”Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä leimaa siitä, että hänestä en pidä tai hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli Hiekkanen sanoo.
”Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä leimaa siitä, että hänestä en pidä tai hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli Hiekkanen sanoo.

Elli Hiekkanen, 22, löysi 19-vuotiaana ensimmäisen oikean ystävän. Hänen mielestään kaveruudessa pitäisi sietää paremmin erilaisuutta ja hyväksyä, että toiset eivät ole samanlaisia kuin itse.

Toisella luokalla Elli Hiekkanen istui koulun pihan kuusiaidan sisällä ja leikki mielikuvituskaverin kanssa. Kiusaaminen oli alkanut heti ensimmäisellä luokalla.

Lapsena yksinäisyys tuntui siltä, että on kylmä. Teki mieli käpertyä pieneksi ja halata itseään, lämmitellä.

”Kakkosluokkaan mennessä huomasin, että minulla ei ollut kavereita ja muilla oli. Kun täytin kahdeksan, synttäreilleni tuli yksi lapsi. Se oli ainut kerta, kun niille tuli ketään. Se tuntui todella pahalta.”

Elli alkoi karttaa muita lapsia, koska pelkäsi kiusaamista. Hän kertoo, että muut lapset haukkuivat hänen ulkonäköään, tönivät ja tökkivät pihaharjoilla.

”Tunneillekaan en aina uskaltanut mennä.”

”Kun täytin kahdeksan, synttäreilleni tuli yksi lapsi. Se oli ainut kerta, kun niille tuli ketään.”

Elli masentui jo ala-asteella. Yksinäisyys ja paha olo purkautuivat muiden tuuppimisena.

”Siinä vaiheessa oli todella vaikea hallita omia reaktioita. Olin väkivaltainen, koska olin oppinut, että se on ainoa keino, jolla voin puolustautua. Lopetin sen pian kuin seinään.  Minulle tuli paha olo, että satutin jotain muuta fyysisesti, koska muut satuttivat minua henkisesti.”

Niihin aikoihin Elli istui välituntisin koulun pihalla ja kuunteli kuulokkeista musiikkia, usein Sonata Arcticaa, niin kovalla kuin pystyi. Yksin oli tyhjä olla. Musiikki toi edes vähän iloa.

Ensimmäinen oivallus

Elli on pohtinut paljon, kuinka yksinäinen voisi saada ystäviä.

Kasiluokalla tapahtui jotain, mitä Elli muistelee vieläkin. Koululla oli yhteistyöprojekti saksalaisen koulun kanssa. Saksalaiset oppilaat tulivat vierailulle Ellin kouluun, ja Elli pääsi oman ryhmänsä kanssa reiluksi viikoksi Etelä-Saksaan.

Isäntäperheessä oli kivaa, ja oppilasporukassa kaikki tulivat keskenään toimeen.

”Porukka ei voinut jättää minua ulkopuolelle vieraassa maassa. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli hyvä olla. Näin, ettei minun tarvitse olla yksin.”

”Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli hyvä olla. Näin, ettei minun tarvitse olla yksin.”

Saksan porukasta Elli sai kavereita. Koulussa oli myös toinen kolmen nuoren porukka, jonka kanssa Elli oli alkanut viettää aikaa. Tunne yksinäisyydestä eli silti poistunut. Kun koulupäivä loppui, Elli meni yksin kotiin. Kotona oli vaikeaa, eivätkä kaverit halunneet tulla kylään, Elli kertoo.

”Äitini oli työtön, joten en usein voinut osallistua asioihin, joita kaverit tekivät vapaa-ajalla. Ei ollut rahaa.”

Vihdoin oikea ystävä

Viimein se tapahtui, neljä vuotta sitten. Elli aloitti Turussa datanomiopinnot, ja luokalta löytyi samanhenkinen ihminen. Yhteistä oli esimerkiksi musiikkimaku, erityisesti metallimusiikki.

Vaikka Elli oli eri-ikäinen kuin kaverinsa, heistä tuli ystävät. Ensimmäistä kertaa Ellillä oli paras ystävä.

Nyt yksinäisyyden kylmä olo on vaihtunut lämpöön. Ystävä asuu viereisessä talossa, ja Elli lähtee monta kertaa viikossa ystävänsä ja tämän koiran kanssa kävelylle. He pelaavat tietokonepelejä ja kuuntelevat musiikkia. Olo ystävän seurassa on rauhallinen.

”Olen aina todella iloinen, kun saan olla hänen kanssaan. Voin puhua hänelle kaikesta ilman, että hän hermostuu tai ei haluaisikaan olla enää kanssani.”

Helppoa kavereiden löytäminen ei ollut.

Elli on löytänyt muitakin kavereita ammattikoulunsa luokalta sekä Turun Tyttöjen talolta ja nuorten kohtaamispaikasta Toivosta.

Helppoa se ei ollut. Elli joutui kamppailemaan itsensä kanssa, jotta uskalsi lähteä paikkoihin, joista kavereita voisi saada.

”Meinasin monesti jättää menemättä, koska minua pelotti. Sitten kun menin, mietin, että wau, uskalsin! Olen löytänyt tosi paljon kavereita, kun olen lähtenyt ulos kämpästäni.”

”Kavereita ei kannata valikoida”

Ellillä on selkeä viesti kaikille: avoimuus voi tehdä elämästä paljon rikkaampaa – ja helpottaa samalla monien yksinäisyyttä.

Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä sellaista leimaa, että ”en pidä hänestä” tai ”hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli sanoo.

