Oona, 25, saattaa laulaa karaokea yhdeksänkin tuntia päivässä: ”Jos karaoke otettaisiin minulta pois, sydämeeni tulisi tyhjiö”

Lavalle nousee nuori nainen. Hänen silmänsä ovat vahvasti rajatut, katse on vähän ujo.

Hymyilen naiselle baaripöydästäni kannustavasti, vaikka en tunne häntä. Hän on tekemässä jotakin rohkeaa. Olen jo nyt hänen puolellaan.

En tiedä, osaako nainen laulaa, mutta sillä ei ole väliä. Tämä on Las Palmas -karaokebaari.

Nainen ei katso minuun vaan katonrajaan kiinnitettyyn tv-ruutuun. Kun sanat alkavat juosta ruudulla, hän laulaa:

We only said goodbye with words / I died a hundred times / You go back to her / And I go back to / I go back to us.

Äänessä on voimaa, käheyttä ja kauneutta. Ei pisaraakaan pelkoa.

Vaikka en tunne naista, tunnen hänen puolestaan onnea.

Muistatko oman äänesi?

Lavalla laulanut nainen, tamperelainen Oona Hanhikoski, 25, palaa pöytäänsä. Hän juo kokista ja näyttää taas ujolta.

Jokaisen karaokeiltansa Oona aloittaa Amy Winehousella. Winehousen kappaleista hänelle tulee itsevarma olo, ne hän osaa niin hyvin.

Oonalla on tapana käydä Las Palmasissa neljäkin kertaa viikossa. Lasissa on aina kokista tai appelsiinimehua. Joka kerta hän laulaa kaksi tuntia, joskus yhdeksänkin.

”Jos karaoke otettaisiin minulta pois, sydämeeni tulisi tyhjiö”, Oona sanoo.

”Yleensä tulen yksin. Silloin voin rampata rauhassa laulamassa, eikä kenenkään tarvitse odotella pöydässä.”

Tänään seurana on ystävä Linda. Lindakin aikoo laulaa, mutta sitä ennen karaokeisäntä kuuluttaa lavalle uudestaan Oonan. Iltapäivisin pääsee laulamaan jonottamatta, illat Oona on käynyt iltalukiota.

”Iltapäivisin kehtaan myös mokata, yleisöä on niin vähän. Yritän parhaani, mutta jos mokaan, ajattelen: hei, tämä on vain karaokea.”

Tämä on vain karaokea. Miten ihanan kepeä ajatus. Ja miten vaikea minulle.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka laulavat julkisesti yksin. Minusta tuntuu, että sellainen ihminen on itsensä kanssa jotenkin erityisen sinut.

Itse en ole uskaltanut.

Paitsi lapsena. Lapsena lauloin koko ajan, kuorossa ja juhlissa. Laulaminen tuntui yhtä luonnolliselta kuin puhuminen tai pihalla juokseminen, enkä miettinyt, olinko siinä hyvä vai huono.

Sitten kasvoin isoksi ja aloin miettiä. Rupesin tekemään vain asioita, joissa olen varmasti hyvä. Niitä ei ole kovin monta. Nyt, kun olen yrittänyt olla kamalan hyvä 50 vuotta, totean: ei kauhean järkevä periaate. Jos tekee vain sitä, minkä osaa täydellisesti, tekee harmillisen vähän. Lopulta on vaikea tehdä enää mitään.

Laulamistakin yhä rakastan, mutta en vain laula. En enää muista, miltä oma ääneni kuulostaa. Tiedänköhän sitä edes? Jostain syystä tuntuisi tärkeältä tietää.

Nyt olen Tampereen karaokebaareissa selvittämässä, miksi niin moni uskaltaa tehdä sen, mitä minä en.

Jotakin ihminen tuntuu saavan itselleen juuri yleisön edessä laulaessaan. Haluan ymmärtää, mitä.

Turvaa ja adrenaliinia

Sydän hakkaa ja hikoiluttaa. Pelottaa, ja yhtäkkiä on täynnä iloa. Siltä laulaminen Oonasta tuntuu.

”Karaoke tarkoittaa minulle adrenaliinihumalaa ja turvasatamaa. Molempia”, Oona sanoo.

”Muuten minulla on suuria vaikeuksia elää hetkessä. Murehdin koko ajan tulevaa tai mennyttä. Jos lasken kahvikupin pöydälle ja käännän selkäni, hukkaan kupin heti. Mutta laulaessa hetkessä on pakko pysyä. Ei voi vaan liikuttaa suuta ja ajatella muuta. Se tuntuu ihanalta.”

Se, että laulaessaan Oona ei voi ajatella muuta, on fakta, jonka voi todeta kurkistamalla Oonan aivoihin tiedekirjallisuuden avulla.

Kurkistetaan siis:

Kun Oona laulaa Amy Winehousen Back to Black -kappaletta, hänen aivojensa hippokampus aktivoituu. Siksi Oona muistaa melodian ja sanat. Myös kuulo- ja luovuusalue aktivoituvat. Pieni jännitys aktivoi aivojen tuntoalueenkin.

Paljon muutakin Oonan päässä tapahtuu. Laulaminen on paljon fyysisempää kuin puhuminen, ja aivot ovat aktiivisemmat kuin puhuessa.

Kun Oona eläytyy laulamiseen, kaikki aivojen osat ovat niin kovassa käytössä, että tilaa muulle ei jää. Ylimääräiset murheet putoilevat pois.

”Laulaessa hetkessä on pakko pysyä. Se tuntuu ihanalta.”

Ei ihme, että tekee mieli laulaa yhdeksän tuntia putkeen. Astuipa Oona lavalle iloisena tai surullisena, laulamisen jälkeen hän on aina pikkuisen onnellisempi.

Karaokea Oona on harrastanut runsaan vuoden. Pikkuhiljaa hän on huomannut, että persoonallisuus on alkanut jakautua kahteen osaan.

”Kerran yksi nainen sanoi mulle, että kun menet lavalle, olet tuommoinen ujo ja hartiat korvissa. Ja lavalla sitten puhkeat kukkaan etkä häpeä mitään. Ilahduin. Enhän mä itse näe, heittäydynkö.”

Mitä kaikkea karaokekierros ihmismielestä opetti? Miksi muiden edessä laulaminen tekee mielenterveydelle hyvää? Entä mitä karaokeharrastuksestaan saa irti räppäävä psykiatri Risto, 67? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 19/2023. Tilaajana voit lukea haastattelut myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua