Näyttelijä Sari Havas: "Liikutun tyttäreni rohkeudesta"

Freelancenäyttelijä ja vuorovaikutuskouluttaja Sari Havas on näytellyt teattereissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa. Sarilla on kaksi lasta, Asta, 21, ja Akseli, 25, liitostaan näyttelijä Pertti Sveholmin kanssa. Sari asuu yksin Tuusulassa ja viettää osan vuodesta pikkutalossaan vuorenrinteellä Ranskan Nizzassa.

"Kun Asta viime vuonna haki Teatterikorkeakouluun, odotin valintakokeen tuloksia hermorauniona. Uskalsin toivoa vain varovasti, että hän pääsisi sisään, hakihan hän ensimmäistä kertaa. Itse pääsin kouluun kuudennella yritykselläni.

Aina kun Asta tai hänen isoveljensä Akseli ovat olleet elämässään tiukassa paikassa, olen tehnyt heille taikoja. Tein nytkin. Asettelin Astan lapsuuskuvan ympärille kiviä ja kristallia, pitelin käsiäni niiden yläpuolella ja toivoin parasta.

Tuloksia edeltävänä yönä en nukkunut. Kun aamulla näin netissä valittujen listalla Astan nimen, huusin suoraa huutoa. Niin onnellinen olin.

ASTAN MIELIKUVITUSMAAILMA on aina ollut poikkeuksellisen vahva. Ennen kouluikää hän ilmoitti olevansa kissa. Hän oli niin tosissaan kissa, että minun piti ostaa hänelle kissanaamio, korvat, häntä ja valkoiset tossut. Jossain vaiheessa hänestä tuli koira. Laitoin kippoon kinkkua ja maitoa, ja hän söi ne nelinkontin lattialla.

Ikimuistoisimpia olivat Astan tanssiesitykset. Hän ilmestyi aina rajusti nurkan takaa, ja siitä lähti koreografia. Heittäytyminen oli niin villiä, että jos en olisi ollut ottamassa kiinni, olisi voinut sattua.

KUN ASTA OLI VAUVA, näyttelin Puhtaat valkeat lakanat -televisiosarjassa. Äitini Maija lennähti usein Oulusta avuksemme. Hän hoiteli Astaa kuvauspaikalla ja tarkkaili monitorista, koska kuvausosuuteni loppuu. Tauoilla ryntäsin imettämään.

"Ilman äitiäni perheemme ei olisi selvinnyt."

Maija-muori opetti Astan potalle ja eroon tutista. Olin hänen avustaan suunnattoman kiitollinen, vaikka toki otimme yhteenkin. Ilman äitiäni perheemme ei olisi selvinnyt, niin paljon sumplimista kahden freelance-näyttelijän arki vaati.

On fakta, että kun naisnäyttelijä on nuori ja nätti, kysyntää on eniten. En tuntenut työputkista syyllisyyttä, sillä niiden jälkeen sain nauttia vapaista. Koska en ollut vakikiinnityksellä teatterissa, ehdin iltaisin peittelemään lapset ja laulamaan tupakkirullaa.

Olen hyvä sietämään epävarmuutta. Vasta viime aikoina olen alkanut jännittää, että mitä jos en pian enää kelpaakaan ammattiini. Se on hölmöä. Sisimmässäni olen varma, että keksin aina jotain.

"Tuntui pahalta menettää yhteinen arki."

AVIOERO OLI minulle suuri suru. Asta oli silloin pieni, vasta 12. Murehdin lasten puolesta ja podin huonoa omaatuntoa. Perheemme oli toiminut kuitenkin monella tavalla ihanasti. Tuntui pahalta menettää yhteinen arki, rutiinit ja juhlahetket.

Muutin ensin kaksioon entisen mieheni Pertti Sveholmin lähelle. Tilaa oli niin vähän, että Asta nukkui vieressäni. Hän kaipasi omaa huonetta, loihti vaatekaapista oman pikkuruisen tilansa ja liimaili sinne valokuviaan.