”Olen itse syyllistynyt siihen ihan liian monta kertaa. Vihdoin ja viimein olen oppinut, että kavereita ei kannata valita tuolla perusteella. Kannattaisi antaa mahdollisuus joka ikiselle ihmiselle, joka haluaa olla kanssasi tekemisissä. Ei tiedä, millaisia ystävyyksiä sieltä löytyy.”

”Meidän pitäisi antaa kaikenlaisten ihmisten tulla elämiimme. Kaikilla on aina vähintään jotain opittavaa toisilta.”

Elli vertaa ystävyys- ja kaverisuhteita parisuhteisiin. Samalla tavalla niissäkin täytyy ensin tutustua ja elää rinnakkain ennen kuin näkee, tuleeko suhteesta syvällistä. Jos ei tule, ei sekään haittaa.

”Meidän pitäisi antaa kaikenlaisten ihmisten tulla elämiimme. Kaikilla on aina vähintään jotain opittavaa toisilta. Se voi olla vaikeata ja epämukavaa, mutta kyllä se siitä.”

Kavereilta ei pitäisi Ellin mielestä vaatia niin paljoa kuin monet tuntuvat vaativan. Se, että on asioista eri mieltä tai tykkää eri jutuista, ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla mukavaa yhdessä.

”Se on itsellekin tosi valaisevaa. Sitä ymmärtää paremmin toisia ihmisiä, kun näkee, miten erilaisia sitä voikaan olla. Itse ymmärsin, että kaikki eivät tykkää samoista asioista kuin mistä minä pidän, jotkut suorastaan vihaavat niitä. Mutta ei se haittaa, voimme siitä huolimatta olla kavereita.”

Tapaamiltaan ihmisiltä Elli on oppinut muun muassa, etteivät kaikki ymmärrä hänen harrastuksiaan, mutta sillä ei ole väliä. Elli tykkää kirjoittaa fantasiatarinoita, eivätkä kaikki tajua, miksi hän käyttää kirjoittamiseen niin paljon aikaansa.

Samanhenkisyys ei pitäisi olla kriteeri kaveruudelle.

On tietenkin hienoa, jos onnistuu löytämään ympärilleen ihmisiä, jotka ovat samanhenkisiä. Sen ei Ellin mukaan kuitenkaan pitäisi olla kriteeri kaveruudelle.

”Elämässä pitää vain hyväksyä se, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin itse on. Jos ei anna mahdollisuutta erilaisille ihmisille, voi menettää todella paljon.”

Oopperalaulaja Jorma Hynninen soitti tyttärelleen Lauralle ennen vain työasioissa. Nyt he puhuvat myös perheestä ja tunteista.

Oopperalaulaja Jorma Hynnisen elämässä kuluneet puolitoista vuotta ovat olleet muutosten aikaa. Hänen puolisonsa Reetta Hynninen menehtyi munasarjasyöpään keväällä 2017. 

”Voi sanoa, että lapseni pelastivat minut”, Jorma Hynninen kertoo. Hänellä on aikuiset tyttäret, kanttori Ursula Hynninen ja harpisti Laura Hynninen. Poika, oopperalaulaja Marko Salo menehtyi vuonna 2005.

Jorma Hynninen asuu Leppävirralla, mutta Reetan kuoleman jälkeen hän on viettänyt usein aikaa Lauran perheen luona Porvoossa. 

”Aikaisemmin isä soitti vain työasioissa, mutta nyt hänestä on tullut esiin välittävä ja kuunteleva puoli. Kun isä on meillä, teemme ihan tavallisia asioita: käymme Käpy-koiran kanssa ulkona ja puhumme musiikista, töistä, luonnonilmiöistä ja nykyään myös perheestä ja tunteista”, Laura kertoo. 

”Yhteys lasten kanssa on kääntänyt suremisen elämän puolelle.”

”Uusi henkinen yhteys lasten kanssa on antanut minulle tukea ja kääntänyt suremisen elämän puolelle”, Jorma kertoo.

”Oli coolia, kun isä kuoli lavalla”

Kun Jorma Hynninen nuorempana lauloi maailmalla eri oopperataloissa, Laura ja Reetta kulkivat hänen mukanaan.

”Ursula ja Marko olivat jo sen ikäisiä, että he pärjäsivät kotona mummin paimentamina. Lauran mukanaolo oli suuri helpotus, sillä minua vaivasi jatkuva koti-ikävä.”

Laura muistaa, miten koulussa opettajat pyysivät häntä kertomaan kaikille, minkälaista oli ollut Pariisissa.

”En osannut vastata. Kaupungit ja maat menivät päässäni sikin sokin. Aika paljon matkustaminen oli odottelua. Aina oli kuitenkin hienoa, kun isä kuoli lavalla. Se oli jotenkin coolia.”

Mitä musiikkia Jorma inhoaa? Miten Laurasta tuli sirkkafarmari? Lue Jorma ja Laura Hynnisen koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä tai tähtiartikkelina.

Tilaajille
”Laura on luova. Vanhan talon osto Porvoosta oli yksi hänen tempauksistaan. Ihmettelin sitä aluksi, mutta nyt ajattelen, että se oli hyvä ratkaisu”, oopperalaulaja Jorma Hynninen sanoo.
”Laura on luova. Vanhan talon osto Porvoosta oli yksi hänen tempauksistaan. Ihmettelin sitä aluksi, mutta nyt ajattelen, että se oli hyvä ratkaisu”, oopperalaulaja Jorma Hynninen sanoo.