Noora: ”Ryhdyin 23-vuotiaana velipuolteni sijaisvanhemmaksi”

Olen elänyt ensimmäisen vuoteni lastenkodissa. Äitini oli minut saadessaan vasta 17-vuotias. Kolme vuotta aiemmin hän oli lähtenyt kotoaan, ja syntymäni aikaankin hän oli koditon. Siksi äiti ja hänen vanhempansa päättivät, että minut laitetaan lastenkotiin. Isovanhemmilleni avioliiton ulkopuolinen lapsi oli häpeä. 

Äiti kävi katsomassa minua säännöllisesti, mutta lastenkodin sääntöjen mukaan hän sai vain leikkiä kanssani. Edes vaipan vaihtoa ei sallittu.

Vuoden kuluttua äiti haki minut pois ja sai mukaansa ”Nooran käyttöohjeet” hoitamistani varten. Niissä ­kerrottiin muun muassa, mitä syön ja miten haluan nukkua.

”Poliisit vierailivat meillä aina välillä. Joskus he veivät äidin ja isäpuolen mukanaan.”

Asuimme ensin vuoden isäni vanhempien luona ja muutimme sitten omillemme. Kun olin kaksi, sain pikkuveljen. Pian hänen syntymänsä jälkeen vanhempieni tiet erkanivat ja molemmat löysivät uudet puolisot.

Äitini ja isäpuoleni käyttivät huumeita, ja poliisit vierailivat meillä aina välillä huumerikoksiin liittyvien asioiden takia. Joskus he veivät äidin ja isäpuolen mukanaan.

Kun heitä taas kerran vietiin, istuin rappusilla neljä­vuotias pikkuveljeni sylissäni ja lupasin, että pidän hänestä aina huolta. Olin kuusi vuotta vanha.

Äiti opiskeli verhoilijaksi ja oli välillä työtön. ­Jouduimme ajoittain nipistämään jopa ruuasta. En ­vieläkään pidä sipulikeitosta, koska saatoimme syödä sitä viikkoja.

Äiti oli kuitenkin vahva nainen. Hän ratkaisi ongelmat voivottelematta ja rakasti meitä lapsia ehdoitta, samoin isäpuoleni. Tiesin, että voin puhua äidin kanssa kaikesta. 

Äidin rakkaus valoi vankan pohjan elämälleni ja itsetunnolleni. Ilman sitä minulle olisi varmaan käynyt toisin. Äiti opetti minut uskomaan, että kaikkeen on ratkaisu, kun vain yrittää. Vaikka elämämme oli sekavaa, en muista koskaan tunteneeni turvattomuutta. En tiennyt muunlaisesta elämästä.

Päätin muuttaa isäni luo asumaan, kun olin 12-vuotias. Isä ja hänen uusi puolisonsa Maija (nimi on muutettu) saivat Iiron, ja Maija ryhtyi perhepäivähoitajaksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin normaalia perhe-elämää. Se houkutteli minua niin, että halusin olla osa sitä.

Päätökseni oli äidille raskas. Hän ei edes pystynyt olemaan kotona, kun isä haki minut. Vuoden päästä myös pikkuveljeni muutti isämme luokse.

Suhde velipuoleeni Iiroon muodostui läheiseksi. Vain pari viikkoa syntymän jälkeen hoidin häntä itsenäisesti kokonaisen vuorokauden. En muista, missä Maija ja isä olivat, mutta yölliset syötöt ja röyhtäytykset muistan hyvin.

Hiljalleen elämä muuttui. Isä ja Maija riitelivät paljon, mikä vaikutti koko perheeseen. Isä huokaili usein, miten paljon muistutan äitiäni. En tiennyt, oliko se kehu vai moite.

Kesäkuussa 1991 menin rippileirille. Kuvan on ottanut hyvä ystäväni Suvi.

16-vuotiaana lähdin opiskelemaan Vihdin käsi- ja taideteolliseen kouluun ja muutin sen asuntolaan. Kotona Iiro tarrautui jalkoihini itkien ja aneli minua jäämään. Sydäntäni raastoi, kun hän kysyi, mitä pahaa hän oli tehnyt, kun halusin pois. 

