Sylissä yksi Minnamarian toteutuneista unelmista.
Sylissä yksi Minnamarian toteutuneista unelmista.

Pastori Minnamaria Tammisalo tunsi epäonnistuvansa, kun ensin tuli avioero ja sitten työuupumus. Kriisipiste oli pienen tytön hautaaminen, joka nosti pintaan kaikki menneiden vuosien surut. "Vasta silloin uskalsin olla heikko."

"Kiiltävät nahkasaappaat kiinnittivät kaupassa huomioni. Kaipasin jotakin kaunista, jotakin, joka nostaisi mielialaani. Hintaa katsomatta ostin kengät ja vaihdoin ne heti jalkaan. Mustat, sopivasti korkoa.

Kävelin kaupungilla, kunnes huomasin tulleeni Tampereen Keskustorille Vanhan kirkon eteen. En muista, vietinkö kirkon penkissä kymmenen minuuttia vai puoli tuntia. Sen muistan, kuinka lähtiessäni kompastuin kirkon rappusissa.

Kaaduin suoraan vatsalleni. Ajattelin, että jos olisin raskaana, vauva ei ehkä olisi selvinnyt. Mutta en ollut raskaana vaan olin juuri saanut lapsettomuusdiagnoosin. Silloin, 14 vuotta sitten, se oli kuolinisku vähäiselle itsetunnolleni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

'TULKAA KAIKKI MEILLE kahville!' huusin nelivuotiaana kirkkaalla lapsen äänellä, kun juna pysähtyi Joensuun asemalle. Kuusi tuntia mummolasta kotiin ei tuntunut pitkältä matkalta, sillä juttelin kaikkien vaunussa matkustaneiden kanssa. Olin varma, että jokaista kiinnostaa jutella juuri minun kanssani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syntymäreippauteni muuttui koulussa kiusaamisen vuoksi vain ulkoiseksi pirteydeksi. En halunnut tuottaa pahaa mieltä kenellekään, joten hymyilin, vaikka ulkonäköäni tai kristittyä kotiani ruodittiin.

"Yksivuotiaana olin kuulemma nauravainen tyttö.”
"Yksivuotiaana olin kuulemma nauravainen tyttö.”

Olin normaalipainoinen mutta kasvoin nopeasti ja tunsin itseni kömpelöksi. Ensimmäisen laihdutuskuurini aloitin kymmenenvuotiaana. Saatoin lähteä lenkille ilman aamupalaa, koska olin kuullut sen olevan tehokasta.

Vaikka laihdutin, kasvoin ja naisistuin. Tunsin voimattomuutta. Tuntui, että minuun oli lyöty leima: liian iso, ruma ja outo. Aloin pitää tätä totuutena itsestäni.

"Yllätyin, kun rippileirillä kukaan ei huomauttanut ulkonäöstäni."

Menin toiselle paikkakunnalle rippileirille, koska en halunnut olla samalla leirillä kiusaajieni kanssa. Yllätyin, kun leirillä kukaan ei huomauttanut ulkonäöstäni. Päinvastoin, koin olevani osa porukkaa. Leiri antoi uuden kokemuksen siitä, että kelpasin sellaisena kuin olin.

”Ylioppilaskuvani keväältä 1995 paljastaa herkän runotytön.”
”Ylioppilaskuvani keväältä 1995 paljastaa herkän runotytön.”

LÄHDIN OPISKELEMAAN TEOLOGIAA Helsingin yliopistoon. Pyörin hengellisissä opiskelijajärjestöissä ja lauloin gospelkuorossa. Sain uusia, hyviä ystäviä.

Vuosi 1999 on jäänyt mieleeni suurena häävuotena. Silloin kymmenen ystävääni meni naimisiin. Olin mukana jokaisessa hääjuhlassa, kolmessa kaasona.

Iloitsin häissä muiden mukana. Toivoin, että hymy peittäisi oman rakkauden kaipuuni ja yksinäisyyteni. Miksi minulla ei ollut ketään?

Peiliin katsoessani en pitänyt itseäni viehättävänä. Ajattelin, ettei kukaan rakastuisi minuun.

Unelmani toteutui kuitenkin neljä vuotta myöhemmin. Rakastuin ja menin parin vuoden seurustelun jälkeen naimisiin opiskelutoverini kanssa. Aloimme haaveilla lapsista.

