Näytelmäkirjailija Antti Raivio:
Kontulan ostari on Antti Raiviolle tuttu paikka. Hän elää helsinkiläislähiössä rauhallista elämää.
Kontulan ostari on Antti Raiviolle tuttu paikka. Hän elää helsinkiläislähiössä rauhallista elämää.

Kun Antti Raivion vanhemmat erosivat, hän ei saanut nähdä enää äitiään. Isä esti pääsyn hautajaisiinkin. Lapsuudestaan Antti selvisi kirjoittamalla. Nyt haaveita on yksi: pystyä siihen taas.

Jouluaattona 1982 Antti Raivio, 20, ja hänen pikkuveljensä Leo, 16, löhösivät­ television edessä kotonaan Hyrylässä.­ He seurasivat, kuinka ohjelmassa perhe laittoi jouluruokaa ja koristeli taloa. Veljekset katsoivat toisiaan ja alkoivat nauraa. Mikä parodia!

Antilla ja Leolla ei ollut mitään. Jääkaapissa ei ollut ruokaa, ja isä, elinkeinohallituksen hallinto-osaston johtaja, oli Järvenpään sosiaalisairaalassa hoitojaksolla alkoholismin takia, tosin juuri sillä hetkellä karkumatkalla.

Sitten Antti keksi. Tuusulan nuorisotalon pakkasessa oli makkaraa. Heidän olisi lähdettävä sinne ja varastettava paketti.­ Toinen menisi pääovesta ja toinen takaovesta, harhauttaisi.

Näpistysmatka onnistui.

Illalla soi ovikello. Kun Antti avasi oven, ulkona seisoi naapurin rouva. Hänellä oli sylissään joulukinkkua, laatikoita, kastiketta ja sillisalaattia.

”Ajateltiin, että teillä pojilla ei ehkä ole”, rouva sanoi.

Antti Raivion silmät kostuvat yhä.

Mikä auts töks töks?

Helsingin Kontulan keskustassa on yli 20 baaria, pubia ja ravintolaa. Yhdessä niistä istuu nyt näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Antti Raivio, 52, joka on pukeutunut­ siniseen t-paitaan ja siniseen pikkutakkiin. Hänellä on ystävälliset, ruskeat silmät.

Aattoillasta on kulunut 33 vuotta. Tapahtumat­ ovat silti ajankohtaisia, sillä niihin perustuu Raivion kirjoittama näytelmä Skavabölen pojat, joka saa 4. syyskuuta ensi-iltansa Tampereen Teatterissa.­

Näytelmä kohautti Antti ja Leo Rai­vion sekä Heikki Kujanpään perustamassa helsinkiläisessä Q-teatterissa jo vuonna 1991. Tekstiä ylistettiin, ja nuoret näyttelijät kuten Vera Kiiskinen ja Tommi Korpela nostivat esityksen kulttimaineeseen. Vuonna 2009 Skavabölen pojista tehtiin elokuva.

Kun Raivio kävi tapaamassa Tampereen Teatterin näyttelijöitä tänä keväänä, hän tajusi, että osa heistä ei ollut edes syntynyt Q-teatterin Skavabölen poikien aikoihin. He eivät olleet myöskään nähneet 1980-luvun Hymyhuulet-sketsiohjelmaa, jossa ”Aki” (Raivio) ja ”Turo” (Ville Virtanen) hokivat Raivion lapsuudesta tuttua hokemaa auts töks töks. He eivät tienneet, että hokema lopulta­ kiellettiin joissain kouluissa. He eivät nähneet, kuinka Raivion veljek­sistä tuli tunnettuja tai kuinka Akia ja Turoa oli Linnanmäellä katsomassa 20 000 ihmistä.

Aluksi Tampereen työryhmä tuntui kiertelevän vaikeita kysymyksiä.

Onko tällä henkilöllä esikuvaa? Mihin asti tämä on totta? Ei ole ilmeisesti täysin fiktiota?

Sitten jää murtui ja puhuttiin suoraan. Kyllä, Skavabölen pojat on fiktiota, mutta sen juuret ovat vahvasti tositapahtumissa.

