Näytelmäkirjailija Leea Klemola ja Arja-äiti:
Leea Klemola sanoo, että hänen Arja-äitinsä on syöpähoitojen seurauksena lopettanut kaiken hermoilemisen.
Leea Klemola sanoo, että hänen Arja-äitinsä on syöpähoitojen seurauksena lopettanut kaiken hermoilemisen.

Näytelmäkirjailija Leea Klemola haluaisi tutustua ihmiseen Arja-äitinsä sisällä. Tyttärestään Arja on saanut luotettavan ystävän.

Leea:

Göteborgissa vietetyn lapsuuteni selkein muistikuva äidistä on se, kun hän lähtee pikkuveljeäni Klausia synnyttämään. Äiti istuu vessassa ja huutaa, että jumalauta, tämä lapsi tippuu vessanpönttöön.

Vanhempani olivat muuttaneet Ruotsiin seikkailunhalusta. He halusivat nähdä maailmaa. Olin seitsemän, kun palasimme takaisin Suomeen, Vaasan kautta Kokkolaan.

Kun olin murrosikäinen, äitini oli varma, että käytän huumeita. Hän kyttäsi ja uhkaili laittavansa perääni yksityisetsivän. Turhaan. En käyttänyt aineita vaan itkin ensirakkauteni alkuhuuman katoamista.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun lempi vihdoin loppui, jäljelle jäi bulimia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei tullut mieleenikään kertoa äidille surusta, ahmimisesta ja oksentelusta. Arvelin, että jos niin teen, joudun keskelle tunnemyrskyä ja äiti alkaa syytellä itseään. Oksentelin salaa ja kiistin sen. Äiti tietysti kuunteli oven takana.­

Äiti tuki kaikin tavoin aborttiani.

Kärsin bulimiasta vuosia ja taistelin sen kanssa vielä Teatterikorkeakoulussa. Sittemmin olen saanut sairaudesta otteen. 

Kotona äiti oli täynnä huolta ja ahdistusta mutta myös rakkautta ja riehakkuutta. Hänen työpaikallaan keskussairaalassa taas tutustuin kylmähermoiseen sairaanhoitajaäitiin.

Katastrofeissa äiti oli loistava. Kun tulin vahingossa parikymppisenä raskaaksi, äiti ei jauhanut naisille tyypillistä empatiapotaskaa syntymättömän sikiön ihmisyydestä, vaan tuki kaikin tavoin aborttiani. Asiallisella käytöksellään hän osoitti ihmisarvoni.

Meillä kotona ei eroteltu sukupuolirooleja. Isä vihasi imuroimista mutta teki osuutensa kotitöistä.

Perinteisimmät naistentyöt teki kuitenkin äiti. Hänelle on täytynyt olla hirveän raskasta tulla mielenkiintoisesta työstä kotiin ja alkaa heti ovenavauksella luoda tunnelmaa, jossa kaikkien olisi hyvä olla. Se on kohtuutonta.

Äiti olisi voinut olla armeliaampi itselleen. Mutta vaikeaahan se on. Vastuu kodin ilmapiiristä on tässä kulttuurissa naisilla.

Äidin vapaudenkaipuun olen tietenkin aina aistinut.

Kerran tulin teatterikoulusta viikonlopuksi käymään kotona Kokkolassa. Avasin ulko-oven, mutta äiti ei ollutkaan laittanut kahveja ja pullaa vaan teki yläkerrassa savitöitä. Muistan uudenlaisen onnentunteen, kun äitiä kiinnosti jokin enemmän kuin minä.

Voisin kiittää äitiä hyvästä mies-mausta, sillä isäni on varsin hyvä mies.