Elämässäni on ollut kaksi vahvaa kutsumusta: äitiys ja pappeus. Kumpaankin liittyy kipua eikä kumpikaan kutsumus ole toteutunut helpolla.

"Papin työ ei ole minulle vain työtä vaan kutsumus ja suuri etuoikeus."

Pappeutta jouduin pohtimaan pitkään, sillä osa sukulaisistani ei oman vakaumuksensa vuoksi hyväksynyt naispappeutta. Jos ryhtyisin papiksi, tuottaisin heille suuren pettymyksen. Heidän silmissään tekisin väärin ja syntiä.

Minusta taas tuntui, että kaikki minussa oli tehty juuri tätä tehtävää varten.

Vuonna 2006 minut vihittiin papiksi Tampereen Tuomiokirkossa. Papin työ ei ole minulle vain työtä, se on suuri etuoikeus ja kutsumus.

"Pappeus on ollut vahva kutsumus elämässäni."
"Pappeus on ollut vahva kutsumus elämässäni."

'ROUVA, TEILLÄ ON PCO-OIREYHTYMÄ. Teidän on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, saada lapsia', kertoi miesgynekologi lakonisella äänellä.

Kysyin, voiko PCO:n parantaa.

'Joskus laihduttaminen voi auttaa', lääkäri totesi.

Astuin typertyneenä vastaanotolta ulos. Tien toisella puolella oli kenkäkauppa ja ne korkosaappaat. Jos en voi saada lapsia, voin ainakin ostaa uudet kengät.

Ihminen tekee ihmeellisiä asioita, kun on sokissa.

"Rohkeimmat taputtivat mahaani ja kysyivät, milloin vauva syntyy."

Lapsettomuuteni tuli aika ajoin esiin seurakunnan tilaisuuksissa. Papin työasu, valkoinen pitkä ja löysä alba, sekä PCO-oireyhtymän vaikutus keskivartalon pyöreyteen sai toisinaan ihmiset näkemään minut raskaana. Rohkeimmat taputtivat mahaani ja kysyivät, milloin vauva syntyy.

Yritin hymyillen vastata, että olen vain lihava, tai vitsailin pastorin ruokaeduilla ja voileipäkakuilla. Kysymyksillä ei tarkoitettu pahaa, mutta ne tekivät kipeää.

Yritimme lapsettomuushoitoja, mutta reagoin niihin voimakkaasti ja lopetimme hoidot. Jatkuvat pettymykset raastoivat parisuhdettamme ja mietimme jo eri teille lähtöä, kun elämä yllätti.

En uskonut ensimmäistä raskaustestiä, ja vielä toistakin epäilin. Soitin neuvolaan ja sopersin, että tässä on lapseton nainen, joka taitaa olla raskaana. Terveydenhoitaja kysyi, aionko pitää lapsen. Vastasin, että olemme odottaneet tätä ihmettä melkein seitsemän vuotta.

Minnamaria ja pojat Pyynikin näkötornissa. "On aina yhtä hauskaa yrittää tornista kurkkimalla löytää oma kotitalo."
Minnamaria ja pojat Pyynikin näkötornissa. "On aina yhtä hauskaa yrittää tornista kurkkimalla löytää oma kotitalo."

ODOTUSAIKA OLI IHANAA. Vihdoinkin kehollani oli tärkeä tehtävä. Pidin vaatteita, jotka paljastivat raskauteni. Hehkuin onnea ja sain paljon ylistäviä sanoja ympäriltäni. Itsetuntoni vahvistui näiden yhdeksän kuukauden aikana.

Odotusaika oli myös yhteisöllinen kokemus, sillä olimme olleet television keskusteluohjelmassa puhumassa lapsettomuudesta. Moni tunnisti meidät ohjelmasta, ja tuntemattomatkin onnittelivat kadulla. Seurakuntalaiset iloitsivat puolestamme.

Esikoispoikamme syntyi vuonna 2010. Vauva nukkui huonosti ja itki refluksitaudin takia paljon. Imetys ei onnistunut lainkaan, ja tunsin olevani huono äiti. Ajattelin, että eikö tämäkään onnistu, sössinkö näin luonnollisenkin asian.