”Jos siitä olisi tehnyt vielä todenmukaisemman, siitä olisi tullut sosiaalipornoa”, Antti Raivio sanoo.

Kun isä pamautti kädet kerran yhteen, lapset singahtivat eteiseen odottamaan.

Nytkään ei kierrellä. Nyt keskustellaan perhehelvetistä, jonka Antti Raivio on elänyt ja jonka hän on kirjoittanut koskettaviksi lauseiksi näytelmäänsä.

Tällaisiksi:

Olipa kerran mies, jolla oli kaksi poikaa. Nuorempi oli iloinen ja rohkea ja onnistui aina toimissaan ja mihin vain ryhtyi. Mutta vanhempi oli hiljainen ja synkkämielinen.

Näillä sanoilla alkaa elokuva Skava­bölen pojat. Vanhempi synkkämielinen poika on Rupert, esikuvanaan Antti ­Raivio.

Pompo ja Hippe piilossa

Me tässä äidin kanssa vähän riidellään.

Näin lipevästi sanoo yläluokkaisen perheen isää esittävä näyttelijä Martti Suosalo elokuvassa, kun isä on juuri hakannut­ perheen äitiä ja pojat piilottelevat omassa huoneessaan.

Sellaista alkoi olla Antti Raivion perheen asuessa Kauniaisissa, kun äiti sai käsiinsä kirjeen, josta selvisi, että hänen miehellään oli suhde.

Sitä ennen oli luettu satuja, paljon satuja.­ Antti Raivion suosikki oli satu, joka­ kertoi pojasta, joka oli niin tyhmä, ettei osannut edes pelätä. Äiti luki, sisko luki, mutta isä ei lukenut ollenkaan.

 

Antti Raivio viettää paljon aikaa kotona ja saunoo taloyhtiön saunassa. ”Pärjään yksin”, hän sanoo. 

Isä kutsui Anttia El bumba el bamba boyksi, sitten Bumskiksi ja lopulta Pompoksi. Veli oli Hermanni Hiiri ja lopulta Hippe.

Isä oli tarkka käytöstavoista. Vieläkään Antti ei laita kyynärpäitä pöydälle vaan nojaa pöytään kyynärvarrella. Kotona­ opittiin sanomaan kiitos ruuasta, saako nousta pöydästä.

”Jos oltiin kylässä, isä saattoi pamauttaa kerran kädet yhteen, ja me singahdimme eteiseen odottamaan. Sitten lähdettiin.”

Nyt Raivio käy puolikkaalla tupakalla, koska yrittää vähentää, tulee takaisin ja kertoo, että onnellisiin muistoihin kuuluu ruuanlaitto äidin kanssa.

Oi, miten sitä laitettiinkin. Sai sotkea! Rakennettiin sateenkaarikakku, jossa oli karkkiväreillä tehtyjä erivärisiä kerroksia. Välillä meni pieleen, välillä ei.

Kun Antti ja Leo leikkivät Asterixia ja Obelixia, äiti saattoi keittää veljelle voima­ruuaksi neljää erilaista pastaa ja Antille kaksi broileria, koska suomalaiset broilerit vastasivat Obelixin syömää kokonaista villisikaa.

Sellainen äiti oli, taiteellinen ja visuaalisesti lahjakas, sisusti taloa ja ruokki kauneudentajuaan. Kauniaisten-koti oli niin kaunis, että siellä kuvattiin Tikkurilan maalimainos. Ateneumin käynyt äiti­ rakensi usein lavasteita, joissa pojat­ esittivät itse keksimiään näytelmiä. Pieni Antti siteerasi Shakespearea esittäessään pankkirosvoa: Joutuako vai eikö joutua kiinni?

Luokkakuvissakin Antti istui aina reunimmaisena, irti muista.

Isä ei rakentanut mitään. Sisko kertoi Antille myöhemmin, kuinka isä kerran tuli kotiin maanpuolustuskurssilta ja soitti ovikelloa. Mikä hemmetin mehiläishoitaja tai avaruusukko siellä seisoo, sisko ihmetteli. Isä sanoi ylpeänä, että oli saanut suojapuvun ydinsäteilyn varalta.­ Puku oli kuulemma vain valtion kannalta tärkeille ihmisille. Äiti kysyi, että miten käy hänen ja lasten.

