Pamela Mandart kotiutui vankilasta köyhyyteen: "Minulta ei silti puutu mitään"

Hoidetaan tämä sitten kunnolla. Tyynesti ja luhistumatta.

Tuomio on Pamela Mandartista väärä ja järkyttävä, mutta hän on päättänyt hyväksyä sen. Katkeruus veisi voimat, ja juuri nyt hänen on jaksettava rakastaa itseään, suojeltava mieltään ja ruumistaan.

Pamela päättää valmentaa itsensä kestämään vankilaa.

Hän nostaa patjansa kylpyhuoneen lattialle ja siirtyy sinne nukkumaan, jotta tottuisi saamaan unta koppimaisessa tilassa.

"Saahan alusvaatteet vaihtaa joka päivä? Riittääkö, jos otan mukaan neljättoista alushousut?"

Hän soittaa vankilaan ja kysyy, onko siellä pesukone. Saahan alusvaatteet vaihtaa joka päivä? Riittääkö, jos otan mukaan neljättoista alushousut?
Talo tarjoaa kyllä vaatteet, vastaa hämmentynyt virkailija.

Pamela alkaa rukoilla joka ilta. Rukouksissaan hän kiittää sukulaisiaan ja ystäviään, rakastaa heitä niin lujasti ja paljon kuin pystyy. Hän on menettänyt omaisuutensa, mutta ei ihmissuhteitaan.

Pamela ajattelee läheisiään aamuin illoin, vahvistaa ja vaalii rakkauden tunnettaan.

Rakkauteensa hän aikoo turvautua, kun kaikki muu pian otetaan pois.

Kahdeksan askelta

Sellissä mahtuu ottamaan kahdeksan askelta. Se riittää pitämään jalkakrampit loitolla, kunhan toistaa askelia satoja kertoja.

Pamela yrittää lukea vankilan järjestysohjeita, mutta ei ymmärrä lukemaansa. Aivot ovat sokkitilassa.

Vaikeimmat ovat ensimmäiset kymmenen päivää. Yhdentenätoista mieli sopeutuu.

Pamela Mandart, 64, on menestynyt elokuva- ja televisiotuottaja, joka tuomittiin vuonna 2012 ehdottomaan vankeuteen törkeästä petoksesta ja velallisen epärehellisyydestä. Tuotantoyhtiö, jonka toimitusjohtajana hän oli toiminut, oli asetettu aiemmin konkurssiin.

Kampin kappelissa Helsingissä Pamela käy hiljentymässä usein.

Konkurssista seuranneet syytökset tulivat yllätyksenä. Vääryytenä Pamela pitää myös tuomiotaan, jonka vuoksi joutui istumaan vankilassa seitsemän ja puoli kuukautta.

"Nuo ovat asioita, jotka tapahtuivat minulle. Mutta ne eivät määritä sitä, kuka olen", Pamela sanoo.

"Olen päättänyt pelata korteilla, jotka minulle on jaettu. Olen köyhä, mutta elämäni on rikasta, sillä minulla on yhä kaikki tarpeellinen: rakkautta, terveyttä ja tarpeeksi syötävää. Ihminen ei tarvitse muuta."

Vuosi sitten mieli ei ollut yhtä levollinen.

Ei hätää, siivoa hitaasti

Kun Pamela kevättalvella 2015 palasi vankilasta kotiin, hän oli menettänyt omaisuutensa, uransa ja maineensa. Samassa rytäkässä oli päättynyt 42 vuoden liitto elokuvaohjaaja Pekka Mandartin kanssa. Jäljellä oli vain miljoonavelka, jonka maksamiseen yksi elämä ei riittäisi.

Pamelan oli aloitettava tyhjästä.

Vaikeimmat ovat ensimmäiset kymmenen päivää.

Vaikeimmat olivat ensimmäiset kymmenen päivää. Yhdentenätoista taas helpotti.

Pamela päätti antaa itselleen aikaa. Toipuminen saisi kestää, ystäviä ei tarvitsisi jaksaa heti tavata. Hän eli kuin hidastetussa elokuvassa ja teki kaiken korostetun hitaasti, kotityötkin.

Hitaus rauhoitti.

Usein Pamela tunsi vihaa, joskus surua. Koska tunteissa vellominen oli uuvuttavaa, hän päätti omistaa sille vain aamunsa. Iltapäiviksi hän keksi konkreettisempaa tekemistä, siivousta tai kirjoittamista.

"Vankilassa menetin kykyni haaveilla. Siellä selviää vain elämällä hetkestä toiseen."

"Halusin löytää rauhan. Jo kuusivuotiaana toivoin, että sisälläni olisi vielä joskus yhtä tyyntä kuin istuessani kivellä meren ääressä", Pamela sanoo.

"Halusin takaisin myös kykyni haaveilla. Senkin olin menettänyt, sillä vankilassa selviää vain elämällä hetkestä toiseen."

Joulunäytelmä

On jouluaatto 1959. Pamela on seitsemän ja sitä mieltä, että joulu on typerä näytelmä, jota hänen on näyteltävä, vaikka oikeasti tekisi mieli huutaa.

Koti Tanskassa on koristeltu. Se tuntuu näyttämöltä. Rooliasutkin on, sillä äiti on patistanut Pamelan ja kaksi pikkusiskoa pukeutumaan röyhelömekkoihin ja kiiltonahkakenkiin.

Äiti valokuvaa illan jokaisen käänteen. Hän on juonut jo hiukan.

Pamelan äiti on suomalainen ja isä tanskalainen. Isä omistaa hotellin ja viihtyy harvoin kotona, mutta tänä iltana hän konttaa kokoamassa junarataa.

Illalla äiti komentaa isän toivottamaan lapsille kädestä pitäen hyvää yötä.

Kun isä kättelee Pamelaa, äiti nappaa taas kuvan.

Nukahtaessaan Pamela kuulee vanhempien riitelevän. Hän lupaa itselleen, että tapahtuipa mitä tahansa, isona hän ei suostuisi kulissielämään.

Se on perheen viimeinen yhteinen joulu. Keväällä äiti muuttaa lasten kanssa Helsinkiin.

Pamela ei pidä itseään uskonnollisena. "Minulla on maailmankuva, johon olen poiminut hyviä asioita monista eri uskonnoista."

Kävele kuin prinsessa

"Polvet pois koukusta. Lyhyemmät askelvälit. Vatsa sisään!"

Äiti kommentoi Pamelan kävelytyyliä koko matkan Kaisaniemen bussipysäkiltä kotiin Kruununhakaan. Hän yrittää opettaa tälle mannekiinien catwalk-kävelyn, mutta turhaan.

Pamela harppoo kuin cowboy. Hän ei halua olla prinsessa.

Äiti on ompelija, jolla on filmitähden hymy ja itsevarmuus. Pamelasta hän on kauniimpi kuin Brigitte Bardot.

Kauneus on äidin keino pysyä koossa.

Ilman meikkiä äiti näyttäytyy vain aamiaisella. Heti aamukahvin juotuaan hän vetäytyy puuteroimaan, tupeeraamaan hiuksiinsa banaaninutturan ja kiristämään vyötärönsä Pukevan piukimmalla korsetilla.

Äiti laittautuu joka päivä, vaikka olisi kotona tapaamatta ketään.

Vasta myöhemmin Pamela ymmärtää, että kauneus on äidin keino pysyä koossa. Sipsutuskävelyn opettaminen ei ole ilkeyttä, vaan ainut tapa, jolla äiti osaa rakastaa. Ole tiptop, niin pärjäät, äiti neuvoo, sillä muuta selviytymiskeinoa hän ei tiedä.

Banaaninutturan alla

Kotona banaaninutturassaan äiti juo. Hänen ulkokuorensa on täydellinen, mutta sisältä kaikki on sotkussa.

Hän saa raivokohtauksia. Niiden aikana Pamela puhuu väärin, ajattelee väärin, katsookin väärin.

"Olen lakannut miettimästä, antaisinko äidille anteeksi. Kun elää näin vanhaksi, ymmärtää, ettei ole mitään anteeksiannettavaa. Äitini yritti parhaansa. Hänen voimansa eivät vain riittäneet enempään."

Äiti ja kolme siskosta asuvat 36 neliön asunnossa. Kodissa on vessanpytty mutta ei suihkua.

Kun Pamela haluaa partioon, hän jakaa mainoksia ja ostaa partiopuvun itse. Silloin äiti on hänestä ylpeä.

Koulusta Pamela löytää ystävän, Tuulan. Tuulankin äiti suuttuu mistä sattuu.

"Tuula on ollut minun perheeni läpi elämän. Hän on antanut minulle tunteen, etten ole yksin maailmassa. Aina kun jompikumpi on ollut umpikujassa, toinen on keksinyt ratkaisun."