Onneksi olen pystynyt säilyttämään Perttiin lämpimät välit. Astan lakkiaisetkin järjestettiin hänen luonaan. Tuntui hienolta nähdä, kuinka sukulaisemme juhlivat yhdessä, aivan kuten ennenkin.

LUKIOIKÄISENÄ ASTA oli intohimoinen Japani-fani ja päätti lähteä vaihto-oppilaaksi Japaniin. Ikävöin, mutta huolissani en ollut. Asta on sosiaalisesti niin taitava, että jos hän joutuisi ongelmiin, hän osaisi taatusti pyytää muilta apua. Hänessä on tahdonvoimaa ja sitkeyttä.

"Lähettelen Astalle lempeitä muistutusviestejä."

Käytännön asioissa Asta vetkuttelee. Siksi minulla onkin to do -lista paitsi itselleni, myös hänelle. Viime viikkoina Asta-listallani on roikkunut se, että hänen uuden asuntonsa uuni on puhdistamatta ja ulko-ovesta puuttuu nimikyltti. Tuollaiset pikkuasiat vaivaavat mieltäni niin, että lähettelen niistä lempeitä muistutusviestejä. Tapanani on myös murehtia, että onhan Astalla tarpeeksi lämpimät kengät.

Kun Asta aloitti näyttelijäopinnot, lähetin tsemppiviestejä ja soittelin. Jossain vaiheessa hän totesi, että äiti kuule, enää sun ei tartte soittaa ihan joka päivä. Se tuntui hyvältä. Tiesin, että lapseni pärjäsi omillaan.

Aina kun näen Astan lavalla, liikutun hänen rohkeudestaan. Näytellessään hän säteilee iloa, joka saa minutkin muistamaan: ai niin, noin mahtavaa esiintyminen on.”

21-vuotias näyttelijäopiskelija Asta Sveholm pääsi Teatterikorkeakouluun ensimmäisellä yrityksellään vuonna 2015. Hän asuu Helsingin Kalliossa kämppiksensä kanssa ja tanssii mieluummin kuin lenkkeilee. Vaihtooppilasvuotensa ansiosta Asta osaa puhua sujuvaa japania Osakan murteella.

”Lapsena minua nolotti, kun äiti hyräili ääneen julkisilla paikoilla. Nyt teen samaa itse.

Äidillä on myös tapana eläytyä telkkaria katsoessaan, voihkia ja kommentoida 'mitä toi nyt noin tekee' tai 'kuinka toi ny tollain sano'. En ollut tajunnut olevani samanlainen, kunnes ystäväni huomauttivat asiasta.

"Äidin kanssa pystyn puhumaan mistä vain."

Soittelemme monta kertaa viikossa. Äidin kanssa pystyn puhumaan mistä vain. Hän on nähnyt niin paljon elämää, että ymmärtää aina. Rakkaus- asioissakin neuvomme toisiamme, mutta jokaisesta seurustelusuhteeni käänteestä en hänelle raportoi.

Riitelemme hirveän harvoin. Tuskastumme toisiimme vain silloin, kun jompikumpi vaistoaa, että toisella on murheita eikä tiedä miten auttaa.

JOS HALUAN tuntea oloni oikein turvalliseksi, muistelen lapsuuttani Helsingin Torpparinmäessä. Sain seikkailla vapaasti lähimetsissä ja juoksennella kaverin talosta toiseen. Aina kun Maija-muori tuli hoitamaan, puin muumiessun ja leivoimme yhdessä voisilmäpullia.

"Totuin nopeasti kahden kodin välillä ramppaamiseen."

Vanhempieni ero tuli minulle yllätyksenä. Kun äiti muutti koulun viereen, tohkeilin kahden minuutin koulumatkasta.

Totuin nopeasti kahden kodin välillä ramppaamiseen enkä kertaakaan ajatellut, että ero olisi jotenkin minun syyni. Selvisin surustani hyvin, sillä minulla säilyi kaikki tärkeä: suhde äitiin ja isään, tutut kotikorttelini ja kaverini.

