Norrköpingissä asuvan Sheila Gmar Virran suurimpia aarteita ovat lapsuuskuvat. Tässä kuvassa hän on isän ja Ilse-isosiskon kanssa kalassa.
Norrköpingissä asuvan Sheila Gmar Virran suurimpia aarteita ovat lapsuuskuvat. Tässä kuvassa hän on isän ja Ilse-isosiskon kanssa kalassa.

Sheila Gmar Virta on suuttunut isälleen Olavi Virralle vain yhden kerran: silloin, kun isä kuoli liian aikaisin. Tutustumiselle ei jäänyt aikaa. Nyt Sheila istuu yksiössään Norrköpingissä, kuuntelee isän lauluja ja miettii: millainen isä oikeastaan oli?

Kamerat räpsyivät. Sheila Virta yritti päästä äidin ja sisarusten kanssa eteenpäin tungoksessa, mutta kukaan ei tuntunut väistävän.

He olivat matkustaneet Ruotsista Olavi Virran hautajaisiin heinäkuussa 1972. Vasta hautajaisissa 15-vuotias Sheila ymmärsi, kuinka kuuluisa hänen isänsä oli ollut.

Hautajaisissa Sheila ajatteli: ”Min lilla pappa, sinä olet nyt kuollut. Kaikki rakastivat ääntäsi, mutta helkkari, isä, en ehtinyt edes tutustua sinuun.”

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sheila oli kaksi- ja puolivuotias, kun hänen vanhempansa erosivat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Äiti sanoi, että isä jää Suomeen, mutta tulee kyllä joskus käymään. Varmaan jo vuoden päästä me voimme palata ja olla kaikki yhdessä.

Hän ei ottanut kotoa mukaan muuta kuin lapsensa ja vähän vaatteita.

Vasta vuosien kuluttua perheen esikoinen, Sheilaa 14 vuotta vanhempi Ilse, valisti pikkusiskoaan: Sehän oli pakomatka. Piti lähteä, kun lehdet kirjoittivat isän vieraista naisista ja viinan juomisesta.

Surullisen tytön haave: olisipa perhe yhdessä

Toisinaan isä tuli käymään Ruotsissa. Eteisestä kuului lempeä ääni. Tulkaas tänne, kakarat.

Isä toi tuliaisiksi saamelaishattuja, savikukkoja ja kippurakärkisiä saapikkaita. Sitten hän taas lähti.

Illalla Sheila uneksi salaa, että koko perhe olisi taas kasassa ja tavallinen ja asuisi Suomessa.

”En tiennyt, että isä oli saanut aivoinfarktin. Luin siitä vasta aikuisena Wikipediasta.”

Sheila puhui isän kanssa viimeisen kerran 11-vuotiaana.

”En ymmärtänyt, mitä isä sanoi puhelimessa. Hän puhui niin epäselvästi. En tiennyt, että isä oli saanut aivoinfarktin. Luin siitä vasta aikuisena Wikipediasta.”

”Minua ärsytti isän sekavuus ja tokaisin, että sanon nyt hejdå pappa. Sitten lopetin puhelun.”

Puhelun jälkeen Sheila ei suostunut puhumaan suomea kenellekään, mutta odotti yhä isän soittoja.

Vasta neljä vuotta myöhemmin hän suuttui isälle tosissaan. Silloin, kun äiti soitti tämän kuolleen.

”Menin rannalle sateeseen istumaan ja itkin: Hitto sinua isä! Miksi teit näin? Haluan tavata sinut vielä!”

Aikuinenkin voi ikävöidä isää

Olavi Virran kuoleman jälkeen isän ikävä painui vähitellen taka-alalle. Tulivat työt, lapset ja ruuhkavuodet.

Seuraavan kerran Sheila alkoi kaivata isäänsä päälle viisikymppisenä, koettuaan aivoinfarktin ja menetettyään puolisonsa.

Hän löysi isän laulut netistä  ja alkoi kuunnella niitä, yhden toisensa jälkeen.

Ruotsin Norrköpingissä asuva Sheila ei ole käyttänyt suomen kieltä lähes viiteenkymmeneen vuoteen.

Hän on päättänyt oppia isän kielen uudelleen, jotta ymmärtäisi isää paremmin. Hän yrittää ymmärtää, mistä isän laulut kertovat.

Lapsena tuntenut murheita en, riemuja vain, kohdata sain. Siksi kai aika tuo onnellinen, säilyykin muistelmissain.

Murheita? Muistelmissain?

Sheila selaa sanakirjaa ja kaataa  kupin kahvia.

Millainen isä oli, hän miettii.

Sheila on hetken hiljaa.

”Haluaisin sanoa isälle, että minä rakastan sinua.”

Lue Sheila Gmar Virran koko haastattelu 5.4. ilmestyvästä Kodin Kuvalehdestä 7/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla