Näytelmäkirjailija Leea Klemola ja Arja-äiti:
Leea Klemola sanoo, että hänen Arja-äitinsä on syöpähoitojen seurauksena lopettanut kaiken hermoilemisen.
Leea Klemola sanoo, että hänen Arja-äitinsä on syöpähoitojen seurauksena lopettanut kaiken hermoilemisen.

Näytelmäkirjailija Leea Klemola haluaisi tutustua ihmiseen Arja-äitinsä sisällä. Tyttärestään Arja on saanut luotettavan ystävän.

Leea:

Göteborgissa vietetyn lapsuuteni selkein muistikuva äidistä on se, kun hän lähtee pikkuveljeäni Klausia synnyttämään. Äiti istuu vessassa ja huutaa, että jumalauta, tämä lapsi tippuu vessanpönttöön.

Vanhempani olivat muuttaneet Ruotsiin seikkailunhalusta. He halusivat nähdä maailmaa. Olin seitsemän, kun palasimme takaisin Suomeen, Vaasan kautta Kokkolaan.

Kun olin murrosikäinen, äitini oli varma, että käytän huumeita. Hän kyttäsi ja uhkaili laittavansa perääni yksityisetsivän. Turhaan. En käyttänyt aineita vaan itkin ensirakkauteni alkuhuuman katoamista.

Kun lempi vihdoin loppui, jäljelle jäi bulimia.

Ei tullut mieleenikään kertoa äidille surusta, ahmimisesta ja oksentelusta. Arvelin, että jos niin teen, joudun keskelle tunnemyrskyä ja äiti alkaa syytellä itseään. Oksentelin salaa ja kiistin sen. Äiti tietysti kuunteli oven takana.­

Äiti tuki kaikin tavoin aborttiani.

Kärsin bulimiasta vuosia ja taistelin sen kanssa vielä Teatterikorkeakoulussa. Sittemmin olen saanut sairaudesta otteen. 

Kotona äiti oli täynnä huolta ja ahdistusta mutta myös rakkautta ja riehakkuutta. Hänen työpaikallaan keskussairaalassa taas tutustuin kylmähermoiseen sairaanhoitajaäitiin.

Katastrofeissa äiti oli loistava. Kun tulin vahingossa parikymppisenä raskaaksi, äiti ei jauhanut naisille tyypillistä empatiapotaskaa syntymättömän sikiön ihmisyydestä, vaan tuki kaikin tavoin aborttiani. Asiallisella käytöksellään hän osoitti ihmisarvoni.

Meillä kotona ei eroteltu sukupuolirooleja. Isä vihasi imuroimista mutta teki osuutensa kotitöistä.

Perinteisimmät naistentyöt teki kuitenkin äiti. Hänelle on täytynyt olla hirveän raskasta tulla mielenkiintoisesta työstä kotiin ja alkaa heti ovenavauksella luoda tunnelmaa, jossa kaikkien olisi hyvä olla. Se on kohtuutonta.

Äiti olisi voinut olla armeliaampi itselleen. Mutta vaikeaahan se on. Vastuu kodin ilmapiiristä on tässä kulttuurissa naisilla.

Äidin vapaudenkaipuun olen tietenkin aina aistinut.

Kerran tulin teatterikoulusta viikonlopuksi käymään kotona Kokkolassa. Avasin ulko-oven, mutta äiti ei ollutkaan laittanut kahveja ja pullaa vaan teki yläkerrassa savitöitä. Muistan uudenlaisen onnentunteen, kun äitiä kiinnosti jokin enemmän kuin minä.

Voisin kiittää äitiä hyvästä mies-mausta, sillä isäni on varsin hyvä mies.

Heitä molempia kiitän asuinpaikan valinnasta. Lapsuuteni Kokkolan Koivuhaassa on muokannut maailmankuvaani ja huumorintajuani. Siellä naapurin isäntä ammuskeli pakoon puikkelehtivaa vaimoaan, kunnes poliisi otti pyssyt pois ja palautti ne maanantaina. Yhteiskuntaluokkien sekoituksessa pyörivät palvelutalon vammaiset ja pusikossa itkevä johtajan vaimo.

Objektiivisesti ottaen Koivuhaka oli Kokkolan väkivaltaisin lähiö. Minulle se opetti, että mielikuvat tuntemattomasta ovat latteita.

Kun tulin itse äidiksi, aloin huolehtia lapsistani samoin kuin äiti. Tunsin syyllisyyttä siitä, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Syyllisyydessä on ikävää se, ettei sen lävitse näe, kuka lapsi oikeasti on. Siinä näkee pelkästään oman huolensa.

Äiti on minulle mysteeri. Hän stressaa siitä, kumman eri kaupungeissa asuvan lapsenlapsensa ylioppilasjuhliin menee, mutta pystyy vitsailemaan ja nauttimaan, vaikka vuosi sitten monesta kohdasta leikatun rintasyövän levinneisyydestä ei ole varmaa tietoa.

Sairaus sai minut ensimmäistä kertaa miettimään äidin kuolemaa.

En pelännyt hänen kuolemaansa, mutta en tiennyt, pelkääkö hän. Siitä huomasin, etten kuitenkaan tunne äitiä. On erikoista, miten vieraaksi läheisinkin ihminen voi jäädä.

Olisi mielenkiintoista lähteä äidin kanssa yhdessä jokilaivalle kuukaudeksi. Olisi hauska tutustua ihmiseen oman äitinsä takana."

 

Arja:

"Hermoilenko tuttavien häitä niin, että olen laskenut alleni, mietin yhtenä elokuisena aamuna. Lapsivedethän ne olivat, ja pian­ makasin synnytyslaitoksella. Sinne ei saanut tulla miehiä, joten 17-vuotias veljeni tuli salaa minua katsomaan. Leea syntyi
24 tuntia myöhemmin.

Olin 20-vuotias ja huolissani tulevaisuudesta. Sairaanhoitajaopintoni olivat kesken, eikä miehelläni ollut vielä ammattia. Kummasti kaikki kuitenkin järjestyi. Saimme Leealle hoitajan, ja Leo meni konepajakouluun.

Oli ihmeellistä pitää Leeaa sylissä. Veljeni oli häneen niin ihastunut, että kuvasi myöhemmin hänen kävelyharjoituksistaan kaitafilmin.

Leean luovuus puski esiin muutettuamme Ruotsista takaisin Suomeen. Hän pääsi seitsemänvuotiaana Kokkolan ensimmäiselle musiikkiluokalle ja hänen näytelmiään esitettiin kodin juhlissa. Minäkin olin kerran pappina terveyssiteistä tehdyt liperit kaulassa.

Pienenä Leea keräsi Safari-kortteja ja halusi eläintutkijaksi. Vaikkei hänestä tullut tutkijaa, hänen näytelmissään eläimillä on aina merkittäviä rooleja.

Meillä soi kotona musiikki, ja rummut olivat vallanneet olohuoneemme. Sinä yönä, kun äitini kuoli, isäni muutti meille kaiken soiton keskelle. Hän tuli­ vain ratkaisemaan sen ongelman, että Leean pikkuveli Klaus piti­ viedä aamulla tarhaan, mutta asui meillä lopulta 17 vuotta.

Leea riiteli vaarinsa kanssa niin paljon, että uhkasi muuttaa kotoa.­ Hän sanoi uskovaiselle ja kokoomuslaiselle isälleni puoltavansa ateismia ja kommunismia.

Sukupolvien yhteiselo ei ollut aina helppoa, mutta perspektiiviä se antoi. Kerran isä muutti jo vanhainkotiin, mutta mieheni haki hänet takaisin.

Leean teini-iässä emme keskustelleet naiseudesta. Se johtui siitä, että sukupuolten erot eivät olleet minulle olennaisia. Meidän perheessämme roolit ovat olleet pikemminkin päinvastoin. 50-vuotisjuhlakuvassani minulla ja Leealla on lyhyet tukat ja perheen kaikilla miehillä poninhännät.

Leea sanoo, että pelkään kuolemaa.

Leean ja hänen ensimmäisen poikakaverinsa erottua minuun iski pelko. Olin tavannut teho-osastolla työskennellessäni äidin, jonka tyttö oli poika­kaverin jätettyä sortunut huumeisiin. Olin varma, että Leeakin käyttää. Osittain pelkoni johtuivat kovaa kuria pitäneestä äidistäni ja poliisi-isästäni, joka haki minut tansseista omin käsin. Osittain ne johtuivat siitä, etten olisi vastaavassa tilanteessa luottanut itseenikään. Olisin varmasti kokeillut kiellettyä.

Kun Leea muutti omilleen, luulin, että hän palaa. Olin taas väärässä. Leea kutsui meidät jouluaterialle, jolle hän oli itse valmistanut kalat ja salaatit. Olin hämmästynyt, koska itse inhoan ruuanlaittoa.

Nykyään tavatessamme Leea ei ole enää tytär, jota ohjata, vaan ystävä, jolle voi uskoutua. Hän on auttanut minua valtavasti taistelussani rintasyöpää vastaan. Nyt rintani on leikattu, ja mieheni vitsailee, että kaikki on hyvin niin kauan, kun tissit ovat korkeammalla kuin napa. Irtosilikoneilla se onnistuu.

Syöpää en haluaisi ajatella. Silti se panee ajattelemaan. Vähän aikaa sitten ostin itselleni pinon leggingsejä, vaikka en käytä niitä. Leea sanoi, että sää ostit ne, koska pelkäät kuolemaa."

 

Veljen ja pojan silmin - Toni Klemola:

"Meidän perheessä on aina tehty käsillä. Äiti maalasi nuoruudessaan ja oli myös taitava ompelija. Hän kokosi kuivakukkakimppuja ja solmi satoja amppeleita. Leea on neulonut niin kauan kuin muistan. Hän sai luvan kutoa koulussa, jotta pystyi keskittymään opetukseen.

Minulla oli nuorempana autojen rakennusvaihe ja nikkaroin yhä kaikenlaista. Sitä en tajua, miten joku, joka pystyy tuosta vain panemaan ompelukoneeseen langan, ei saa millään vaihdettua sulaketta.

Leea ja äiti ovat mielestäni pitkälti samanlaisia. Heille on yhteistä energisyys ja puheen tuottaminen vuolaana virtana. Puhe on nopeaa ja täyttä asiaa. Molemmilla on myös hyvin korkea työmoraali, hyvässä ja pahassa.

Arja-äitini on ikätovereihinsa verrattuna emansipoitunut. Hänellä on aina ollut oma, perheestä riippumaton elämä harrastuksineen."

Leea Klemola:

49-vuotias näytelmäkirjailija ja ohjaaja syntyi Vetelissä. Nykyisin hän asuu Helsingissä miehensä, käsikirjoittaja-ohjaaja Juha Mustanojan ja lastensa Olavin, 19, Vestan, 18, ja Islan, 17, kanssa. Perheeseen kuuluu koira nimeltä Peikko. Leea harrastaa kutomista ja löytöretkeilyä.

Arja-Liisa Klemola:

70-vuotias sairaanhoitaja ja kuntoutusohjaaja on eläkkeellä ja asuu puolisonsa Leon kanssa Kokkolassa. Heillä on kolme lasta: Leea, 49, Toni, 46 ja Klaus, 41. Arja harrastaa matkustamista, musiikkia, keramiikkaa ja kukkia.  

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.