Senja Suhonen käy harva se päivä tyttärensä, vaatesuunnittelija Paola Suhosen työpaikalla auttamassa pikku hommissa.
Senja Suhonen käy harva se päivä tyttärensä, vaatesuunnittelija Paola Suhosen työpaikalla auttamassa pikku hommissa.

Paola Suhosen äiti Senja Suhonen on aina sanonut tyttärensä hulluille ideoille ensin ei ja sitten kyllä.

PAOLA SUHONEN, 41, on vaatesuunnittelija, muotoilija, yrittäjä ja elokuvantekijä, joka tunnetaan Ivana Helsinki -vaatemerkistä. Paola asuu yksin Helsingin Alppilassa.

Olin varmaan 2,5-vuotias, kun vuoden vanhempi systerini Pirjo pääsi esittämään Sinipiika-pientä päiväkerhon joulujuhlassa. Minulle tuli paha mieli. Minäkin halusin esiintymään. Niinpä äiti puhui kerhon tädin kanssa, ja saimme kaksoisroolin. Seisoin onnellisena yleisön edessä käsi siskon kädessä ja päässä myssy, joka näytti siltä kuin se olisi ommeltu yöpaidasta.

Muistoon kiteytyy paljon äidistä. Hänelle on aina voinut kertoa ongelmista ja huolista, ja hän on aina ottanut ne vakavasti.

"Hypimme systerin kanssa pituutta television päältä."

Äiti on psykoanalyytikko ja teki pitkään töitä kotona. Ymmärsin sen pienenä niin, että äiti juttelee työhuoneessa ihmisten kanssa ja että silloin ei saa mekastaa. Joskus harvoin se unohtui. Kerran aloimme hypätä systerin kanssa pituutta television päältä. Toinen piti telkkarista kiinni, toinen hyppäsi. Sillä kertaa äiti tuli huoneesta ja sanoi tiukasti. Nolotti hirveästi.

HARRASTIMME KOKO AJAN. Äiti tuli aina hakemaan siskon ja minut tarhasta vanhalla Ford Escortillaan, joka näytti meidän mielestämme koppakuoriaiselta. Takapenkillä söimme välipalan ja vaihdoimme vaatteet. Sitten kaahasimme uimakouluun, taitoluisteluun, musiikkileikkikouluun, balettiin, satutanssiin, kielikerhoon, partioon, ratsastamaan. Kun toinen alkoi harrastaa jotain, toinenkin halusi.

"Äiti vahti, ettemme sluibaile piano- ja viululäksyistä."

Ainoa harrastus, mihin äiti meitä tosissaan patisti, oli musiikki. Hän vahti, ettemme sluibaile piano- ja viululäksyistä.

Välillä äiti nosti vanhan Singerin keittiön pöydälle ja ryhtyi ompelemaan meille vaatteita. Minä sain surruuttaa tulppaani- ja mäyräkoiratikkiä tilkuille ja tehdä asuja barbeille.

Yhdessäolo äidin ja isän kanssa oli yhdessä tekemistä, silloin ja vielä nytkin. Äiti ja isä rakensivat omakotitalon Helsingin Marjaniemeen sinä vuonna, kun synnyin. Siellä istutimme tulppaanin sipuleita ja haravoimme pihaa.

Äiti evästi koulutielle ja kaikkeen niin, että pitää tehdä kovasti töitä. Sitä he ovat faijan kanssa hokeneet molemmat. He ovat vaatimattomista oloista maaseudulta, ja äiti on tullut evakkona Salmin Ala-Uuksusta. Joskus äiti kertoi matkasta evakkojunassa ja siitä, miten hänet oli nostettu lumihankeen jäähtymään, koska hän itki. Minulle se oli kuin satua.

TEINIVUOSINA ÄRSYTTI kuunnella äidin motkotusta. Silti tiesin, että hän hyväksyy minut aina.

"Koulun päättäjäisbileiden jälkeen äiti ja isä hakivat minut Saapas-operaation selviämispisteeltä."