Isä toisti, että puku oli vain valtion kannalta tärkeille ihmisille.

Aina irti muista

Antti vihasi isän ja äidin loputtomia riitoja. Erään kerran hän heräsi riitaan, putosi yläpediltä ja löi päänsä. Hän käveli vanhem­piensa luo intiaani-cowboy-pyjamassaan kasvot verta valuen­ ja pyysi, että vanhemmat lopettaisivat huutamisen.

Se riita loppui, mutta uusia riitti.

Äidin mielenterveys järkkyi, ja Anttia kahdeksan vuotta vanhempi Pirkko-sisko muutti pois kotoa.

Antti oli vakava ja pohdiskeleva lapsi. Isosisko huomautti myöhemmin, että luokkakuvissakin hän istui aina reunimmaisena, irti kaikista muista.

Syötän sut ja nukut

Antti Raivio asuu yksin Helsingin Kontulassa, jota hänen ystävänsäkin ovat pitäneet­ pahamaineisena lähiönä. Mutta kuten Raivio sanoo, eipä tunnu Kontula missään. Hän elää rauhallista elämää. Ei roiku sosiaalisessa mediassa, ei juuri lähetä tekstiviestejä ja on vasta hiljattain aktivoitunut käyttämään sähköpostia.

”Pärjään yksin. Yksin oleminen ei ahdista­ minua”, Raivio sanoo.

”Pohjamudan tuolta puolen on hidasta nousta.”

Hiljaiseloon on syy myös siinä, että Raivio on toipumassa vakavasta masennuksesta. Sellaisesta, jossa tunteiden aiheuttama­ kipu on fyysistä, vihloo hengitykseen asti ja jyrsii sydämestä. Diagnoosiaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä hän pitää sairautena, mutta toisaalta osana omaa luonnettaan.

”Pohjamudan tuolta puolen on hidasta nousta.”

Q-teatterin perustamisen aikaan 1990-luvun alussa Raivio teki maanisen vaiheen aikana niin paljon töitä, että lopulta­ Pirkko-sisko totesi ottavansa kalpean Antin luokseen viikonlopuksi rauhoittumaan. Syötän sut, ja nukut, sisko sanoi.

”Olin jo niin loppu. Ihmettelen vieläkin, kuinka niin pitkään voi tehdä töitä niin pienillä unilla.”

Q-teatterin ensi-illassa tupa oli täynnä. Toiseen esitykseen tuli kuusi katsojaa (joista neljä oli kavereita) ja kolmanteen kuusitoista. Sitten sanomalehti Uusi­ Suomi julkaisi ylistävän arvostelun ja sana lähti kiertämään. Jäljellä olevat näytökset myytiin loppuun.

Mutta univaikeudet eivät loppuneet siihen eikä Raivio oikein vieläkään nuku­ hyvin.

”Pohjamudan tuolta puolen on hidasta nousta”, hän sanoo.

On ollut aikaa miettiä sellaisia asioita kuten olenko oikeasti käsitellyt tapahtuneet pohjamutia myöten vai olenko sittenkin vain kirjoittanut niistä, selitellyt itselleni? Onko päässyt käymään niin, että muut ovat käsitelleet menneisyytensä näytelmieni kautta?

Tampereella Raivion tekstiä tulkitsevat nuoret näyttelijät eivät olleet kuulleetkaan Hymyhuulet-ohjelmasta, josta Raivio tuli­ huipputunnetuksi 1980-luvulla.

 

Jotain on tapahtunut

Kun riitaisaa elämää oli jatkunut pari vuotta, vanhemmat erosivat. Veljekset määrättiin asumaan isän kanssa. Tuli muutto Hyrylään. Äiti jäi Kauniaisiin.

Veljeksille esiteltiin isän uusi tyttö­ystävä. Palkkaluokka A26, tekee tosi hyvää­ broileria. Vähän mietin, josko ois teille pojille äidiksi, Suosalon esittämä isä sanoo elokuvassa.