Olin raskaana, kun valmistuin artesaaniksi vuonna 1995. En saanut heti asuntoa, joten kuljin rinkka selässä kaverilta toiselle ja haaveilin vapaaehtoistyöstä Intiassa. Siitä haaveesta luovuin raskauden takia, ­mutta sain tilalle käärön, jota rakastin täydestä sydämestäni.

Kerensan syntyessä olin 19. Olin eronnut hänen isästään jo ennen kuin tiesin olevani raskaana. Synnytyksessä oli mukana rakas ystäväni.

Olin saanut pienen asunnon Järvenpäästä pari kuukautta ennen synnytystä. Asuin siellä tyttäreni kanssa kahdestaan ilman puhelinta tai pesukonetta. Olin jämäkkä äiti. Pidin tiukasti kiinni rutiineista ja olin tarkka tuttipulloista ja tutin käytöstä. Elämä tuntui jännittävältä seikkailulta.

Minä ja kolmen viikkoa vanha Kerensa juuri ennen ristiäisiä 1995.

Lähennyin niihin aikoihin myös äitipuoleni Maijan kanssa: olihan meillä lähes samanikäiset lapset. Nuorempi velipuoleni Eetu oli syntynyt alle vuotta ennen kuin tyttäreni.

Maija ja isä erosivat, palasivat ­yhteen ja erosivat taas, mutta ­pojat asuivat aina äidillään. Sitten, vuoden 1999 heinäkuussa Maija kuoli yllättäen aivoverenvuotoon. Iiro ja Eetu muuttivat isän luo. ­Kävin siellä katsomassa heitä.

Meno isän luona oli hurjaa. Kerran käydessäni en enää kestänyt, vaan nappasin pojat mukaani.

Jostakin syystä neljävuotias Eetu ei pitänyt minusta ja teki sen selväksi hyvin äänekkäästi. Emme olleet koskaan asuneet yhdessä emmekä juuri tunteneet toisiamme. 11-vuotias Iiro suri äitiään hiljaa.

”Halusin sijaisvanhemmaksi, vaikka olin neljävuotiaan yksinhuoltaja ja asuin kaksiossa.”

Selvisi, että pojat otetaan mahdollisesti huostaan ­ja pahimmassa tapauksessa erotetaan toisistaan. Se tuntui minusta kohtuuttomalta. Äidinkin ansiosta ­minuun oli vahvasti iskostunut ajatus siitä, että me ­läheiset pidämme huolta toisistamme. 

Pyysin isää ja muita sukulaisia puoltamaan sitä, että ryhdyn molempien poikien sijaisvanhemmaksi.

Tammikuussa 2000 istuin poikien silloisen kotikunnan Mäntsälän sosiaalivirastossa. Huoneessa oli isovanhempia, enoja ja tätejä. Esitin viranomaisille toiveeni poikien sijaisvanhemmuudesta. Sosiaalivirkailija hymähti ajatukselle, eikä ihme: tein osa-aikatöitä kahvilassa, olin neljävuotiaan lapsen yksinhuoltaja ja asuin kaksiossa.

Pitkän keskustelun jälkeen virkailija kuitenkin suostui puolen vuoden koeaikaan. Siinä hetkessä tunsin, että näin elämän pitää mennä. Olin helpottunut, mutta myös peloissani.

Sänkyjä tarvitsimme heti lisää. Koska kolmikerroksista sänkyä ei löytynyt, ostin pojille tavallisen kerrossängyn ja sen alle lelulaatikon. Siitä tuli tyttä­reni Kerensan peti.

Se lelulaatikkopeti taisi olla ensimmäinen asia, jolle nauroimme yhdessä. Joka ilta peittelin lapset nukkumaan ja annoin hyvänyönsuukot. Viiden viikon ajan Eetu kieltäytyi suukosta. Sitten yhtenä iltana hän käänsi minulle yllättäen poskensa ja sanoi, että tuohon voit antaa. Silloin tiesin, että rakkaus kantaa meitä sittenkin.

