Näyttelijä Marjukka Halttunen: "En ymmärtänyt, miksi äiti lähetti pois"

"Isoveli merkittiin passiini holhoojaksi, kun meidät lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin vuonna 1944. Hän oli kolmevuotias, minä vuoden ja kymmenen kuukautta.

Miltä äidistä mahtoi tuntua? Hän pakkasi matkalaukkumme, pesi ja viikkasi pienet paidat eikä tiennyt, näkeekö meitä enää. Vaihtoehtoja ei ollut.

Ehkä viimeinen sysäys päätökselle oli pomminsirpale, joka löytyi veljeni sängystä, kun palasimme ilmahälytyksen jälkeen kellarista.

Kiroilin ruotsiksi kuin pieni possu.

Äiti ei koskaan puhunut noista ajoista, ei vanhanakaan. Sen hän kertoi, että kotiuduttuani puhuin vain ruotsia. Tuijotin murhaavasti pöydänjalan takaa ja kiroilin kuin pieni possu, kun olin niin vihainen. En voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut.

Ensin repäistiin yhdestä kodista ja sitten toisesta. Minusta kasvoi lapsi, joka ei hevin mennyt kenenkään syliin eikä luottanut.

Meillä oli Ruotsissa hyvä olla. Muistan välähdyksiä takkatulen lämmöstä, matosta ja lempeästä Maj-Brittistä, jota aloin kutsua mammaksi.

Sodan jälkeen Maj-Britt lähetti Suomeen kirjeitä: Kuinka lapset voivat? Kertokaa, kertokaa mitä lapsille kuuluu. Hän ei saanut vastausta.

Sotalapseus oli lapsen surun lisäksi kahden äidin suru.

Koko lapsuuteni suunnittelin iltaisin, mitkä lelut nappaan mukaan, jos tulee hälytys ja pommi.

Etsin Maj-Brittin osoitteen viisikymppisenä, lähetin hänelle kauniin kirjeen ja kutsuin kylään. Kerroin, kuinka minua on kalvanut, että kadotimme toisemme.

Kun Maj-Britt astui laivaterminaaliin, hän tunnisti minut heti ja alkoi itkeä. Menimme meille, puhuimme ja puhuimme.

Kiitin siitä, että minua ja veljeä rakastettiin. Sain vihdoin tietää tärkeästä vaiheesta elämässäni. Kun tapasin Ruotsin-äidin, tulin kokonaisemmaksi.

Kun näyttelijäpari Kaarlo ja Hilkka Helinä Halttunen saivat Marjukan, isä pääsi rintamalta katsomaan vauvaa. Kuva Marjatan kotialbumista.

Sota ei loppunut rauhaan. Koko lapsuuteni suunnittelin iltaisin, mitkä lelut nappaan mukaan, jos tulee hälytys ja pommi. Järkeilin, että nukkekoti olisi liian painava kannettavaksi, joten ottaisin Moonika- ja Lilli-nuket sekä nukkekodin huonekalut.

Joka ilta pelkäsin myös, että äiti kuolee.

Isä vietti viisi vuotta rintamalla ja jäi vieraaksi. Häneltä en voinut saada luontevasti hellyyttä.

Ajatus äidin menettämisestä oli hirvein asia, jonka pystyin kuvittelemaan. Makasin sängyssä, katsoin kattoa ja kuuntelin ääniä. Pidin silmät auki.

Sodan jälkeiseen Suomeen mahtui valtava määrä suurta surua, josta ei puhuttu."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2017.