Tuula on se ihminen, jonka Pamela pyytää hoitamaan postinsa ja muut arkiset askareet, kun lähtee vankilaan.

Kaksi kesä-äitiä

Kun Pamela on kahdeksan, äiti lähettää hänet Folkhälsanin kautta kesäperheeseen Sipoon saaristoon "saamaan raitista meri-ilmaa ja vahvistumaan".

Pamela pelästyy. Hän on varma, että kyseessä on vain äidin juoni päästä hänestä lopullisesti eroon.

Kesä-äiti Yvonne voittaa hetkessä Pamelan luottamuksen. Joka ilta hän peittelee pienen kesätyttönsä ja silittelee tämän kasvoja. Vielä yksi hali, Pamela pyytää, ja Yvonne halaa.

"Mietin, oliko oikein ihailla ja rakastaa niin paljon jotain muuta kuin äitiään."

Kotona Pamelasta tuntuu, että hänen sisällään myrskyää valtameri, josta on vaikea kertoa kenellekään. Yvonnen lähellä meri tyyntyy.
Se ei tunnu pelkästään hyvältä.

"Tunsin valtavaa syyllisyyttä. Mietin, oliko oikein ihailla ja rakastaa niin paljon jotain muuta kuin äitiään."

Seuraavana kesänä Pamela pääsee toiseen kesäperheeseen Kellokoskelle. Kun hän saapuu perille, Paula-emäntä istahtaa katsomaan kesälastaan. Hänen kätensä ovat ristissä, peukalot tekevät hidasta pyörimisliikettä.

Niin rauhoittavaa liikettä Pamela ei ole koskaan nähnyt.

Kaikki Paulassa huokuu lämpöä ja hyväksyntää, jopa istuma-asento. Pamela pelkää hetkeä, jolloin joutuu palaamaan kotiin. Melkein yhtä paljon hän pelkää, ettei äiti hae häntä ikinä pois. Kahden kuukauden aikana hän alkaa unohtaa äidin kasvot.

"Mielessäni adoptoin Paulan äidikseni. Hänen lähellään tunsin itseni nähdyksi eikä minun tarvinnut jännittää."

Myöhemmin Pamela ehdottaa äidille, että muuttaisi pysyvästi Paulan perheeseen. Äiti ei suostu. 14-vuotiaana Pamela hankkii työpaikan ja muuttaa kotoa.

"Ihmissuhteissani yritän aina viimeiseen asti. En pelkää haavoittumista, ja annan paljon anteeksi."

Enää en pelkää

Kirjoista Pamela löytää sen, mikä kotoa on puuttunut. Hän ahmii Dostojevskia ja yrittää ymmärtää, miksi päähenkilö tuntee näin ja tekee noin.

"Imin kirjallisuutta kuin pesusieni. Halusin ymmärtää, mitä ihmisten päässä ja välissä tapahtuu. Kotona en ollut sitä oppinut ymmärtämään."

Pamela on hilkulla päästä Teatterikouluun, mutta ei pääse.

Taiteilijapiireissä hän tutustuu Pekka Mandartiin, ja 20-vuotiaana hänestä tulee pienen poikavauvan äiti.

Lapsena Pamela mietti usein, miksi ei riittänyt äidilleen. Miksi hän ei kyennyt tekemään äitiä onnelliseksi? Saatuaan oman lapsen hän ymmärsi äitiään vielä vähemmän.

"Minut lapseni teki onnelliseksi joka ainut päivä. Onneni vanhemmuudesta oli niin suuri, että surffasin sen voimalla silloinkin, kun parisuhteessa oli vaikeaa."

Toisaalta Pamela tiesi aina, että haluaisi vain yhden lapsen. Hän halusi tehdä taidetta, eivätkä voimavarat olisi riittäneet suurperheeseen.

"En halunnut toistaa äitini kohtaloa."

Suhde kesti kaiken paitsi lähes kymmenen vuotta kestäneet oikeudenkäynnit

Pamela ja Pekka perustivat yhteisen tuotantoyhtiön. He olivat sielunkumppaneita ja taistelupari. Suhde kesti kaiken paitsi lähes kymmenen vuotta kestäneet oikeudenkäynnit.

Kun oikeudenkäynti alkoi, Pamela päätti alkaa käydä psykiatrin vastaanotolla. Murhe tuntui niin painavalta, ettei hän halunnut kuormittaa sillä ystäviään.

"Uskon, että minkä tahansa ongelman voi työstää. Päätin työstää pelkoni, ja tarvitsin siihen ammattiapua", hän sanoo.

