Sarjassa tutut ihmiset kertovat elämänsä tärkeistä sanoista.

"Muutamia vuosia sitten palasin Suomeen yhdentoista Englannissa vietetyn vuoden jälkeen. Olin työtön, podin kolmenkympin kriisiä, enkä tuntenut täältä ketään. Koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä, sauvakävelin ympäri Helsinkiä.

Kuuntelin kävellessäni äänikirjoja ja amerikkalaisen elämäntaitogurun Wayne Dyerin puheita. Tajuntaani osuivat hänen sanansa, jotka kuuluvat vapaasti suomennettuna: ”Ihmisen pitäisi aina miettiä, kuinka voi palvella”. Sillä hetkellä olin, että okei. Sen sijaan, että keskittyisin miettimään, mitä täältä saan, voisinkin ajatella, mitä minä voisin antaa. Se oli hirvittävän vapauttavaa. Että aina ei tarvitse mennä omat tarpeet edellä.

Suomi on täynnä liian kilttejä naisia, mutta tällä asialla ei ole mitään tekemistä liiallisen kiltteyden kanssa. Omat rajat on tiedettävä. Kyse on siitä, että tiedostaa, mikä on se juttu, jonka minä voin antaa. Miten minä voin palvella yhteisöäni jollain tavalla? Mikä on se laulu, joka minun täytyy tässä elämässä laulaa? Siitä saa kamalan paljon, kun antaa jollekin jotain. Oli se sitten arkisimmillaan vaikka pullaa koko rappukäytävälle."

Julkaistu Kodin Kuvalehdessä 23/2012.

Villasukat ovat niin paljon muutakin kuin vaate. Maria neuloi sukat äitinsä arkkuun. Liisaa neulominen auttoi, kun puoliso sai syöpädiagnoosin. Heidin rakkaimmat sukat ovat lahja sairastuneelta työkaverilta.

"Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä", Maria sanoo.
"Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä", Maria sanoo.

”Vein sukat saattohoitokodin vaatekaappiin”

Maria Mursula, 30, neuloi sukat äitinsä viimeiselle matkalle.

”Voitin valkoisen silkkivillalangan arvonnasta. Se oli pitkään lankakorissa odottamassa jotakin tärkeää tarkoitusta.

Vuonna 2010 äidilläni todettiin paksusuolen syöpä. En osannut silloin ajatella, ettei äiti selviäisi. Mietin vain, että maailmani pysähtyy, jos äiti kuolee.

Syöpää hoidettiin leikkauksella ja sytostaateilla. Jonkin aikaa toipuminen näytti hyvältä, ja äiti pystyi palaamaan työhönsä vanhainkodin sairaanhoitajana.

Kerran menin käymään vanhempieni luona Turussa ja kysyin äidiltä, miksi hän on koko ajan kotona. Äiti kertoi, että syöpä on uusiutunut, eikä hän voi enää palata töihin.

Sitä en osannut odottaa. Minulle tai läheisilleni ei ollut ikinä tapahtunut mitään pahaa.

”En osannut silloin ajatella, ettei äiti selviäisi.”

Keväällä 2015 oli varmaa, ettei äiti tule parantumaan. Hän pyysi työkaveriaan tekemään valkoiset sukat arkkuun. Kun kuulin asiasta, totesin heti, että haluan hoitaa tämän itse.

Arvonnasta voitettu lanka löysi tarkoituksensa. Asun kaukana, enkä pystynyt osallistumaan hautajaisjärjestelyihin. Sukat pystyin tekemään.

Neulominen on minulle henki ja elämä. On hieno tunne, kun saa jotakin valmiiksi. Hei, olen tehnyt tämän itse. On taito, jota ei ole kaikilla.

Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä.

Äiti huolehti minusta ja veljistäni. Nyt minäkin sain huolehtia äidistä.

Vein sukat saattohoitokodin vaatekaappiin. Kun ne laitettiin arkkuun, tuntui, että yhteys äitiin säilyi. Hänellä on jotain minun tekemääni mukana taivasmatkalla.”

"Kesällä sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat", Liisa kertoo.
"Kesällä sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat", Liisa kertoo.

”Oli pakko keksiä käsille tekemistä”

Kun Liisa Takalan , 54, puoliso sairastui syöpään, neulominen auttoi pakenemaan surua. Rakkaimmat sukat sai lapsenlapsi, joka syntyi samana vuonna kuin puoliso kuoli.

”Avopuolisollani todettiin keuhkosyöpä jouluviikolla 2012. Se pysäytti koko elämän.

Olin vihainen. Miksi joku muu saa päättää, voimmeko jatkaa yhdessä? Meillä oli kaikki niin hyvin. En ollut ikinä edes ajatellut, että puolisoni voisi sairastua ja menehtyä.

Mietin ihan typeriä asioita. Miten saan lumet pois pihalta? Miten jaksan leikata nurmikon?

Olin juuri lopettanut opiskelun. Oli pakko keksiä käsille tekemistä, etten etsisi tietoa netistä.