Siitä lähtien Eetu halusi myös, että kerron joka ilta tarinan Maijasta. Niin teinkin, vuosien ajan.

Yritin myös pari kertaa hyräillä pojille Sinistä unta, jota Maija oli heille laulanut. Parin kerran jälkeen Eetu tuumasi, ettei tarvitse. Yhtenä iltana neljän vuoden kuluttua hän sanoi, ettei enää muista, miltä äidin ääni kuulosti. Hänen silmissään oli kyyneliä.

Se painui mieleeni. Oivalsin, että muistotkin muuttavat muotoaan, halusimme tai emme.

Iiro pelkäsi uuden perheensä menettämistä ja oireili voimakkaasti. Hän sai raivokohtauksia, heräili yöllä ja herätti muutkin tavaroita heittelemällä. Hän soitteli yökylästä kavereiltaan, halusi minun tuovan pizzaa ja esitti muitakin outoja vaatimuksia.

Uskon, että kaikki johtui siitä, että hän pelkäsi joutuvansa lähtemään. Hän halusi testata minua: pys­tynkö antamaan turvan ja asettamaan rajat niin kuin aikuisen kuuluu.

”Iiro vaati lupaamaan, että mitä tahansa tapahtuu, en saa päästää heitä pois.”

Viikko ennen koeajan päättymistä Iiro sai taas raivokohtauksen. Jälkeenpäin istuimme olohuoneessa ja ­puhuimme asiasta. Eetu ja Kerensa leikkivät vieressä. Yhtäkkiä Iiro lysähti syliini, takertui minuun ja vaati lupaamaan, että mitä tahansa sosiaalivirastossa tapahtuu, en saa päästää heitä pois. Lupasin.

Piilouduin vessaan itkemään monta kertaa sinä keväänä. Pelkäsin tulevaisuutta ja jaksamistani. Minua kalvoi pelko epäonnistumisesta. 

Mietin usein, olinko ollut itsekäs ottaessani pojat luokseni. Olinko ottanut liian suuren riskin? Miten poikien käy, jos en onnistu kasvattajana?

Kesäkuussa vahvistettiin, että pojat saavat jäädä. Sosiaaliviranomaisten toiveesta jätin työni kahvilassa ja keskityin vain lapsiin. Minulle alettiin maksaa normaalia sijaisperheelle kuuluvaa korvausta.

Myös oma lapseni totutteli uuteen elämään. Kerensa oli pitkään ollut ainut ja tärkein. Yhtäkkiä perheessä oli kaksi puolituntematonta lasta, joihin piti yrittää suhtautua kuin perheenjäseniin. Luulen, että Kerensaa auttoi se, että hän oli ainoa tyttö. 

Kerran kuussa vietin kokonaisen päivän vuorollaan kunkin lapsen kanssa. Teimme mitä hän halusi.

Sosiaalivirasto järjesti minulle henkilökohtaisen työnohjaajan. Hilpi oli itse toiminut vuosia sijaisvanhempana. Tapasin häntä kahdesti kuukaudessa viiden vuoden ajan, ja tutustuimme toisiimme perusteelli­sesti. Hänen kysymystensä ansiosta opin pohtimaan asioita uusista näkökulmista.

Kerran Hilpi kysyi, miltä äidistäni oli mahtanut tuntua, kun otin hänen ex-miehensä ja tämän uuden puolison lapset luokseni asumaan. En ollut koskaan edes ajatellut asiaa.

Kun sitten kysyin sitä äidiltä, hän purskahti itkuun. Äiti sanoi, että oli minusta valtavan ylpeä. Hän myös tunnusti pelänneensä, että uhraisin oman elämäni.

Äidin ja minun välit paranivat vuosi vuodelta. Hän jätti päihteet pian sen jälkeen kun Iiro ja Eetu olivat muuttaneet luokseni ja sai töitä tuetun asumisen hoitolaitoksesta. Sen jälkeen hän on ollut tiivis osa perhettämme. Äiti hoiti lapsia säännöllisesti, ja lapset viihtyivät hänen luonaan. Pojat saivat äidistäni yhden mummin lisää.