"Enää en pelkää mitään. Häpeääkään en tunne, sillä tiedän tehneeni parhaani. Jos oikeusprosessi pilasi maineeni, kestän sen kyllä. Töihini häpeä ei ulotu."

Suurin lohtu Pamelalle ovat sukulaiset ja ystävät. Yksikään heistä ei ole kääntänyt selkäänsä.

Äärimmäisiä keinoja

Mistä tahansa menetyksestä voi selvitä. Niin Pamela uskoo.

Kun menettää niin paljon kuin hän, on turvauduttava äärimmäisiin selviytymiskeinoihin: Lavatansseihin. Karaokeen kotisohvalla. Kansallispuistoissa retkeilyyn ja hiljentymiseen.

"Uskon konkreettisen tekemisen ja suunnitelmallisen työn voimaan. Tunteiden käsittely on tärkeää, mutta pelkkä tuskassa vellominen ei johda mihinkään."

On siis toimittava. Noustava sohvalta, liikuteltava käsiään ja jalkojaan, uskallettava avata suunsa ja laulaa. Käytettävä itseään.

"Tanssiessaan jokainen on kaunis, ja tärkeää on vain se hetki."

Lavatansseihin Pamela uskaltautui puolitoista vuotta sitten. Ystävä houkutteli, Pamela vastusteli, meni sittenkin, jäi kerrasta koukkuun.
Hän oli kuvitellut, että touhu olisi hikistä korvaan huohottamista, mutta miehet olivatkin raikkaita ja naiset hehkuivat. Humalassa ei ollut kukaan.

"Parasta lavatansseissa on naisen ja miehen välinen huoleton kepeys. Tanssiessaan jokainen on kaunis, ja tärkeää on vain se hetki. Menneisyydellä ja tulevaisuudella ei ole väliä."

Vielä viime vuonna Pamela kiersi lavoja yksin. Nyt hänellä on uusi elämänkumppani, jonka kanssa tanssikin sujuu.

Karaokelaitteet Pamela päätti hankkia, kun huomasi, että lauluääni oli alkanut iän myötä haurastua.

"Jos joku olisi sanonut, että seniorina laulan yksin kotona karaokea, olisin nauranut. Mutta tässä iässä ei tarvitse olla cool. Enää ei ole yleisöä, johon täytyisi tehdä vaikutus."

Köyhä ja niin rikas

Pamelan mielestä ihmisellä on kaksi temppeliä: mieli ja ruumis. Kumpaakaan ei saa hylätä. Molemmista on pidettävä huolta silloinkin, kun kaikki ympäriltä murenee.

"Itsestään huolehtimalla on vähemmän vaivaksi muille", Pamela uskoo.

Siksi hänelle on selvää, että hän säästää rahaa kuntosalikorttiin, vaikka varaa ei oikeastaan olisi.

Ja siksi hänelle on ollut vaikeinta kestää se, ettei ole varaa värjätä hiuksia.

"Ärsyynnyn ihan hirveästi, kun tyvikasvu tulee esiin. Silloin on pakko säästää ruuasta ja ostaa väriainetta. Sen verran muistutan äitiäni."

Lavatansseista on tullut Pamelan ja uuden elämänkumppanin yhteinen harrastus. "Kaikkien pitäisi tanssia! Se on niin vapauttavaa."

Kun Pamela kotiutui vankilasta, hänen tulonsa romahtivat alle köyhyysrajan. Vuokran jälkeen jäi 150 euroa. Sillä oli maksettava kuukauden ruuat, lääkkeet, hygieniatuotteet ja seutulippu.

Ruokaan hän varasi kaksi euroa päivässä. Se riitti, kun söi paljon puuroa ja kävi toisinaan leipäjonossa.

Nyt tilanne on hitusen parempi, mutta yrttejä Pamela ei voi vieläkään ostaa.

"Joudun elämään kurinalaisesti kuten miljoona muutakin suomalaista."

"Joudun elämään kurinalaisesti kuten miljoona muutakin suomalaista. Mutta olen onnekas, sillä minulta ei puutu mitään."

Haaveilu on palannut. Novellikokoelma valmistuu pian eikä mielessä enää myrskyä.

Siksi Pamela aikoo suunnata haastattelun jälkeen lempipaikkaansa, Helsingin Kampin kappeliin.

"Istun hiljaa ja kiitän siitä, miten hirveän hyvin kaikki nyt on."