle Kauniaisten hautausmaalle.

Hän ja tyttöystävä potkivat lunta, jotta löytäisivät oikean nimen. Lopulta löysivätkin.

Vähän aikaa sitten Raivio kävi myös isän haudalla Hyrylässä. Hän havahtui siihen, että isä oli ollut niin nuori kuollessaan, vain 49-vuotias.

Yksi asia tehtiin selväksi: Antti oli rakkauslapsi.

Isyyteen liittyy yksi Raivion elämän suurimmista peloista.

”Minulla on ollut hyviä parisuhteita, mutta olen miettinyt todella paljon, olisinko hyvä isä. En ole kertaakaan ottanut sellaista mahdollisuutta edes puheeksi.­ Mutta nyt olen jo tässä iässä. Enkä edes seurustele.”

Sitä Raivio ei sano, että hän on tavallaan jo kerran ollut isä, omalle veljelleen, jonka kanssa hän on harvakseltaan yhteydessä.

Hän käy puolikkaalla tupakalla.

”Kaikista vaikeinta elämässä on löytää todellinen tahtonsa”,  hän sanoo palattuaan­ ja huomauttaa, että taitaa olla tahtonsa löytänyt.

Yksi asia tehtiin selväksi: Antti oli rakkauslapsi.

Raivio haluaisi kirjoittaa proosaa. Vielä hän ehkä tekeekin sen, kunhan pääsee yli suurimman esteen, itsensä, ja kunhan toipuminen vielä hiukan etenee. Epäonnistuminen pelottaa, mutta sen hän tietää, että hänen pitää tehdä luovaa työtä, muuten hän ei ole onnellinen.

Raivio on tehnyt itsensä kanssa sovinnon menneistä tapahtumista. Ehkä hän on selvinnyt siksi, että kaikesta huolimatta yksi asia tehtiin aina kotona selväksi: hän on rakkauslapsi. Isäkin oli lapsistaan ylpeä.

Enää Raivio ei mieti lapsuuden tapahtumia. Isäänsä kohtaan hän tuntee sääliä.

Vuonna 2009 hän sanoi lehdessä, että riippuu päivästä, onko hän antanut vanhemmilleen anteeksi. Nyt hän ha­luaa korjata sanomaansa. Pelkästään Skavabölen pojat oli sovinto.

”Olen antanut anteeksi.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2015. 

 

Antti Raivio

52-vuotias näyttelijä, ohjaaja, näytelmäkirjailija ja dramaturgi asuu Helsingissä.

Suuren yleisön suosioon hän nousi TV1:n sketsisarjasta Hymyhuulet, jota esitettiin 1987–1988. Vuonna 1990 hän oli mukana perustamassa helsinkiläistä Q-teatteria.

Raivio harrastaa ruuanlaittoa. Kokkaamaan hän oppi laittaessaan ruokaa pikkuveljelleen Leolle.­

Kun Miia oli karsinut kotoaan kaiken ylimääräisen, jäljelle jäi levoton olo: mistä voisin vielä luopua? ”Jouduin opettelemaan, että onni ei riipu tavaramäärästä –  tai tavaroiden vähyydestä.”

Tavaroita lojui kaikkialla: sohvilla, lattioilla ja jokaisella mahdollisella tasolla. Lehtiä, hiusharjoja, meikkejä, kauppakuitteja ja astioita. Tavarat oli helppo jättää kädestään mihin milloinkin, koska niillä ei ollut selkeää säilytyspaikkaa.

Suurimman sekasotkun aiheuttivat vaatteet. Takit, puserot, farkut, tennarit, ballerinat, mekot ja sukat. Nyssykät ja pussukat, joiden sisältä löytyi uusia vaatteita hintalappuineen päivineen.

Sellainen Miia Salmen, 35, koti oli aikaisemmin. Aina aika sotkuinen.

Sitten Miia kyllästyi sotkuun ja päätti aloittaa raivaamisen. Tunne oli mahtava. Kodin selkiytyessä selkiytyivät myös elämä ja ajatukset.

”Silloin en vielä tiennyt, että myös tavaroiden raivaamiseen voi jäädä koukkuun.”

Ensin tuli uskomaton fiilis

Raivaaminen alkoi, kun Miia huomasi etsivänsä tiettyä vaatekappaletta tuntien ajan. Sitä ei yksinkertaisesti löytynyt vaatepaljouden keskeltä.

”Minulla meni suoraan sanottuna kuppi nurin. Päätin tuskastuneena karsia kaikki ylimääräiset henkilökohtaiset vaatteet ja tavarani pois. Seuraavana päivänä pistin hihat heilumaan.”

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

Miia kasasi kaikki vaatteet, kengät, laukut ja asusteet olohuoneen lattialle ja kävi ne läpi. Päivän päätteeksi hän oli pussittanut kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin.

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

”Fiilis oli uskomaton. Kaappitilaa oli tyhjillään, ja tunsin oloni vapautuneeksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin olevani oman elämäni herra: minä hallitsin omaisuuttani, eikä omaisuuteni minua.”

Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä  kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."
Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."

 

Mieskin innostui asiasta

Vaatteiden jälkeen oli helppo siirtyä käymään läpi koko koti. 

”Karsin niin keittiön kaapit kuin kylpyhuoneen kosmetiikkavarastotkin. Erityisesti olin hamstrannut piensisustustavaraa ja astioita, kuten kynttilänjalkoja, koriste-esineitä, kuppeja ja maljakoita.”