Aloin neuloa. Joulupalloja, lapasia, sukkia. Mies remontoi taloa ja oli mukana pojan harrastuksessa. Päätimme, että elämme jokaisen päivän, johon heräämme. Lääkärit päättävät, hoitajat hoitavat. Me vain elämme.

”Lääkärit päättävät, hoitajat hoitavat. Me vain elämme.”

Alkuvuodesta 2015 tilanne huononi ja puolisoni oli yhä pidempiä jaksoja sairaalassa. Helmikuun lopussa sairaanhoitaja soitti ja pyysi tulemaan nopeasti. Puolisoni tila oli romahtanut.

Sanoin pojalle, että lähdetään iskän luo. Emme ehtineet ajoissa.

Lääkäri oli meitä vastassa, ja saimme tietää, että sydän oli pettänyt. Vaikka suru oli pohjaton, tieto siitä, että mies pääsi pois niin kuin toivoi, toi lohtua.

Tyttärelläni oli laskettu aika saman vuoden elokuussa, mutta en osannut oikein iloita odotuksesta. Pelkäsin, että jos jotain tapahtuu, en kestä tyttäreni surua.

Neulominenkin takerteli. Tein väkisin keskeneräiset sukat valmiiksi.

Vasta heinäkuun lopulla sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat.

Oli onnen täyttymys, kun sain laittaa ne hänelle jalkaan. Samana vuonna lähti ja tuli rakas ihminen.

”Samana vuonna lähti ja tuli rakas ihminen.”

Puolisoni kuolema oli iso menetys. Lapsenlapsi ei tullut tilalle, mutta toi uuden merkityksen elämääni. Jouduin oikein tekemään itselleni säännöt, etten viettäisi kaikkia iltoja tyttäreni perheessä. Ajattelin varmaan, että täytän lapsenlapsella koko elämän.

Nykyään haen lapsenlapseni, elämäni valon, kerran kuussa viikonlopuksi luokseni. Käymme järvellä ja keitämme kahvia uimahallin lastenaltaassa. Tiskaamme ja kylvemme. Joskus annan hänen maata vesilätäkössä.

Neulomista en ole lopettanut. Tälläkin hetkellä puikoilla on villasukat lapsenlapselle.”

Kaiken myllerryksen keskellä Heidin työkaveri kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heidi heitti hänelle haasteen. "Neulot minulle villasukat."
Kaiken myllerryksen keskellä Heidin työkaveri kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heidi heitti hänelle haasteen. "Neulot minulle villasukat."

”Ajattelin, että neulomalla hän saa ajatuksia muualle sairaudesta”

Sairaanhoitaja Heidi Svahnin, 31, rakkaimmat sukat on neulonut syöpään sairastunut työkaveri, joka ei aiemmin ollut juuri puikkoihin tarttunut.

”Aina, kun joku työkavereistani saa vauvan, neulon lapselle sukat. Muitakin pyyntöjä tulee. Voitko tehdä kettusukkia? Entä säärystimiä?

Kaikille ei ehdi. Työkavereita on yli sata.

Keväällä yksi työkavereistani sai harvinaisen syöpädiagnoosin. Se oli järkytys koko porukalle. Etsimme yötä myöten tietoa sairaudesta ja sen hoitomahdollisuuksista. Yritimme pitää mieltä yllä.

Työkaveri järjesteli hautajaisia ja kyseli osoitteita kutsuihin. En kertonut omaani.

Kaiken myllerryksen keskellä hän kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heitin hänelle haasteen. Neulot minulle villasukat.

Se oli puoliksi vitsi. Hän otti sen kuitenkin tosissaan.

”Työkaveri järjesteli hautajaisia ja kyseli osoitteita kutsuihin.”

Työkaverini ei ole käsityöihmisiä, ja yleensä minä neuloin hänelle sukkia. Siksi nyt tuli ärräpäitä. Enhän minä osaa!

Sanoin, että nyt on aikaa harjoitella.

Ajattelin, että neulomalla työkaverini saisi ajatuksia muualle eikä miettisi tautia. Varmaan hän mietti silti.

Kun sukat olivat valmiit, tuli melkein tippa linssin. Työkaveri oli huolissaan, pidänkö sukkia varmasti. Ne ovat olleet jalassa joka yö.

Viikko sitten saimme hyviä uutisia. Työkaverini pääsee marraskuussa palaamaan töihin. Oli hienoa kuulla, että hän voi paremmin. Vaikka sitten sukkien ja ärräpäiden voimalla.”

Mummovm53

”Äidillä on jotain minun tekemääni mukana taivasmatkalla” – kolme tarinaa villasukista ja surusta

Monia ajatuksia tuo juttu herätti. Kuusivuotiaana opin neulomaan tätini opastamana. Virkkaamaan vähän myöhemmin. Käsityöt ovat olleet aina osa päiviäni. Sairastuttuani aivoinfarktiin olen kuntouttanut itseäni virkaten ja kutoen....Taivassukat neuloin kuukausi sitten kun sisareni kuoli.
Lue kommentti
Elina ja Oliver Backman

Elinan kodissa jokaisen yksityiskohdan on valinnut puoliso, antiikkiasiantuntija Oliver Backman. Heidän elämäänsä voi tutustua myös uudessa Keräilijän talo -blogissa.