Koulun päättäjäisbileet menivät kerran överiksi, ja äiti ja isä pääsivät hakemaan minut Saapas-operaation selviämispisteeltä. Kun heräsin aamulla, äiti nukkui vieressäni. Hän oli siinä varmistamassa, etten tukehdu oksennukseeni. Aamulla hän ei haukkunut vaan kertoi, miten huolissaan oli ollut. Se vaikutti niin, etten toiste jäänyt kiinni sellaisessa kunnossa.

Isoin irtiottoni oli, kun lähdin vaihto-oppilaaksi Jamaikalle 15-vuotiaana. Mutsi ei vieläkään ymmärrä, miten hän on voinut päästää minut. Hän sen paikan minulle lopulta järjesti Lions-klubin kautta, teki hirveän duunin aikana, jolloin ei vielä ollut edes sähköposteja. Niin käy aina: ensin äiti sanoo hulluista ideoistani, että ei hyvä, mutta lähtee sitten auttamaan.

Asuin lopulta harvinaisen pitkään kotona. Minulla oli oma sisäänkäynti ja vessa, ja matkustelin paljon lumilautailemassa. Kun muutin pois, olin 27-vuotias. Mutsi ja faija auttoivat muutossa. Tietenkin.

KOTONA ÄITI ei ole terapeutti. Olemme äidin kanssa tosi läheisiä, mutta roolit ovat selvät: hän on äiti, minä olen tytär. Joskus olemme systerin kanssa naureskelleet, että herra jumala, mutsi on ammatti-ihminen eikä näe, mitä kaikkea mekin teemme.

"Kaikilla on aina niin onneton lapsuus. Minulla ei."

Äiti ja isä ovat auttaneet minua ja siskoa tosi paljon, työssä ja kaikessa. Aina välillä mietin, otanko heidän tukensa liikaa itsestäänselvyytenä. Olenko muistanut oikeasti kiittää? Systeri on siinä parempi. Hän vie vanhemmille välillä samppanjapullon tai ravintolalahjakortin. Minä en muista tehdä sellaista, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi kiitollinen.

Kaikilla on aina niin onneton lapsuus. Minulla ei. Minun lapsuuteni oli onnellinen, ja minulla on maailman ihanimmat vanhemmat."

SENJA SUHONEN, 77, on eläkkeellä oleva psykoanalyytikko. Hän asuu Helsingin Marjaniemessä puolisonsa Pentti Suhosen kanssa ja kutsuu nuorinta tytärtään sitkeästi Paulaksi.

Paulan ehdottomuus näkyi jo pienenä. Jos hän ei saanut tahtoaan läpi, hän ilmoitti, että selvä, sitten lähden ulos. Yhtenäkin kylmänä syyspäivänä 3-vuotias Paula veti pipon päähän, hanskat käteen, kumisaappaat jalkaan ja lähti. Näin ikkunasta, kun hän istahti pihakeinuun. Aika pian hän tuli takaisin, koska muuten yllä oli vain t-paita ja pikkuhousut.

"Välillä Paula pitää mielipiteestään kiinni niin voimakkaasti, että se hipoo itsekkyyttä."

Askarrellessaan Paula keskittyi niin, ettei nähnyt eikä kuullut mitään, silppusi vain. Hän oli hirveän tarkka. Kerran vedin salaa osan silpuista pöydältä roskikseen. Hän muisti jokaisen palan ja tivasi, mihin ne olivat kadonneet. Vastasin, että en minä vain tiedä. Sen kerran puhuin lööperiä.

PAULA SAI TAHTONSA läpi hyvillä perusteluilla. Sen hän osasi pienenä ja osaa yhä, perustelee perustelemasta päästyään. Välillä hän pitää mielipiteestään kiinni niin voimakkaasti, että se hipoo jo itsekkyyttä. Hän osaa silti pyytää anteeksi, kun huomaa olleensa liian jyrkkä. Se on ihana piirre.

Toisaalta hänen ehdotuksensa ovat olleet sellaisia, ettei niitä ole ollut mahdotonta toteuttaa. Olemme vanhempina ajatelleet, että totta kai tuemme, jos siihen on mahdollisuus.