"Kannoin vauvaa sylissä ja kantoliinassa ja puhuin hänelle kaiken aikaa."

Minulle puhkesi synnytyksen jälkeinen ahdistus. Sydän tykytti, enkä saanut nukuttua. Onneksi vauva kasvoi upeasti. Kannoin häntä sylissä ja kantoliinassa ja puhuin vauvalle kaiken aikaa. Kun en pystynyt imettämään, tahdoin olla muuten mahdollisimman lähellä häntä.

Lääkäri arveli, että esikoiselle tuskin tulisi helposti sisaruksia. Yllätys oli suuri, kun viisi kuukautta synnytyksestä tulin raskaaksi. Pojilla on vain vähän yli vuosi ikäeroa.

ERO LASTENI ISÄSTÄ on ollut elämäni vaikein asia. Poikani olivat silloin vain yksi- ja kaksivuotiaita.

Ero oli vastoin kaikkia periaatteitani, arvojani ja tavoitteitani. Jo pappislupauksessa lupasin olla esimerkkinä seurakunnalle. Koin epäonnistuneeni ihmisenä, äitinä ja pappina.

"Uskon yhä rakkauteen ja siihen, että se voi kestää."

Eroni jälkeen tuntui vaikealta ja tekopyhältä olla vihkimässä pareja ja sanoa 'aina kuolemaan asti'. Alussa ajattelin, olenko muuttunut kyyniseksi, mutta en ole. Uskon yhä rakkauteen ja sen mahdollisuuteen kestää.

Kun keskustelen vihkiparien kanssa, ihailen sitä vilpitöntä tahtoa. Silti olen monesti miettinyt, miksi ajan kuluessa alamme kokea viholliseksi sen, jota olemme eniten rakastaneet ja halunneet.

Vihkipappina kysyn tahtomista ja sitä luvataan. Ei sitä, että aina tuntuu kivalta tai että aina tuntee rakkautta. Tahdon tukea rakkautta ja sitoutumista ja rukoilla rikki menneiden suhteiden eheytymistä.

Mutta toista ei saa rikkoa. Joskus ero on vaikeista vaihtoehdoista se, joka enemmän säilyttää elämää. Armo on sitä, että saa aloittaa alusta. Siitä elän itsekin.

OLIN KASTANUT VAUVOJA, konfirmoinut nuoria, vihkinyt eri-ikäisiä pareja ja haudannut vanhuksia. Kaksi vuotta sitten jouduin uuden työtilanteen eteen, kun hautasin tytön, joka oli jäänyt koulumatkallaan rekan alle.

Tämä työtehtävä vaikutti minuun voimakkaasti. Tuntui kuin koko eletyn elämäni kivut olisivat nousseet pintaan. Työterveyslääkäri kirjoitti minulle sairauslomaa lopulta neljäksi kuukaudeksi, syynä työuupumus.

Olin pappi, joka oli eronnut. Nyt olin myös pappi, joka uupui töissään. Se tuntui murskaavalta.

"Itkin kaikki elämäni itkemättömät itkut koulukiusaamisesta lähtien."

Sairauslomani alkuaikoina päätin viedä hautaamani tytön haudalle kynttilän pyhäinpäivänä. Siinä haudalla seistessäni jokin murtui. Itkin ja puhuin mielessäni menehtyneelle tytölle, itselleni ja Jumalalle. Itkin kaikki elämäni itkemättömät itkut koulukiusaamisesta lähtien.

Vasta silloin uskalsin olla heikko.

Uupuminen ja sairausloma, tietynlainen syrjässä oleminen, oli juuri se, mitä tarvitsin. Kirjoitin sinä aikana päiväkirjaa ja aloin löytää itsestäni vahvuuksia.

Puhuin ajatuksistani, löydöistäni ja kysymyksistäni terapiassa. Oli tärkeää puhua omasta elämästä ammattilaiselle, joka osasi kysyä hyviä kysymyksiä.

Aloin myös tietoisesti etsiä itsestäni kauneutta. Kännykän kameralla kuvasin itsestäni selfieitä kirkossa, kahvilassa ja kotisohvalla.