Lopulta jäljellä oli vain kuusi kuppia, kaksi kynttilänjalkaa ja yksi maljakko.

”Myös mies innostui vanavedessäni analysoimaan omaa tavaratarvettaan, ja yhdessä saimmekin kodin kaaoksen selätettyä.”

Mikään ei ollut enää hukassa

Arki alkoi tuntua aivan erilaiselta kuin ennen. Helpommalta ja mukavammalta, Miia sanoo.

”Ennen saatoin siivota kotia kokonaisen viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt enää tuntiakaan.”

Pölyt oli helppo pyyhkiä tasopinnoilta ohi kulkiessaan, kun irtotavaraa ei tarvinnut siirrellä pois tieltä. Jokaisella tavaralla oli myös oma paikkansa, eikä mikään ollut enää hukassa.

Ennen saatoin siivota kotia  viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt tuntiakaan.

”Tämä säästi aikaa erityisesti aamun kiireessä, kun ei tarvinnut etsiskellä avaimia, ponnareita tai laastareita roinavuorien ja romukippojen uumenista.”

Mistä voisi vielä hankkiutua eroon?

Kaiken helppouden keskellä oli kuitenkin jostain syystä vaikea rauhoittua. Miia huomasi sen vähitellen. Ajatukset kiersivät kehää.

Olisiko yksi kynttilänjalka parempi kuin kaksi? Mistä voisin vielä hankkiutua eroon? Tarvitsenko tätäkään todella?

”Moni varmasti tunnistaa sen levottomuuden tunteen, kun koti on pullollaan tavaraa, joita ei tarvitse, mutta joista ei raaski hankkiutua eroonkaan. Mutta samanlainen levottomuuden tunne voi iskeä, kun karsittavaa ei enää ole.”

Tulisiko minulle vapautuneempi olo, jos luopuisin vielä yhdestä kenkäparista?

Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi.

”Raivaamisen myötä tavaroiden henkinen ylivalta häviää, ja yhdessä tyhjenevän tilan aikaansaaman euforisen olon kanssa tunne on suorastaan koukuttava. Tavaran raivaamisesta onkin helppo tulla riippuvaiseksi. Sen sain itsekin huomata.”

Miiasta oli ihanaa käydä läpi laatikoita ja kaappeja.

”Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi. Mitä enemmän sain karsittua, sitä enemmän teki mieli karsia. Koin jopa pettymyksen tunteita, kun en löytänytkään mitään turhaa kierrätettäväksi.”

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”
”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Tärkeintä on elää, ei karsia

Aikaisemmin Miia oli turhautunut siitä, että tavaroiden karsiminen oli niin työlästä – vaikka se olikin palkitsevaa. Nyt hän turhautui siitä, ettei karsittavaa enää ollut. 

”Kaikesta ei kuitenkaan voinut luopua. Eihän siinä olisi ollut mitään järkeä.”

Aikalisä, Miia alkoi sanoa itselleen. Pieni tauko.

Voisinko saada yhtä hyvän fiiliksen jostain muusta kuin karsimisesta? hän mietti. Mitä kaikkea haluaisin elämässäni tehdä ja kokea, kun aika ei enää kulu siivoamiseen?

Miia opetteli istumaan sohvalla. Hän keitti kupin teetä. Aluksi se tuntui oudolta. Piti olla vain. Miia lähti lenkille eikä kiikuttanut yhtään pussia kierrätykseen samalla reissulla.

Miia innostui uudelleen myös kirjoista ja lukemisesta ja elvytti vanhan rakkaan harrastuksensa tanssimisen.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä.

Tavaroista luopuminen on matka kohti tyynempää oloa, Miia alkoi ymmärtää. Itse prosessi ja sen tuoma hyvä fiilis ei ole tavoiteltavin asia.

Se osalta karsijoista saattaa unohtua. Kun koti on pelkistetty, jäljellä on vielä tärkein. Oma elämä.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä. Ne saattavat saada uusia näkökulmia, mutta  lopulliset ratkaisut eivät riipu tavaramäärästä.

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Miian Oma koti valkoinen -sisustusblogi löytyy täältä.

 

Vierailija

Sisustusbloggaaja Miia, 35: ”Tavaramäärän karsiminen toi euforisen olon – sitten huomasin jääneeni koukkuun”

Kiinnostava näkökulma. Karsimishuumassa olisi myös hyvä tiedostaa, että karsituista tavaroista tulee jätettä, yleensä myös vaikka ne annetaan "uuteen kotiin". Sovitaanko, että kun ostetaan mitä tahansa niin myös otamme itse vastuun siitä että se käytetään loppuun.
Lue kommentti
Tilaajille
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.

Riikka ja Tuomo Meretniemi toteuttivat unelman, jota moni piti hulluna: he jättivät työt ja lähtivät lasten kanssa purjehtimaan. Kaksi vuotta merellä on opettanut enemmän kuin he osasivat odottaa.

”Ei, millekään maailmanympäripurjehdukselle en lähde”, Riikka oli sanonut. Oli 1990-luvun alku, ja poikaystävä Tuomo haaveili suuresta seikkailusta.

Helsingissä Ressun lukiossa vuonna 1989 tavannut nuoripari keskusteli aiheesta usein.

”Olen maakrapuperheestä, joskus olin soudellut...