Sitä en tiedä tänäkään päivänä, miten Paula sai suostuteltua itsensä vaihto-oppilaaksi Jamaikalle 15-vuotiaana. Luotin varmaan hänen vastuuntuntoonsa. Hän oli käynyt partiota pienestä pitäen ja johti jo 11–12-vuotiaana nuorempia partiokavereita matkoille ympäri Suomen.

"En usko Paulan katuvan sitä, ettei hän ryhtynyt lautailuammattilaiseksi."

YHDEN PAULAN SUUNNITELMISTA minä romutin. Hän harrasti nuorena intohimoisesti lumilautailua, voitti naisten suomenmestaruudenkin half-pipessa. Lukio oli vielä kesken, kun Paulalle tuli ajatus, että hänpä muuttaa Lappiin. Suunnitelmat olivat pitkällä: hän oli sopinut lasketteluporukan kanssa, että hän menee yhden perheen yläkertaan asumaan.

Silloin sanoin, että nyt stop. Sinä et lähde minnekään, ennen kuin koulut on käyty. Se oli tiukka paikka. Sanoin miehellenikin, ettei hän arvaa, millaisia neuvotteluja meillä käydään sillä aikaa, kun hän on työmatkoilla.

En usko Paulan katuvan sitä, ettei hän ryhtynyt lautailuammattilaiseksi. Lautailu ei ole koko elämän ura.

PAULA ASUI vielä kotona, kun hän alkoi puuhata sisarensa kanssa Ivana Helsinki -vaatemerkkiä. Hän kävi silloin Taideteollista korkeakoulua, ja Pirjo oli kauppakorkeassa. Jotenkin luotin siihen, että he pärjäävät.

"Henkareiden piti olla millilleen oikealla etäisyydellä toisistaan."

Ensin heidät kutsuttiin Who’s Next -muotimessuille Pariisiin. Kun Pirjo ei päässyt mukaan, Paula pyysi minut kaverikseen. Minä en ymmärtänyt messuista tuon taivaallista eikä Paula ollut koskaan hoitanut kaupallista puolta, mutta hyvin me selvisimme.

Pariisissakin tuli esille Paulan pikkutarkkuus. Henkareiden piti olla millilleen oikealla etäisyydellä toisistaan. Olen minäkin perfektionisti ja haluan asioiden menevän niin kuin pitää, mutta Paulassa se korostuu.

On meissä muutakin samaa. Jos Paula lupaa tehdä jotain, hän myös tekee sen itseään säästämättä. Sama pätee minuun. Lupaukset on pidettävä.

ARVOSTAN PAULAN rohkeutta, sitkeyttä ja positiivista kunnianhimoa. Hän on kunnianhimoinen itsensä vuoksi, ei siksi, että haluaisi pudottaa jonkun toisen.

Hän on myös hyväsydäminen ja herkkä. Nuorena hänellä oli kaveripiirissään kaikenlaisia reppanoita, joita hän hyysäsi vähän liikaakin. Nykyisin hän ei oikein osaa suojata itseään, jos joku ryöpyttää häntä ammatillisesti. 

"Minun silmissäni Paula ei ole aikuinen koskaan."

On hienoa, että hän ottaa silloin yhteyttä ja purkaa pahaa mieltään. Kuuntelen ja sanon mielipiteeni. Kerron, että näin minä sanon sinulle äitinä ja näin sanon ammatillisten kokemusteni pohjalta. Minnekäs minä psykoanalyyttisen puoleni jätän, kun olen sitä vuosikymmeniä opiskellut?

Minun silmissäni Paula ei ole aikuinen koskaan. Tietenkin hän on itsenäinen ja päättää asioistaan, mutta meillä on nyt ja aina äiti–tytär -suhde. Otan vastaan tyttärieni huolet, mutta minulla ei ole koskaan sellaisia huolia, joita pitäisi kaataa lasten niskaan.

En ole uskonnollinen, mutta uskon silti, että suojelusenkeli varjelee tyttäriäni. Aina, kun Paula lähtee jollekin matkoistaan, halaamme lähtiäisiksi ja piirrän hänelle kädellä enkelinsiivet selkään. Se on meidän perheen tapa."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2016.