Ihailen tapaa, jolla äiti on vaalinut ystävyyssuhteitaan. Yritän ottaa hänestä mallia. Haluan, että lapsuuskaverini Torpparinmäestä kuuluvat elämääni vielä vuosikymmentenkin päästä.

KUN KYLÄILIN pienenä kaverini luona, minusta tuntui luontevalta alkaa yhtäkkiä vetää soolotanssiesitystä hänen vanhempiensa edessä. Jatkoin niin kauan kuin minulle taputettiin.

Uskoin, että pehmoleluni olivat eläviä. Joka ilta mietin tarkkaan, minkä otuksen vuoro olisi päästä viereeni nukkumaan. Kerran sanoin äidille, että katso kuinka tuo koira katsoo mua, tuoko mun pitää ottaa?

Äiti katsoi koiraa vakavasti ja totesi: kyllä, tuo sinun pitää ottaa. Äiti näki koiralla saman katseen kuin minä. Se tuntui hirveän tärkeältä.

NÄYTTELIJÄN AMMATISTA en saanut pumpulista kuvaa. Näin, että työ oli epävarmaa ja raskasta mutta myös kiehtovaa. Teatterissa saatoin pujahtaa salaa näyttämötarvikevarastoon leikkimään.

"Tutut hokivat, että sinustakin varmaan tulee näyttelijä."

Kerran kun olin katsomassa lastennäytelmää, äiti sanoi lavalla: Katsokaa, lentävä lihapulla! Katsomollinen lapsia räjähti huutonauruun. Se tuntui mahtavalta.

Olen tiennyt aina, että haluan näyttelijäksi. Haavettani vahvisti se, että tutut aikuiset hokivat minulle pienestä asti, että sinustakin varmaan tulee isona näyttelijä.

Lukiossa aloin epäillä. Näytteleminen oli intohimoni, mutta tie ammattiin oli niin vaikea. Mitä jos en pääsisi edes opiskelemaan?

PÄÄTIN YRITTÄÄ. Teatterikorkeakoulun pääsykokeet kestivät kuukauden. Raportoin äidille jokaisen vaiheen. Selostin yksityiskohtaisesti, mille jutuilleni tuomaristo oli nauranut ja mille ei. Yhtä perinpohjaisesti en kehtaisi vuodattaa kenellekään muulle kuin äidille.

Olin kuvitellut, että sisään päästäkseen täytyisi olla yli-ihminen. Ei täytynyt. Kelpasinkin tällaisena.

Olin sisäänpääsystäni järkyttynyt.

Olin sisäänpääsystäni onnellinen mutta järkyttynyt. Hehkutin iloani varovaisesti, koska en halunnut vaikuttaa muiden silmissä ylimieliseltä. Vain äidille paljastin kaiken riemuni ja helpotukseni.

NÄYTTELEMISESSÄ on kyse kehtaamisesta. Pitää kehdata, muuten jäätyy lavalla. Äiti kannustaa minua usein sanomalla, että vanhetessa turha häpeily katoaa. Hänen iässään ei kuulemma hävetä enää mikään.

Sivusta olen seurannut, kuinka naisnäyttelijän työt vähenevät, kun ikää tulee. En voi olla huomaamatta, että 62-vuotiaalla näyttelijäisälläni samaa ongelmaa ei ole. On raivostuttavaa, että yli viisikymppisille naisille on tarjolla niin vähän päärooleja.

"Mutsilta olen oppinut, että nöyristellä ei pidä."

Näyttelijänä haluaisin parantaa naisten asemaa. Sekin on äidin ansiota. Häneltä olen oppinut, että jos jokin on pielessä, sen saa sanoa ääneen. Ei ole rajoja, joiden sisällä naisen kuuluisi pysyä.

MUTSI ON VAHVA nainen, joka ei pyytele olemustaan anteeksi. Häneltä olen oppinut, että itseään saa puolustaa eikä nöyristellä pidä.

Äiti on niin rento tyyppi, että voin heittää hänen hoteisiinsa kenet tahansa. Teini-iän 'nolostelen äitiäni' -vaiheeni tyssäsi aina siihen, kun kaverini hehkuttivat, että vitsit sun mutsis on ihana."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2016.