”Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä leimaa siitä, että hänestä en pidä tai hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli Hiekkanen sanoo.
”Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä leimaa siitä, että hänestä en pidä tai hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli Hiekkanen sanoo.

Elli Hiekkanen, 22, löysi 19-vuotiaana ensimmäisen oikean ystävän. Hänen mielestään kaveruudessa pitäisi sietää paremmin erilaisuutta ja hyväksyä, että toiset eivät ole samanlaisia kuin itse.

Toisella luokalla Elli Hiekkanen istui koulun pihan kuusiaidan sisällä ja leikki mielikuvituskaverin kanssa. Kiusaaminen oli alkanut heti ensimmäisellä luokalla.

Lapsena yksinäisyys tuntui siltä, että on kylmä. Teki mieli käpertyä pieneksi ja halata itseään, lämmitellä.

”Kakkosluokkaan mennessä huomasin, että minulla ei ollut kavereita ja muilla oli. Kun täytin kahdeksan, synttäreilleni tuli yksi lapsi. Se oli ainut kerta, kun niille tuli ketään. Se tuntui todella pahalta.”

Elli alkoi karttaa muita lapsia, koska pelkäsi kiusaamista. Hän kertoo, että muut lapset haukkuivat hänen ulkonäköään, tönivät ja tökkivät pihaharjoilla.

”Tunneillekaan en aina uskaltanut mennä.”

”Kun täytin kahdeksan, synttäreilleni tuli yksi lapsi. Se oli ainut kerta, kun niille tuli ketään.”

Elli masentui jo ala-asteella. Yksinäisyys ja paha olo purkautuivat muiden tuuppimisena.

”Siinä vaiheessa oli todella vaikea hallita omia reaktioita. Olin väkivaltainen, koska olin oppinut, että se on ainoa keino, jolla voin puolustautua. Lopetin sen pian kuin seinään.  Minulle tuli paha olo, että satutin jotain muuta fyysisesti, koska muut satuttivat minua henkisesti.”

Niihin aikoihin Elli istui välituntisin koulun pihalla ja kuunteli kuulokkeista musiikkia, usein Sonata Arcticaa, niin kovalla kuin pystyi. Yksin oli tyhjä olla. Musiikki toi edes vähän iloa.

Ensimmäinen oivallus

Elli on pohtinut paljon, kuinka yksinäinen voisi saada ystäviä.

Kasiluokalla tapahtui jotain, mitä Elli muistelee vieläkin. Koululla oli yhteistyöprojekti saksalaisen koulun kanssa. Saksalaiset oppilaat tulivat vierailulle Ellin kouluun, ja Elli pääsi oman ryhmänsä kanssa reiluksi viikoksi Etelä-Saksaan.

Isäntäperheessä oli kivaa, ja oppilasporukassa kaikki tulivat keskenään toimeen.

”Porukka ei voinut jättää minua ulkopuolelle vieraassa maassa. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli hyvä olla. Näin, ettei minun tarvitse olla yksin.”

”Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli hyvä olla. Näin, ettei minun tarvitse olla yksin.”

Saksan porukasta Elli sai kavereita. Koulussa oli myös toinen kolmen nuoren porukka, jonka kanssa Elli oli alkanut viettää aikaa. Tunne yksinäisyydestä eli silti poistunut. Kun koulupäivä loppui, Elli meni yksin kotiin. Kotona oli vaikeaa, eivätkä kaverit halunneet tulla kylään, Elli kertoo.

”Äitini oli työtön, joten en usein voinut osallistua asioihin, joita kaverit tekivät vapaa-ajalla. Ei ollut rahaa.”

Vihdoin oikea ystävä

Viimein se tapahtui, neljä vuotta sitten. Elli aloitti Turussa datanomiopinnot, ja luokalta löytyi samanhenkinen ihminen. Yhteistä oli esimerkiksi musiikkimaku, erityisesti metallimusiikki.

Vaikka Elli oli eri-ikäinen kuin kaverinsa, heistä tuli ystävät. Ensimmäistä kertaa Ellillä oli paras ystävä.

Nyt yksinäisyyden kylmä olo on vaihtunut lämpöön. Ystävä asuu viereisessä talossa, ja Elli lähtee monta kertaa viikossa ystävänsä ja tämän koiran kanssa kävelylle. He pelaavat tietokonepelejä ja kuuntelevat musiikkia. Olo ystävän seurassa on rauhallinen.

”Olen aina todella iloinen, kun saan olla hänen kanssaan. Voin puhua hänelle kaikesta ilman, että hän hermostuu tai ei haluaisikaan olla enää kanssani.”

Helppoa kavereiden löytäminen ei ollut.

Elli on löytänyt muitakin kavereita ammattikoulunsa luokalta sekä Turun Tyttöjen talolta ja nuorten kohtaamispaikasta Toivosta.

Helppoa se ei ollut. Elli joutui kamppailemaan itsensä kanssa, jotta uskalsi lähteä paikkoihin, joista kavereita voisi saada.

”Meinasin monesti jättää menemättä, koska minua pelotti. Sitten kun menin, mietin, että wau, uskalsin! Olen löytänyt tosi paljon kavereita, kun olen lähtenyt ulos kämpästäni.”

”Kavereita ei kannata valikoida”

Ellillä on selkeä viesti kaikille: avoimuus voi tehdä elämästä paljon rikkaampaa – ja helpottaa samalla monien yksinäisyyttä.

Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä sellaista leimaa, että ”en pidä hänestä” tai ”hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli sanoo.

”Olen itse syyllistynyt siihen ihan liian monta kertaa. Vihdoin ja viimein olen oppinut, että kavereita ei kannata valita tuolla perusteella. Kannattaisi antaa mahdollisuus joka ikiselle ihmiselle, joka haluaa olla kanssasi tekemisissä. Ei tiedä, millaisia ystävyyksiä sieltä löytyy.”

”Meidän pitäisi antaa kaikenlaisten ihmisten tulla elämiimme. Kaikilla on aina vähintään jotain opittavaa toisilta.”

Elli vertaa ystävyys- ja kaverisuhteita parisuhteisiin. Samalla tavalla niissäkin täytyy ensin tutustua ja elää rinnakkain ennen kuin näkee, tuleeko suhteesta syvällistä. Jos ei tule, ei sekään haittaa.

”Meidän pitäisi antaa kaikenlaisten ihmisten tulla elämiimme. Kaikilla on aina vähintään jotain opittavaa toisilta. Se voi olla vaikeata ja epämukavaa, mutta kyllä se siitä.”

Kavereilta ei pitäisi Ellin mielestä vaatia niin paljoa kuin monet tuntuvat vaativan. Se, että on asioista eri mieltä tai tykkää eri jutuista, ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla mukavaa yhdessä.

”Se on itsellekin tosi valaisevaa. Sitä ymmärtää paremmin toisia ihmisiä, kun näkee, miten erilaisia sitä voikaan olla. Itse ymmärsin, että kaikki eivät tykkää samoista asioista kuin mistä minä pidän, jotkut suorastaan vihaavat niitä. Mutta ei se haittaa, voimme siitä huolimatta olla kavereita.”

Tapaamiltaan ihmisiltä Elli on oppinut muun muassa, etteivät kaikki ymmärrä hänen harrastuksiaan, mutta sillä ei ole väliä. Elli tykkää kirjoittaa fantasiatarinoita, eivätkä kaikki tajua, miksi hän käyttää kirjoittamiseen niin paljon aikaansa.

Samanhenkisyys ei pitäisi olla kriteeri kaveruudelle.

On tietenkin hienoa, jos onnistuu löytämään ympärilleen ihmisiä, jotka ovat samanhenkisiä. Sen ei Ellin mukaan kuitenkaan pitäisi olla kriteeri kaveruudelle.

”Elämässä pitää vain hyväksyä se, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin itse on. Jos ei anna mahdollisuutta erilaisille ihmisille, voi menettää todella paljon.”

Henna salasi syömishäiriönsä vanhemmiltaan ja kavereiltaan. Kouluterveydenhuoltokaan ei puuttunut asiaan. ”On aivan uskomatonta, kuinka hyvin ihminen, joka haluaa salata jotain, onnistuu manipuloimaan muita”, Henna sanoo.
Henna salasi syömishäiriönsä vanhemmiltaan ja kavereiltaan. Kouluterveydenhuoltokaan ei puuttunut asiaan. ”On aivan uskomatonta, kuinka hyvin ihminen, joka haluaa salata jotain, onnistuu manipuloimaan muita”, Henna sanoo.

Kun Henna suljettiin ala-asteella porukan ulkopuolelle, syömishäiriöstä tuli tapa helpottaa oloa. Nyt Henna opettaa tyttärilleen, että he riittävät juuri sellaisina kuin ovat.

Olet niin nätti, kun hymyilet.

Onpa sinulla kivat hiukset tänään.

Meillä on maailman paras äiti.

Tällaisia lauseita Henna Tiensuu, 31, ja hänen 6- ja 7-vuotiaat tyttärensä sanovat päivittäin toisilleen.

Tapa on ollut käytössä jo vuosia: joka päivä kerrotaan toisista jotakin kaunista.

”Haluan, että lapset huomaavat, että vaikka olisi vähän huono päivä, he riittävät.”

”Itsetunto voi musertua niin monesta asiasta. Mitä enemmän sitä pidetään kotona yllä, sitä paremmat edellytykset lapsilla on selvitä töytäisyistä, joita tulee ulkopuolelta”, Henna sanoo.

Hän tietää, millainen merkitys hyvällä itsetunnolla voi olla.

”Ehkä ajattelin, että jos muutun ulkoisesti, minut hyväksytään paremmin.”

Tämän minä hallitsen

Henna oli 9-vuotias, kun hän oksensi ensimmäisen kerran. Koulussa oli ollut huono päivä, ja Henna toivoi herkuttelun helpottavan oloa.

”Söin niin paljon, että oli pakko mennä oksentamaan. Huomasin, että tämähän voi olla ihan toimiva keino.”

Henna haki herkuista turvaa, koska häntä kiusattiin koulussa – valittiin liikuntatunneilla viimeisenä joukkueeseen ja suljettiin ulos porukasta. Kun Henna kirjoitti jotakin äidinkielen tunnilla, joku sanoi aina: et sinä ole tuota itse kirjoittanut.

Joskus joku haukkui läskiksi. Se riitti.

”Itsetuntoni oli täysin nollissa. Tuntui, että kaikki mitä teen, on jotenkin väärin. Että en kelpaa, en ole tarpeeksi tai riittävä”, Henna sanoo.

”Ehkä ajattelin, että jos muutun ulkoisesti, minut hyväksytään paremmin.”

Hennan syömishäiriö kehittyi hyvin pian bulimiasta anoreksiaksi. Syömisen vähentäminen tuntui hänestä ahmimista ja oksentamista tehokkaammalta tavalta hallita oloa.

Kiusaamisen edessä Henna oli voimaton, mutta viimein oli jokin asia, jota hän pystyi kontrolloimaan.

”Syömishäiriö oli minulle tapa hallita omaa elämääni. Tapahtui pahoja asioita, enkä voinut niille mitään, mutta syömistä pystyin hallitsemaan itse.”

Tuttu salaisuus

Kun vuodet kuluivat, syömishäiriö valtasi Hennan ajatukset. Hän teki useita pitkiä lenkkejä päivässä ja suunnitteli aamuisin, mitä päivän aikana tekisi ja missä järjestyksessä.

Joskus veden juominenkin tuntui mahdottomalta.

”Minulla oli pakonomainen tarve kontrolloida mahdollisimman hyvin kaikkea, mitä teen”, Henna sanoo.

”Kun syöminen oli jo niin kontrollissa, ettei mistään pystynyt vähentämään, sairaus alkoi vaikuttaa ihan joka asiaan. Kun kävelin linja-autopysäkille, laskin jokaisen askeleen. Askelia piti saada joka aamu saman verran.”

”En halunnut, että kukaan veisi minulta pois sitä, mihin olin tottunut.”

Henna alkoi ostaa suurempia vaatteita ja valehdella vanhemmilleen, että oli juuri syönyt kaverilla. Hän ei salannut syömishäiriötä siksi, että olisi hävennyt, vaan suojellakseen tapaa, josta oli tullut tuttu ja turvallinen.

Jos joku saisi tietää, pitäisi lopettaa.

”En halunnut, että kukaan veisi minulta pois sitä, mihin olin tottunut.”

”Tuntui, että minun pitää suojella syömishäiriötä. Että se on ainoa asia, joka ymmärtää minua, ja jota minä ymmärrän. Tiesin, että kukaan muu ei ymmärtäisi.”

Isä haki apua

Henna oli 17-vuotias lähihoitajaopiskelija, kun hänen isänsä sai puhelun. Soittaja oli Hennan työharjoittelupaikan työnantaja, joka halusi tietää, miksi Hennaa ei ollut näkynyt.

Hennan oli pakko kertoa: siksi, että hän oli alkanut pyörtyillä eikä pysynyt oikein pystyssä.

Sen kertominen oli tavallaan helpotus.

”Enää ei tarvinnut salailla tai valehdella.”

”Samaan aikaan sisäinen ääni sanoi, että ethän sinä voi lopettaa. Et ole mitään ilman syömishäiriötä.”

Isä vei Hennan mielenterveystoimistoon, ja paranemisprosessi alkoi. Henna sai mielialalääkityksen ja kävi säännöllisesti puhumassa mielenterveystoimistossa ja ravitsemusterapeutilla. Hänellä todettiin keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, anoreksia ja bulimia.

Vaikka Henna oli itsekin tiennyt, ettei kaikki ole hyvin, sairastumista oli vaikeaa myöntää.

”Tavallaan halusin sairaudesta eroon, koska olin jo niin huonossa kunnossa. Öisin en välttämättä saanut nukuttua, koska ahdisti niin paljon. Olisi pitänyt koko ajan tehdä vatsalihasliikkeitä.”

”Samaan aikaan sisäinen ääni sanoi, että ethän sinä voi lopettaa, et pysty siihen. Et ole mitään ilman syömishäiriötä.”

Vaikeinta oli nähdä vanhempien huoli.

”Aina ennen käänsin ajatukset itseeni ja syömishäiriöön, mutta kun näin, kuinka paljon se satutti ja pelotti vanhempiani ja läheisiäni, ymmärsin, kuinka vaarallista se on.”

Koska Henna oli kasvanut syömishäiriön kanssa, paraneminen alkoi kunnolla vasta, kun hän lakkasi pitämästä sairautta osana itseään.

”Tajusin, että sairaus ei ole minä. Sitä vastaan oli helpompi taistella, kun sitä ei pitänyt omana luonteenpiirteenään.”

Kolme parasta

Tällä hetkellä Henna tuntee itsensä terveeksi. Hänen ei ole tarvinnut käydä punnituksissa kahdeksaan vuoteen.

Joskus kun oikein ahdistaa, tulee vieläkin tarve päästä lenkille.

”Menen silloin luontoon ja hengittelen rauhassa. Jo ulkona olo riittää.”

”Syömishäiriö oli niin monta vuotta tapani käsitellä hankalia asioita. Se tulee välillä vieläkin selkärangasta. Että hei, näin sinä olet ennen tällaisen tilanteen hoitanut.”

”Kiinnitän huomiota siihen, miten puhun lasten kuullen itsestäni, heistä ja muista ihmisistä.”

Koska Henna sairastui hyvin nuorena, hänen kehollaan ei ollut teini-iässä tarpeeksi voimia kasvaa ja vahvistua. Seuraukset näkyvät vieläkin: Hennalla on nivelkipuja, heikot luut ja melkein aina kylmä. Hampaiden korjaamiseen on mennyt paljon aikaa ja rahaa.

Myös Hennan esikoisella on ollut ongelmia luuston ja hampaiden kanssa.

”Kun hän syntyi, minun kroppani tarvitsi vielä rakennusaineita itselleen. Niistä ei välttämättä riittänyt toiselle kaikkea, mitä piti. Ei sellaista osannut nuorena ajatella.”

Henna on päättänyt, ettei koskaan mollaa ulkonäköään lastensa kuullen. Aina kun hän kuulee jonkun arvostelevan toisen ulkonäköä, hän sanoo lapsilleen: Noin ei saa sanoa. Jokainen on hyvä, minkä kokoisena hyvänsä.

”Kiinnitän huomiota siihen, miten puhun lasten kuullen itsestäni, heistä ja muista ihmisistä. En halua, että lapsilleni tulee sellainen olo, että kun itsellä on huono päivä, voi dissata toista.”

Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Henna ja lapset listaavat kolme parasta sinä päivänä tapahtunutta asiaa.

Juuri nyt ne ovat tällaisia:

Kavereiden kanssa olo. Äidin hyvä ruoka. Se, että ollaan yhdessä.

Kaunis ilma. Lasten kanssa olo. Se, että jaksoin hoitaa asioita, vaikka väsytti.

Kaverit. Äidin syli. Se, että kaikesta voi puhua.
 

”Vaikka kutsun Ristomattia ukkeliksi, hän on sielultaan ikuinen Hannu Hanhi, jonka villeimmätkin ideat onnistuvat”, Eeva Mela sanoo.
”Vaikka kutsun Ristomattia ukkeliksi, hän on sielultaan ikuinen Hannu Hanhi, jonka villeimmätkin ideat onnistuvat”, Eeva Mela sanoo.

Palvelutaloon muuttanut Ristomatti Ratia, 76, käy yhä joka päivä toimistollaan. Siellä on ystävä Eeva Mela. Hän muistaa ne asiat, joita Ristomatti ei enää muista.

Laitapas lapaset käteen, Eeva Mela kehottaa.

”Kannattaa vetää takin vetskari ylös, ulkona on kylmä. Onhan puhelin mukana?” hän jatkaa.

Ristomatti Ratia on lähdössä toimistolta.

”Menen tästä taas välillä kotiin. Heippa.”

Kotiin,...