Elina ja Oliver Backmanin koti on vastakohta pelkistetylle sisustustyylille, johon moni tuntuu nykyisin pyrkivän. Kaikkialla on kummallisten esineiden kokoelmia: krumeluureja kynttilänjalkoja, japanilaista posliinia, valtavia kattokruunuja, peltirasioita, täytettyjä eläimiä, mallinuken pää.

"Miksi mies ei voisi päättää kodin sisustuksesta?” Oliver kysyy.

Jokainen sisustuksen yksityiskohta on Oliverin miettimä. Juuri oikeanlaista ovea tai sohvaa hän etsii, kunnes löytää sen. Tarvittaessa vuosia.

”Meillä menevät sisustuksessa sukupuoliroolit päälaelleen. Mitä sitten? Nehän ovat perinteiset, syötetyt roolimallit. Miksi niiden mukaan pitäisi elää? Miksi mies ei voisi päättää kodin sisustuksesta?” Oliver kysyy.

Löytämisen riemu iskee kuin adrenaliinipiikki. Hetkellinen onnen tunne, euforia. Kutina siitä, että käsillä on ainutlaatuinen tilaisuus.

”Se on sellainen jes! Tämä on aarre”, Oliver kuvailee.

Erikoismies jaksaa etsiä

Erikoismies. Niin Elina ajatteli, kun vieraili seitsemän vuotta sitten Oliverin luona ensimmäistä kertaa. Koti oli täynnä tummia huonekaluja, tuntui ihan mummolalta.

Elinan omassa kodissa kaikki oli päinvastoin. Hänen luonaan oli skandinaavisen vaaleaa ja minimalistista. Osa tavaroista lojui vielä muuttolaatikoissa.

Se oli keräilijälle lottovoitto. Kun Elina muutti Oliverin luo, hän otti mukaansa vain sängyn ja pienen kiinalaisen lipaston.

”Riitelisimme varmasti enemmän, jos minulla olisi tosi vahva visio, joka olisi ihan päinvastainen kuin Oliverilla. Olen aika sopuisa ja poikkeuksellisen vähän kiinnostunut sisustuksesta.”

Elinasta on oikeastaan helpottavaa, ettei hänen tarvitse miettiä sisustusta. Jos hänen pitäisi päättää, koti olisi tyylisuuntien sekamelska tai sitten ihan pelkistetty ja todella paljon vaaleampi. Ainakin kaikki olisi valmista, todennäköisesti ostettu uutena kaupasta.

”Meillä olisi paljon enemmän uutta kamaa, koska en olisi malttanut odottaa oikeaa fiilistä. Ajattelen, että jos meiltä puuttuvat tuolit, ne ostetaan.”

Keräilijän ilo tarttuu

Oliver uskoo, että taipumus keräilyyn on selkärangassa.

”Minusta tällainen keräilijän talo on kotoisa, koska olen kasvanut samantyyppisessä ympäristössä.”

Lukion jälkeen Oliver opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa ja päätyi töihin Hagelstamin huutokauppakamarille. Sieltä hänet löydettiin asiantuntijaksi television Antiikkia, antiikkia -ohjelmaan. Nykyään hän työskentelee työmestarina ja tuntiopettajana Kuvataideakatemiassa ja on vastikään julkaissut kirjan Ullakon aarteet. Siinä hän antaa vinkkejä arvotavaroiden tunnistamiseen.

Keräily on silti elämäntapa, ei työ. Oliver metsästää aarteita kirpputoreilta, roskalavoilta ja huutokaupoista, joita hän seuraa netissä. Kesälomareissuilla perhe ajaa hitaasti kiertoteitä, ja lomakohteet valitaan sen mukaan, missä ovat parhaat antiikkimarkkinat ja kirpputorit.

Elina on oppinut, että kun Oliver tekee löydön, hän kertoo, kuinka paljon esineellä tienaisi, jos sen myisi. Oikeasti tiedolla ei ole väliä: keräilijä ei koskaan luovu aarteestaan.

Toisen intohimon ehdoilla eläminen aiheuttaa joskus pientä vääntöä. Joskus, vaikkakin harvoin, jokin löytö saa lähtöpassit. Jos Elinalta kysyttäisiin, seuraavana lähtövuorossa olisivat täytetty sammakko ja verkkopytonin nahka.

”Se kapinen käärmeennahka on minusta todella ällöttävä. Kerran keräsin voimia sanoakseni, että nyt tämä nahka joutuu lähtemään meiltä, mutta sitten en raaskinut kuitenkaan”, Elina sanoo.

Lue lisää Elinasta ja Oliverista Kodin Kuvalehdestä 22/17. 

Elinan ja Oliverin maailmaan voit tutustua uudessa blogissa Keräilijän talossa. Tervetuloa mukaan!