Kuva kuolleesta pojasta on Tuijan mielessä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.
Myyjä Tuija Hanhisalo, 51, Tampere:
”Minulla on kaksi elämää: elämä ennen poikani itsemurhaa ja sen jälkeen. Olen kuulemma muuttunut. Ihmiset eivät tiedä, miten kohdata minut. Kaverit ja sisarukset eivät juuri soita, jokaiseen suhteeseen on tullut kuilu.
Aika ei paranna. Kyyneleet ovat silmissä joka päivä, ja pahimpina päivinä makaan sängynpohjalla.
En suunnittele tulevaisuutta. Huomisella ei ole väliä, kun yksi on poissa.
OLEN KANAEMO. Olen aina pitänyt neljä lastani tässä näin, lähellä. Vanhin tytär asuu tien toisella puolella, nuorempi viereisessä talossa.
"Pystyimme keskustelemaan kaikesta. Läheisempiä suhteita ei voi olla."
Esikoisemme Pekka asui puolen kilometrin päässä. Pystyimme keskustelemaan kaikesta, läheisempiä suhteita ei voi olla. Silti kukaan meistä ei tiennyt, että Pekka oli yrittänyt hakea apua jo kaksi vuotta.
Ehkä hän ei halunnut rasittaa meitä, sillä olimme jo joutuneet huolehtimaan hänen vuokseen.
Kun Pekka oli 22-vuotias, houkutukset veivät hänet. Ennen urheilullinen ja raitis poika alkoi yhtäkkiä käyttää enemmän rahaa ja bilettää. Hän jätti kauppaoppilaitoksen kesken ja ajelehti. En ollut huolissani, sillä nuorilla voi kestää, ennen kuin he löytävät paikkansa. Sitä jatkui toista vuotta.
Sitten yhtenä iltana Pekka tuli meille ja sanoi, että tarvitsee hoitoa. Järjestimme hänet lääkkeettömään huumevieroitukseen Kuruun.
"Pekka halusi näyttää, että pääsee jaloilleen."
Vieroituksen jälkeen Pekka ilmoitti, että haluaa urheiluopistoon Savonlinnaan. Maksoimme koulun ja vuokrat. Olimme onnellisia, että hän oli poissa pahoista piireistä eikä enää käyttänyt aineita. Mutta ehkä hän oli yksinäinen iltaisin, kävi lenkillä ja istui kämpillä, eikä nukkunut tarpeeksi.
PEKKA HALUSI NÄYTTÄÄ, että pääsee jaloilleen. Hän opiskeli niin vimmaisesti, että pani lukiessaan kännykän pois päältä. Siksi emme ihmetelleet, ettei hän vastannut puhelimeen sinä iltana helmikuussa 2011.
Hän oli silloin työharjoittelussa täällä Tampereella. Keskiviikkona hän oli käynyt meillä ja kertonut, että aikoi opettaa tyttöystävälleen shakkia.
Seuraavana päivänä mieheni päätti mennä käymään Pekan asunnolla.
"Mies kielsi minua menemästä sisään pojan asuntoon, mutta menin silti."
Kahdelta mies soitti minulle. Hän kielsi minua menemästä sisään, mutta menin silti. Pekka oli hirttänyt itsensä olohuoneen kattokoukkuun.
Miksi lamppukoukun pitää kestää 80 kilon paino?
SAMANA ILTANA menin likkakaverin luo, join viinaa ja otin vessassa salaa lääkkeitä. Ajattelin, että lähden poikani kanssa hautaan. Mieheni arvasi aikeeni ja vei minut sairaalaan.
Jos minulla olisi paljon rahaa, liimaisin kaikkien Tampereen bussien kylkiin suuret tarrat: "Itsemurhaa hautova, hanki apua. Mieti, mitä jätät taaksesi."
Tämä on ollut sellainen helvetti, että en sitä kellekään soisi.
Minusta Kelan pitäisi maksaa kuntoutus kaikille itsemurhan tehneiden omaisille. Kävimme perheen kanssa yhden kerran kriisikeskustelussa. Sen jälkeen meidät jätettiin yksin.
"Mietin, kuka itsemurhan oikein teki. Se ei ollut Pekka."
En ole kertaakaan puhunut mieheni kanssa Pekan itsemurhasta. Hän ei halua puhua, sillä hän poikansa löysi.
En puhu siitä lapsillekaan. Heillä on oma tapansa käsitellä asiaa, enkä halua lisätä siihen omaa taakkaani.
Yksinäni mietin, kuka itsemurhan oikein teki. Se ei ollut Pekka.
LÖYSIMME PEKAN asunnosta neljä taulua, jotka hän oli maalannut viimeisinä kuukausina. Niissä on liskoja ja hirviöitä, jotain pahaa voimaa.
Pekka oli myös kirjoittanut kaksi paksua kirjaa. Olen liian väsynyt lukemaan, mutta tytär sanoi, ettei se ole terveen ihmisen tekstiä.
Lääkärien lausunnoissa kesältä 2009 Pekka sanoo, että häntä pelottaa, koska hänen suustaan tulee sanoja, joita hän ei tarkoita. Hän oli epäillyt ADHD:tä ja burnoutia ja pyytänyt päästä psykologille. Lääkärit ovat kirjoittaneet, että masennuksesta ei ole merkkejä mutta Pekalla on mielenhäiriön pelko.
"Lääkäri suositteli, että Pekka liikkuisi enemmän. Hänhän oli urheilukoulussa!"
Yksi suositteli, että Pekka liikkuisi enemmän. Hänhän oli urheilukoulussa!
Sen enempää hoitoa Pekka ei saanut.
SINÄ YÖNÄ PEKAN toisella olkapäällä istui enkeli ja toisella piru. Siksi en ole vihainen.
Mutta kuva kuolleesta pojastani on mielessä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Kunpa joku voisi lyödä minua pesäpallomailalla ja pyyhkiä sen pois.
"En saa lastani takaisin."
Olen käynyt syyskuusta lähtien psykologilla. Syksyllä pääsen Suomen Mielenterveysseuran kuntoutuskurssille, jonne otetaan kaksikymmentä ihmistä vuodessa. Se on naurettava määrä. Itsemurhia tehdään vuodessa melkein tuhat, ja aina joku löytää ruumiin.
Käyn töissä istumassa kassalla mutta en puhu kellekään. Kuulin työkaverin valittavan, kuinka vaikeaa elämä on eron jälkeen. Sen kun heittää uutta koukkua veteen. Minä en saa lastani takaisin.”
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2014. Kuva on osa valokuvaprojektia, joka liittyy Näin unta elämästä-dokumenttiin.