Heitä molempia kiitän asuinpaikan valinnasta. Lapsuuteni Kokkolan Koivuhaassa on muokannut maailmankuvaani ja huumorintajuani. Siellä naapurin isäntä ammuskeli pakoon puikkelehtivaa vaimoaan, kunnes poliisi otti pyssyt pois ja palautti ne maanantaina. Yhteiskuntaluokkien sekoituksessa pyörivät palvelutalon vammaiset ja pusikossa itkevä johtajan vaimo.

Objektiivisesti ottaen Koivuhaka oli Kokkolan väkivaltaisin lähiö. Minulle se opetti, että mielikuvat tuntemattomasta ovat latteita.

Kun tulin itse äidiksi, aloin huolehtia lapsistani samoin kuin äiti. Tunsin syyllisyyttä siitä, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Syyllisyydessä on ikävää se, ettei sen lävitse näe, kuka lapsi oikeasti on. Siinä näkee pelkästään oman huolensa.

Äiti on minulle mysteeri. Hän stressaa siitä, kumman eri kaupungeissa asuvan lapsenlapsensa ylioppilasjuhliin menee, mutta pystyy vitsailemaan ja nauttimaan, vaikka vuosi sitten monesta kohdasta leikatun rintasyövän levinneisyydestä ei ole varmaa tietoa.

Sairaus sai minut ensimmäistä kertaa miettimään äidin kuolemaa.

En pelännyt hänen kuolemaansa, mutta en tiennyt, pelkääkö hän. Siitä huomasin, etten kuitenkaan tunne äitiä. On erikoista, miten vieraaksi läheisinkin ihminen voi jäädä.

Olisi mielenkiintoista lähteä äidin kanssa yhdessä jokilaivalle kuukaudeksi. Olisi hauska tutustua ihmiseen oman äitinsä takana."

 

Arja:

"Hermoilenko tuttavien häitä niin, että olen laskenut alleni, mietin yhtenä elokuisena aamuna. Lapsivedethän ne olivat, ja pian­ makasin synnytyslaitoksella. Sinne ei saanut tulla miehiä, joten 17-vuotias veljeni tuli salaa minua katsomaan. Leea syntyi
24 tuntia myöhemmin.

Olin 20-vuotias ja huolissani tulevaisuudesta. Sairaanhoitajaopintoni olivat kesken, eikä miehelläni ollut vielä ammattia. Kummasti kaikki kuitenkin järjestyi. Saimme Leealle hoitajan, ja Leo meni konepajakouluun.

Oli ihmeellistä pitää Leeaa sylissä. Veljeni oli häneen niin ihastunut, että kuvasi myöhemmin hänen kävelyharjoituksistaan kaitafilmin.

Leean luovuus puski esiin muutettuamme Ruotsista takaisin Suomeen. Hän pääsi seitsemänvuotiaana Kokkolan ensimmäiselle musiikkiluokalle ja hänen näytelmiään esitettiin kodin juhlissa. Minäkin olin kerran pappina terveyssiteistä tehdyt liperit kaulassa.

Pienenä Leea keräsi Safari-kortteja ja halusi eläintutkijaksi. Vaikkei hänestä tullut tutkijaa, hänen näytelmissään eläimillä on aina merkittäviä rooleja.

Meillä soi kotona musiikki, ja rummut olivat vallanneet olohuoneemme. Sinä yönä, kun äitini kuoli, isäni muutti meille kaiken soiton keskelle. Hän tuli­ vain ratkaisemaan sen ongelman, että Leean pikkuveli Klaus piti­ viedä aamulla tarhaan, mutta asui meillä lopulta 17 vuotta.

Leea riiteli vaarinsa kanssa niin paljon, että uhkasi muuttaa kotoa.­ Hän sanoi uskovaiselle ja kokoomuslaiselle isälleni puoltavansa ateismia ja kommunismia.

Sukupolvien yhteiselo ei ollut aina helppoa, mutta perspektiiviä se antoi. Kerran isä muutti jo vanhainkotiin, mutta mieheni haki hänet takaisin.

