Nina Tennant epäonnistui jokaisessa parisuhteessaan: "Nyt ymmärrän puolisoani paremmin"

"Kun olin 18-vuotias, halusin olla vapaa, matkustaa ja nauttia elämästä. Maailmaani ei kuulunut miestä, joka rakastuisi minuun tulisesti ja haluaisi mennä kanssani naimisiin. Tai niin kuvittelin, kunnes matkustin ystäväni kanssa aurinkolomalle Turkin Marmarikseen.

Ostosreissulla päädyimme nahkavaateliikkeeseen, jossa palveli suloisesti hymyilevä ruskeasilmäinen mies. Hän teki itsepintaisesti tuttavuutta kanssani. Välillä joimme minttuteetä, välillä kokeilimme vaatteita, ja lopuksi sovimme illaksi treffit. Tapasimme seuraavinakin iltoina, mutta varovaisen ystävystymisen merkeissä. Arvasin, että kyse on jostakin vakavammasta vasta, kun minusta tuntui ylivoimaiselta lähteä kotimatkalle.

"Tuntui ylivoimaiselta lähteä kotimatkalle."

Kun kirjeet ja puhelinsoitot eivät karkottaneet ikävääni, oli pakko matkustaa takaisin. Kolmannella Turkin-matkallani mies vei minut kotiseudulleen Konyaan. Olot olivat alkeelliset. Lämmintä vettä ei ollut, eikä paljon muutakaan, vain valtavasti rakkautta. Koko perhe ja sukulaiset juhlivat minua kuin morsianta, ja elin kuin unessa, umpirakastuneena.

Yhtenä päivänä mies kertoi, että hän joutuisi kahdeksi vuodeksi armeijaan, ehkä sotaankin. Oli mahdollista, että emme enää koskaan kohtaisi toisiamme, mutta ­lupasin odottaa.

Kun asepalvelus päättyi, katkaisin suhteen, vaikka tiesin pettäväni lupaukseni. En sittenkään halunnut ­sitoutua kehenkään, vaan lähteä kiertämään maailmaa. Suosikkikohteeni oli Miami. Sen ulkoilmabaareissa yritin unohtaa miehen ja tanssia ­itseni uuvuksiin joka ilta.

KUULOSTANKO HUOLETTOMALTA? Osaksi olinkin, mutta se on vain pieni osa totuutta. Enimmäkseen olin onneton. ­Mietin, miksi en osaa pitää rakkaudesta kiinni niin kuin vanhempani osasivat.

Äitini ja isäpuoleni liitto on kestänyt 40 vuotta, ja he kuhertelevat yhä kuin vastanaineet tietämättä itsekään, miksi ovat niin kiintyneitä toisiinsa. Kuvittelin jopa, että en koskaan pystyisi järjestämään mahdolliselle lapselleni yhtä hyviä oloja kuin omat vanhempani järjestivät minulle ja siskolleni Jasminille.

"Vuonna 1979 olin kuusivuotias ja sylissäni kulki aina Lempi-apina. Sen rikkoutuminen ­aiheutti ensimmäiset sydänsuruni."

Kahden yrittäjän perheessä jäi vähän yhteistä aikaa, mutta kaiken työltä liikenevän ajan äiti ja isäpuoli viettivät tiiviisti kanssamme. Matkustimme paljon, ja opin suhtautumaan avoimesti kaukaisiin kulttuureihin ja niistä tuleviin ihmisiin. Varmaan siksi kaikki rakkaani ovat olleet ulkomaalaisia, eivätkä suomalaiset miehet ole kiinnostaneet minua.

Turvallisen lapsuuden ansiosta en ole kärsinyt siitä, että biologinen isäni jäi minulle hyvin vieraaksi. Hän ja äitini eivät olleet naimisissa, ja heidän suhteensa päättyi, kun olin kaksivuotias. Kasvatusisäni ei suvainnut yhteydenpitoa biologiseen isääni. Siksi tutustuin häneen vasta sen jälkeen, kun olin muuttanut pois kotoa. Tutustumisemme katkesi hänen äkilliseen kuolemaansa.

USKALSIN RAKASTUA vasta 24-vuotiaana. Tapasin tuolloin helsinkiläisessä baarissa Suomessa asuvan afrikkalaisen ammattiurheilijan. Kaikki meni hyvin, kunnes muutimme saman katon alle. En voinut käsittää, miksi miehen ura ja kaverit olivat tärkeämpiä kuin minä ja kotielämä. Riitelimme koko ajan, itkin ja olin epätoivoinen. Olin yksinäinen ja tuntui, että en saa ­tukea mistään.

Kun sitten tulin raskaaksi, päätin pitää lapsen, vaikka olin varma, että hän varttuisi ilman ­samassa taloudessa asuvaa isää. Odotusaikana kaikki tuoksut kuvot­tivat ja oksensin, minkä ehdin.

Olin lähes voimaton, kun Natalie syntyi vuonna 1998. Vaikka hän oli kuin enkeli, elämäni aurinko, en jaksanut iloita mistään. Pian sain diagnoosin, joka oli raskaudenjälkeinen masennus. Mies ei ymmärtänyt tilaani vaan tuli ja meni kuten ennenkin. Viimein heitin hänet ulos. Ei uskoisi, että nykyisin pidämme usein yhteyttä ja välimme ovat hyvät.