Oikeassa elämässä perhe hajosi täysin. Isä ei antanut poikien nähdä äitiä ja Pirkko-siskoa eikä pitää heihin yhteyttä. Veljekset näkivät Pirkkoa salaa Hyrylässä, ja Antti ikävöi äitiä.

"Kotona huomasin heti, että jotain kamalaa oli tapahtunut."

Pari vuotta eron jälkeen äiti kuoli.

”Muistan, kun luin Lucky Lukea kirjastossa ja yhtäkkiä tuli pakottava tarve lähteä kotiin. Ei ollut ruoka-aika. Kun saavuin kotiin, siellä odottivat pikkusisko, pikkubroidi ja äitipuoli. Näin heti, että­ oli tapahtunut jotain kamalaa.”

Isä ei päästänyt lapsia hautajaisiin. Raivio ei pysty vieläkään ymmärtämään, miksi.

Koulua ja isähommia

Keskikouluaika eteni jotenkuten, mutta lukiovuosista kuoriutui helvetti.

”Himassa oli aivan kauheaa, mahdotonta.”

Äitipuoli ja siskot lähtivät Sveitsiin äitipuolen­ työn takia, ja isän alkoholinkäyttö riistäytyi käsistä. Hän menetti työnsä.

Veljekset laittoivat huoneen oveen hakasen­, jotta ehtisivät herätä, jos isä alkaisi riehua yöllä.

Joku kommentoi Raiviolle elokuvan nähtyään, että Suosalo ylinäytteli elo­kuvan humalakohtaukset. Ne ovatkin karmeaa katsottavaa: huutoa, harottavia silmiä,­ valuvaa kuolaa ja sammu­mista.

”Mutta se oli elokuvassa vielä pientä”, Raivio sanoo.

Ne kuseskelut ympäriinsä, kaulimella kuristamiset, väkivalta, joka kohdistui aina pikkuveljeen.

Veljekset laittoivat huoneen oveen hakasen­, jotta ehtisivät herätä, jos isä alkaisi riehua yöllä.

Antti joutui ottamaan vastuun pikkuveljestään. Isätehtävä haittasi koulunkäyntiä, ja ensimmäisen lukiovuoden keväällä hän kävi koulua yhdeksän tuntia. Lukiosta tuli potkut kahdesti. Kummallakin kerralla Tuusulan palloseuran puheenjohtaja kävi pyytämässä, että Antti otettaisiin takaisin.

”Hän sanoi, että meillä oli kotona niin kovat olosuhteet.”

Eivätkä ne helpottuneet. Lukio jäi kesken.

Raivio katsoo kontulalaisen ravintolan ikkunasta ulos ja heilauttaa kättään ohikulkevien humalaisten suuntaan.

”Tuo ei ole vielä mitään. Kun poliisi tuli ovelle, isä sanoi vasta aloittaneensa juomisen. Hän saattoi ajaa meitä takaa jokin piikikäs leivontahäkkyrä kädessään ja seuraavassa sekunnissa käpertyä surkeana kasaan ja anella, että tulkaa tänne viereen halimaan.”

Käskyt hukuttavat surun

18-vuotias Antti paistoi veljelleen nakkeja ja ranskalaisia. Sitten hän tajusi, ettei­ niillä voisi elää ja otti tavoitteekseen opettaa veljensä syömään kalaa. Se onnistui, kun hän ymmärsi maustaa kalan curry-paprikasekoituksella. Antti laittoi useammin kasviksia. Oppi, että Jalostajan kiinanpadan saa paremman makuiseksi, kun siihen lisää tuoreita vihanneksia.­

Niihin aikoihin veljekset innostuivat harrastajateatterista ja lukivat ”älyttömän määrän” näytelmiä.

Kesällä Antin keittiö siirtyy kotipihan grillipaikalle.

Teatteri kiinnosti siksikin, että harjoituksissa kävi paljon tyttöjä. Koska poikia oli mukana niin vähän, oli helppo saada isoja rooleja.

Koulussa opettajakin oli kannustanut, että Antin kaltaisen pojan, jolla oli vilkas mielikuvitus, kannattaisi jatkaa teatterin parissa.