Leean teini-iässä emme keskustelleet naiseudesta. Se johtui siitä, että sukupuolten erot eivät olleet minulle olennaisia. Meidän perheessämme roolit ovat olleet pikemminkin päinvastoin. 50-vuotisjuhlakuvassani minulla ja Leealla on lyhyet tukat ja perheen kaikilla miehillä poninhännät.

Leea sanoo, että pelkään kuolemaa.

Leean ja hänen ensimmäisen poikakaverinsa erottua minuun iski pelko. Olin tavannut teho-osastolla työskennellessäni äidin, jonka tyttö oli poika­kaverin jätettyä sortunut huumeisiin. Olin varma, että Leeakin käyttää. Osittain pelkoni johtuivat kovaa kuria pitäneestä äidistäni ja poliisi-isästäni, joka haki minut tansseista omin käsin. Osittain ne johtuivat siitä, etten olisi vastaavassa tilanteessa luottanut itseenikään. Olisin varmasti kokeillut kiellettyä.

Kun Leea muutti omilleen, luulin, että hän palaa. Olin taas väärässä. Leea kutsui meidät jouluaterialle, jolle hän oli itse valmistanut kalat ja salaatit. Olin hämmästynyt, koska itse inhoan ruuanlaittoa.

Nykyään tavatessamme Leea ei ole enää tytär, jota ohjata, vaan ystävä, jolle voi uskoutua. Hän on auttanut minua valtavasti taistelussani rintasyöpää vastaan. Nyt rintani on leikattu, ja mieheni vitsailee, että kaikki on hyvin niin kauan, kun tissit ovat korkeammalla kuin napa. Irtosilikoneilla se onnistuu.

Syöpää en haluaisi ajatella. Silti se panee ajattelemaan. Vähän aikaa sitten ostin itselleni pinon leggingsejä, vaikka en käytä niitä. Leea sanoi, että sää ostit ne, koska pelkäät kuolemaa."

 

Veljen ja pojan silmin - Toni Klemola:

"Meidän perheessä on aina tehty käsillä. Äiti maalasi nuoruudessaan ja oli myös taitava ompelija. Hän kokosi kuivakukkakimppuja ja solmi satoja amppeleita. Leea on neulonut niin kauan kuin muistan. Hän sai luvan kutoa koulussa, jotta pystyi keskittymään opetukseen.

Minulla oli nuorempana autojen rakennusvaihe ja nikkaroin yhä kaikenlaista. Sitä en tajua, miten joku, joka pystyy tuosta vain panemaan ompelukoneeseen langan, ei saa millään vaihdettua sulaketta.

Leea ja äiti ovat mielestäni pitkälti samanlaisia. Heille on yhteistä energisyys ja puheen tuottaminen vuolaana virtana. Puhe on nopeaa ja täyttä asiaa. Molemmilla on myös hyvin korkea työmoraali, hyvässä ja pahassa.

Arja-äitini on ikätovereihinsa verrattuna emansipoitunut. Hänellä on aina ollut oma, perheestä riippumaton elämä harrastuksineen."

Leea Klemola:

49-vuotias näytelmäkirjailija ja ohjaaja syntyi Vetelissä. Nykyisin hän asuu Helsingissä miehensä, käsikirjoittaja-ohjaaja Juha Mustanojan ja lastensa Olavin, 19, Vestan, 18, ja Islan, 17, kanssa. Perheeseen kuuluu koira nimeltä Peikko. Leea harrastaa kutomista ja löytöretkeilyä.

Arja-Liisa Klemola:

70-vuotias sairaanhoitaja ja kuntoutusohjaaja on eläkkeellä ja asuu puolisonsa Leon kanssa Kokkolassa. Heillä on kolme lasta: Leea, 49, Toni, 46 ja Klaus, 41. Arja harrastaa matkustamista, musiikkia, keramiikkaa ja kukkia.  

Sisältö jatkuu mainoksen alla