 "Perhe ja ystävät ovat minulle kaikki kaikessa. Tässä vietän aikaa Jasmin-siskoni (oik.) ja parhaan ystäväni Susan kanssa."

Eron jälkeen jatkoin itseni syyttelyä. En osannut muodostaa omaa perhettä enkä samanlaista elämänmenoa kuin lapsuudenkodissani oli. Olin varma, että minusta tulee parisuhde-epä­onnistuja. Se kaikki vain pitkitti masennuksesta toipumista.

Vähitellen sain kerättyä voimia ja myös tehtyä suuria, työelämääni koskevia muutoksia. Valmistuin aikoinaan kokiksi ja työskentelin kaikkiaan 12 vuotta kokkina. Sitten minussa heräsi hoivavietti ja halu päästä keittiöstä ihmisten pariin. Nykyisin toimin kotiavustajana ja kohtaan päivittäin ihmisiä, joiden elämä on paljon huonommalla tolalla kuin minun on koskaan ollut. Harva näkee läheltä, millaista hätää ja millaisia vaikeuksia moni joutuu nykymaailmassa sietämään.

"Minuun otti yhteyttä lihaksikas parturi Jamaikalta."

ELIN PITKÄÄN Natalien kanssa, kunnes rohkaistuin ja perustin seuranhakuprofiilin nettiin. Kohta minuun otti yhteyttä komea ja lihaksikas parturi Jamaikalta. Puhuimme Skypessä päivittäin jopa kahdeksan tuntia yhteen menoon, ja monet arkiaskareet jäivät hoitamatta. Olin varma, että olen löytänyt elämäni rakkauden, sillä ajatukseni pyörivät vain hänen ympärillään. Mies iski tajuntaani kuin salama.

Keräsin matkarahat, jotta pääsin matkustamaan Natalien kanssa Jamaikalle. Kun näin miehen ensi kerran edessäni, tuntui siltä kuin olisin nähnyt peilikuvani. Luimme alusta asti toisiamme niin hyvin, että se pelotti minua.

Paluulennolla ihmettelin, olenko taas kerran siinä pisteessä, että jään olosuhteiden pakosta yksin. En halunnut muuttaa Jamaikalle, koska minusta oli tärkeää, että tyttäreni käy koulunsa Suomessa. Miehen saaminen Suomeen ei myöskään vaikuttanut kovin helpolta, päinvastoin.

Murehtiminen lakkasi, kun päätin, että haluan rakastamani miehen luokseni hinnalla millä hyvänsä. Palasin lyhyeksi ajaksi Jamaikalle, ja menimme naimisiin. Sitä seurasi uuvuttava, vuoden kestänyt paperisota. Yhä uusia lomakkeita täytellessäni mietin monet kerrat, mihin rumbaan olen lähtenyt. En halua enää koskaan kokea ­sitä tunnemyrskyä, joka velloi sisälläni.

KUN PUOLISONI sai viisumin ja muutti luoksemme, kuvittelin, että olen saanut kaikki vastoinkäymiset voitettua. Aivan suotta. Mies oli levoton, eikä kertonut, minne ­menee ja mistä tulee. Oli mahdotonta saada häntä elämään tavallista suomalaista arkielämää, jossa kaikki on tarkoin järjestettyä ja aikataulutettua.

Vaivuin taas muistelemaan lapsuuttani ja onnellisia vanhempiani muistamatta, että äidilläkin oli nuorena omat, kovat vastoinkäymisensä. En nähnyt hyvää missään, mitä olin saavuttanut, kunnes aloin miettiä, mitä itse asiassa haluan elämältä.

Nyt sen tiedän. Ikävuosien karttuessa on käynyt selväksi, että onnellinen koti on minua koossapitävä voima ja haluan jakaa sen toisen aikuisen kanssa. Haluan antaa tyttärelleni turvalliset puitteet, joissa hän voi varttua, kunnes saa jalkansa elämän ovenrakoon.

" Vuonna 1994 olin onnellisesti yhdessä ensimmäisen rakkauteni, turkkilaisen miehen kanssa. Mukana miehen siskon lapset."

Vähitellen olen ymmärtänyt, kuinka tavaton vapaudenkaipuu miehelläni on. Se juontaa jamaikalaisesta kulttuurista, jossa mies ahdistuu, kun hänelle yrittää asettaa rajoja. Varsinkin henkinen vapaus on tärkeää. Vaimo ei missään tapauksessa saa ripustautua mieheen ja vaatia häntä myöntymään omiin tarpeisiinsa.

Mitä enemmän olen alkanut puolisoani ymmärtää, sitä lujemmin pidämme kiinni toisistamme. Arvostamme yhä enemmän toisiamme, ja meidän on hyvä olla ­yhdessä.

En anna rakkauden enää kompastua ensimmäiseen enkä toiseenkaan vastoinkäymiseen. Ehkä tärkein elämääni ja parisuhdettani lujittava päätös koskee lapsuudenkotiani ja vanhempiani. Yritän lakata vertaamasta tekemisiäni heihin ja heidän onneensa. Kokoan itse ­onneni aakkoset."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2013.