Aluksi se oli vaikeaa, mutta kuva kuvalta uskalsin katsoa niitä pidempään ja jakaa lopulta myös sosiaalisessa mediassa. Selfie on muille kuva minusta, mutta minulle se on peili, tutkimusmatka itseeni.

”Selfie ystäväni Jonnan kanssa keväällä 2017.”
”Selfie ystäväni Jonnan kanssa keväällä 2017.”

Sairauslomalta palattuani olen ollut nyt yli vuoden tutussa työssäni. Nautin kutsumuksestani yhä syvemmin. Uupumus opetti kuitenkin tekemään rohkeammin rajauksia niin töissä kuin ihmissuhteissakin. Kuuntelen herkemmin sydäntäni enkä pyri enää liikaa miellyttämään toisia.

Elämääni on tullut rakas ihminen, jonka kanssa jaan elämäni. Hänelle voin kertoa kaikki päivän tapahtumat ja ajatukset ja suunnitella tulevaisuutta yhdessä. Tahdon uskaltaa luottaa siihen, että minulle on yhä varattuna jotain kaunista ja hyvää.

Katson enemmän eteenpäin kuin taakse.

Olen valtavan kiitollinen nyt viisi- ja seitsemänvuotiaista pojistani, jotka oivaltavat jo paljon elämästä. Halaamme ja puhumme paljon. Iltojen tärkeä rutiini on yhteinen iltarukous, jonka yhteydessä jaamme kiitoksen aiheita ja huolia.

”Poikiin on tehnyt vaikutuksen se, että ala-asteen välitunneilla minäkin pelasin jalkapalloa.”
”Poikiin on tehnyt vaikutuksen se, että ala-asteen välitunneilla minäkin pelasin jalkapalloa.”

Lasten kiitosaiheet ovat ihanan konkreettisia: 'Sain leikkiä koko päivän parhaan ystäväni kanssa päiväkodissa' tai 'Kiitos, että osasin tehdä ottelussa kaksi maalia!' Miksi eivät minunkin kiitokseni ja toiveeni voisi olla yhtä konkreettisia?

Kiitos rakkaudesta, lapsista, ystävistä, perheestä, työstä. Auta, että oikeasti oppisin tanssimaan salsaa!"

40-vuotias pastori asuu Tampereella 7- ja 5-vuotiaiden poikiensa kanssa. Hänen unelmansa olisi istua koko päivä kahvilassa, lukea romaania ja juoda pannukaupalla teetä maidon ja hunajan kera.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

 

Kirje ystävältä

Rakas Minna,

oli taas huippua tavata sinut! On ihanaa olla nelikymppisiä ja luoda uusia traditioita, kuten nämä Torni-tapaamiset Tampereella ja monen tunnin keskustelut. Eivätpä ne hirveästi poikkea meidän ryöpsäyttelysessioista parikymppisinä, jolloin ruodimme kaikki elämämme asiat ja myös rukoilimme.

On suuri rikkaus saada olla ystäväsi. Tutustuimme jo lapsena Pohjois-Karjalassa. Ystävyytemme syveni opiskellessamme Helsingissä ja asuessamme samassa soluasunnossa. Kuljit vierelläni, kasvoimme yhdessä. Olit minunkin kaasoni sinä legendaarisena häävuonna 1999.

Elämässäsi on ollut kovia jaksoja. Et ole kuitenkaan katkeroitunut niistä Jumalalle. Sinulla on aina ollut laaja ystäväpiiri tukenasi. Elämässäsi on tapahtunut myös ihania ihmeitä kuten poikasesi! En ikinä unohda puhelua, jolloin kerroit olevasi raskaana.

Ihailen herkkyyttäsi, ihmisten kohtaamisen taitoasi, kärsivällisyyttäsi ja avointa tapaasi rakastaa ihmisiä. Toisaalta näiden upeiden piirteiden kääntöpuolena olet joutunut opettelemaan ein sanomista.

Huomaan, miten monet ihmiset rakastavat ja ihailevat sinua, tukeutuvat sinuun ja haluavat olla lähelläsi. En tunne toista yhtä herkkää, rakastavaa ja aitoa ihmistä. Olet oikealla paikalla papin työssäsi.

Olet todellakin ansainnut kaiken ilon ja rakkauden.

Rakkaudella, Jonna

Sisältö jatkuu mainoksen alla