"En ole nähnyt isää moneen vuoteen. En ole silti katkera."

Isään katkaisin lopulta välit kokonaan. Tein selväksi, että yhteydenpito onnistuu vain, jos hän raitistuu. 

En ole nähnyt isää moneen vuoteen. En silti ole vihainen tai katkera. Uskon, että hän oli niin hyvä isä kuin pystyi. Hän on elänyt niillä resursseilla, joita hänellä on ollut, ja sydämessäni on myös hyviä muistoja.

Isän ja Maijan sukulaisiin pidämme tiiviisti yhteyttä. Poikien sedät ja enot ovat kulkeneet mukana ja auttaneet myös taloudellisesti.

Vuosituhannen vaihteessa tapasin miehen, jonka kanssa menin naimisiin vuonna 2005. Samana vuonna syntyi Jolanda.

Sitten aloin opiskella palkanlaskijaksi, vaikken osannut käyttää edes tietokonetta. Minulle tuli ilmeisesti tarve näyttää itselleni, että suoriudun jostain ­lähes mahdottomasta.

Kun valmistuin, pääsin opiskelemaan sosionomiksi Järvenpään diakonia-ammattikorkeakouluun. 

Samoihin aikoihin löysin liikunnan. Kävin ahkerasti jumppatunneilla ja kouluttauduin ensin lasten- ja nuorten liikunnanohjaukseen ja myöhemmin aikuisten liikuntaan.

Sosionomin opintoni olivat yhä kesken, joten monena päivänä poljin aikaisin kouluun, sieltä töihin lastenkotiin ja vielä illaksi ohjaamaan ryhmäliikuntaa. Aikatauluni oli niin tiukka, että kun valmistumisen jälkeen katsoin kalenteria taaksepäin, minulta pääsi itku.

Nyt ajatus hengästyttävästä tahdista hymyilyttää. Se oli määrätietoista ja järjestelmällistä menoa, enkä olisi suoriutunut kaikesta ilman mieheni tukea. Olemme nyt eronneet, mutta hän on yhä tärkeä osa lasten elämää.

Olen oppinut kuuntelemaan sydämeni ääntä, vaikka se tie ei aina olisi helpoin. 

Oman taustani ja lastenkodissa tekemäni työn ­ansiosta tiedän, miten paljon ihmisen elämään vaikuttavat läheisten teot. Silti uskon, että myös oma asenne ratkaisee paljon. Ihmisen pitäisi tehdä joka päivä henkilökohtaisia valintoja onnensa eteen. Sitä ei voi siirtää toisten vastuulle.

Olen yrittänyt opettaa lapsille tämän: voit surra ja käyttää energiaa asioihin, joihin et voi vaikuttaa, tai voit keskittää voimasi tähän hetkeen ja ympärillä oleviin ihmisiin. 

Minua ja velipuoltani Iiroa yhdistää lii­kunta. Toisinaan ohjaamme BodyCombat-tunnin yhdessä.

Elämä on arvokasta mutta ei vakavaa. 

Saan voimaa naurusta ja huumorista. Iloitsen siitä, miten hyvin lapset ovat pärjänneet elämässä. Eetu valmistui putkimieheksi ja on nyt armeijassa, Iiro luki ­itsensä ensin datanomiksi ja sitten liikunnanohjaa­jaksi, ja nyt olemme työkavereita liikuntakeskuk­sessa. Kerensa valmistuu kokiksi keväällä.

Olen kaikista lapsista ylpeä.

Sijaisvanhemmuus on ollut yksi elämäni parhaimmista ja vaikuttavimmista teoista, mutta kun nyt ajattelen itseäni 23-vuotiaana, en voi kuin hämmästellä rohkeuttani. Enää tuskin uskaltaisin pyytää poikien huoltajuutta, mutta olen onnellinen siitä, että silloin oli toisin.

Olen ylpeä pelottomasta pikku-Noorasta.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2014.

37-vuotias sosionomi ja liikunnanohjaaja asuu Keravalla. Hän uskoo, että onnen eteen on tehtävä valintoja.