Opettaja oli oikeassa mutta ei ehkä arvannut, että Raivio pääsisi vuonna 1985 Teatterikorkeakoulun näyttelijälinjalle ja neljä vuotta myöhemmin myös elokuvataiteen laitokselle ohjaajakoulutukseen.

Teatteriharrastuksen katkaisi välissä armeija. Se sopi Antille hyvin: hän otti käskyt rauhallisena vastaan. Hän tiesi, ettei edes yrittäisi reserviupseerikouluun, koska kotona oli pikkuveli ja isä, joka joi yhä enemmän. Niinpä Antti hankki kaikki mahdolliset vapaat ja kiirehti aina kotiin katsomaan, että veli pärjäisi eikä juhlisi liikaa.

Sitten armeijaan tuli soitto: veli oli löytänyt isän kuolleena. Raivion mielestä perimmäinen kuolinsyy oli alkoholi.

Antti olisi voinut keskeyttää armeijan, mutta hän jäi sinne hukuttamaan suruaan.­ Armeija oli sopiva paikka sellaiseen. Eniten surua aiheutti se, että Raivio oli eronnut ensimmäisestä tyttöystävästään.

Suurin este on lähin

Kun äidin kuolemasta oli kulunut parikymmentä vuotta, Antille tuli voimakas tunne. Vuoden 1994 jouluna hän halusi­ lähteä ensimmäistä kertaa haudalle Kauniaisten hautausmaalle.

Hän ja tyttöystävä potkivat lunta, jotta löytäisivät oikean nimen. Lopulta löysivätkin.

Vähän aikaa sitten Raivio kävi myös isän haudalla Hyrylässä. Hän havahtui siihen, että isä oli ollut niin nuori kuollessaan, vain 49-vuotias.

Yksi asia tehtiin selväksi: Antti oli rakkauslapsi.

Isyyteen liittyy yksi Raivion elämän suurimmista peloista.

”Minulla on ollut hyviä parisuhteita, mutta olen miettinyt todella paljon, olisinko hyvä isä. En ole kertaakaan ottanut sellaista mahdollisuutta edes puheeksi.­ Mutta nyt olen jo tässä iässä. Enkä edes seurustele.”

Sitä Raivio ei sano, että hän on tavallaan jo kerran ollut isä, omalle veljelleen, jonka kanssa hän on harvakseltaan yhteydessä.

Hän käy puolikkaalla tupakalla.

”Kaikista vaikeinta elämässä on löytää todellinen tahtonsa”,  hän sanoo palattuaan­ ja huomauttaa, että taitaa olla tahtonsa löytänyt.

Yksi asia tehtiin selväksi: Antti oli rakkauslapsi.

Raivio haluaisi kirjoittaa proosaa. Vielä hän ehkä tekeekin sen, kunhan pääsee yli suurimman esteen, itsensä, ja kunhan toipuminen vielä hiukan etenee. Epäonnistuminen pelottaa, mutta sen hän tietää, että hänen pitää tehdä luovaa työtä, muuten hän ei ole onnellinen.

Raivio on tehnyt itsensä kanssa sovinnon menneistä tapahtumista. Ehkä hän on selvinnyt siksi, että kaikesta huolimatta yksi asia tehtiin aina kotona selväksi: hän on rakkauslapsi. Isäkin oli lapsistaan ylpeä.

Enää Raivio ei mieti lapsuuden tapahtumia. Isäänsä kohtaan hän tuntee sääliä.

Vuonna 2009 hän sanoi lehdessä, että riippuu päivästä, onko hän antanut vanhemmilleen anteeksi. Nyt hän ha­luaa korjata sanomaansa. Pelkästään Skavabölen pojat oli sovinto.

”Olen antanut anteeksi.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2015. 

 

Antti Raivio

52-vuotias näyttelijä, ohjaaja, näytelmäkirjailija ja dramaturgi asuu Helsingissä.

Suuren yleisön suosioon hän nousi TV1:n sketsisarjasta Hymyhuulet, jota esitettiin 1987–1988. Vuonna 1990 hän oli mukana perustamassa helsinkiläistä Q-teatteria.

Raivio harrastaa ruuanlaittoa. Kokkaamaan hän oppi laittaessaan ruokaa pikkuveljelleen Leolle.­

Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi masentua?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.