Kuva kuolleesta pojasta on Tuijan mielessä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

Myyjä Tuija Hanhisalo, 51, Tampere:

”Minulla on kaksi elämää: elämä ennen poikani itsemurhaa ja sen jälkeen. Olen kuulemma muuttunut. Ih­miset eivät tiedä, miten kohdata minut. Kaverit ja sisarukset eivät juuri soita, jo­kaiseen suhteeseen on tullut kuilu.

Aika ei paranna. Kyyneleet ovat sil­missä joka päivä, ja pahimpina päivinä makaan sängynpohjalla.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

En suunnittele tulevaisuutta. Huomi­sella ei ole väliä, kun yksi on poissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

OLEN KANAEMO. Olen aina pitänyt neljä lastani tässä näin, lähellä. Vanhin tytär asuu tien toisella puolella, nuorem­pi viereisessä talossa.

"Pystyimme keskustelemaan kaikesta. Läheisempiä suhteita ei voi olla."

Esikoisemme Pekka asui puolen kilo­metrin päässä. Pystyimme keskustele­maan kaikesta, läheisempiä suhteita ei voi olla. Silti kukaan meistä ei tiennyt, että Pekka oli yrittänyt hakea apua jo kaksi vuotta.

Ehkä hän ei halunnut rasittaa meitä, sillä olimme jo joutuneet huolehtimaan hänen vuokseen.

Kun Pekka oli 22-vuotias, houkutuk­set veivät hänet. Ennen urheilullinen ja raitis poika alkoi yhtäkkiä käyttää enemmän rahaa ja bilettää. Hän jätti kauppaoppilaitoksen kesken ja ajelehti. En ollut huolissani, sillä nuorilla voi kes­tää, ennen kuin he löytävät paikkansa. Sitä jatkui toista vuotta.

Sitten yhtenä iltana Pekka tuli meille ja sanoi, että tarvitsee hoitoa. Järjestim­me hänet lääkkeettömään huumevieroi­tukseen Kuruun.

"Pekka halusi näyttää, että pääsee jaloilleen."

Vieroituksen jälkeen Pekka ilmoitti, että haluaa urheiluopistoon Savonlin­naan. Maksoimme koulun ja vuokrat. Olimme onnellisia, että hän oli poissa pahoista piireistä eikä enää käyttänyt aineita. Mutta ehkä hän oli yksinäinen iltaisin, kävi lenkillä ja istui kämpillä, eikä nukkunut tarpeeksi.

PEKKA HALUSI NÄYTTÄÄ, että pääsee ja­loilleen. Hän opiskeli niin vimmaisesti, että pani lukiessaan kännykän pois pääl­tä. Siksi emme ihmetelleet, ettei hän vastannut puhelimeen sinä iltana helmi­kuussa 2011.

Hän oli silloin työharjoittelussa täällä Tampereella. Keskiviikkona hän oli käy­nyt meillä ja kertonut, että aikoi opettaa tyttöystävälleen shakkia.

Seuraavana päivänä mieheni päätti mennä käymään Pekan asunnolla.

"Mies kielsi minua menemästä sisään pojan asuntoon, mutta menin silti."

Kahdelta mies soitti minulle. Hän kielsi minua menemästä sisään, mutta menin silti. Pekka oli hirttänyt itsensä olohuoneen kattokoukkuun.

Miksi lamppukoukun pitää kestää 80 kilon paino?

SAMANA ILTANA menin likkakaverin luo, join viinaa ja otin vessassa salaa lääkkeitä. Ajattelin, että lähden poikani kanssa hautaan. Mieheni arvasi aikeeni ja vei minut sairaalaan.

Jos minulla olisi paljon rahaa, liimai­sin kaikkien Tampereen bussien kylkiin suuret tarrat: "Itsemurhaa hautova, hanki apua. Mieti, mitä jätät taaksesi."

Tämä on ollut sellainen helvetti, että en sitä kellekään soisi.

Minusta Kelan pitäisi maksaa kuntou­tus kaikille itsemurhan tehneiden omai­sille. Kävimme perheen kanssa yhden kerran kriisikeskustelussa. Sen jälkeen meidät jätettiin yksin.

"Mietin, kuka itsemurhan oikein teki. Se ei ollut Pekka."

En ole kertaakaan puhunut mieheni kanssa Pekan itsemurhasta. Hän ei ha­lua puhua, sillä hän poikansa löysi.

En puhu siitä lapsillekaan. Heillä on oma tapansa käsitellä asiaa, enkä halua lisätä siihen omaa taakkaani.

Yksinäni mietin, kuka itsemurhan oikein teki. Se ei ollut Pekka.

LÖYSIMME PEKAN asunnosta neljä taulua, jotka hän oli maalannut viimei­sinä kuukausina. Niissä on liskoja ja hir­viöitä, jotain pahaa voimaa.

Pekka oli myös kirjoittanut kaksi pak­sua kirjaa. Olen liian väsynyt lukemaan, mutta tytär sanoi, ettei se ole terveen ih­misen tekstiä.

Lääkärien lausunnoissa kesältä 2009 Pekka sanoo, että häntä pelottaa, koska hänen suustaan tulee sanoja, joita hän ei tarkoita. Hän oli epäillyt ADHD:tä ja burnoutia ja pyytänyt päästä psykologil­le. Lääkärit ovat kirjoittaneet, että ma­sennuksesta ei ole merkkejä mutta Pe­kalla on mielenhäiriön pelko.

"Lääkäri suositteli, että Pekka liikkuisi enemmän. Hänhän oli urheilukoulussa!"

Yksi suositteli, että Pekka liikkuisi enemmän. Hänhän oli urheilukoulussa!

Sen enempää hoitoa Pekka ei saanut.

SINÄ YÖNÄ PEKAN toisella olkapäällä istui enkeli ja toisella piru. Siksi en ole vihainen.

Mutta kuva kuolleesta pojastani on mielessä ensimmäisenä aamulla ja vii­meisenä illalla. Kunpa joku voisi lyödä minua pesäpallomailalla ja pyyhkiä sen pois.

"En saa lastani takaisin."

Olen käynyt syyskuusta lähtien psy­kologilla. Syksyllä pääsen Suomen Mie­lenterveysseuran kuntoutuskurssille, jonne otetaan kaksikymmentä ihmistä vuodessa. Se on naurettava määrä. Itse­murhia tehdään vuodessa melkein tuhat, ja aina joku löytää ruumiin.

Käyn töissä istumassa kassalla mutta en puhu kellekään. Kuulin työkaverin va­littavan, kuinka vaikeaa elämä on eron jälkeen. Sen kun heittää uutta koukkua veteen. Minä en saa lastani takaisin.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2014. Kuva on osa valokuvaprojektia, joka liittyy Näin unta elämästä-dokumenttiin.

Hei nimimerkki Isän tuska, kiitos, että kirjoitit. Otan lämpimästi osaa suureen suruusi, jonka  raskautta on vaikea kuvitella. Olen varma, että vertaistuesta ja muustakin tuesta olisi sinulle paljon apua.

Itsemurhan tehneiden läheisiä varten on olemassa yhdistys, Surunauha ry. Yhdistyksellä on sekä tukipuhelin että vertaisryhmiä, ja oman tukihenkilönkin voi halutessaan saada. Voit ottaa sinne yhteyttä puhelimitse, p. 040 545 8954, tai lähettämällä tekstiviestin ”Tukipuhelu” numeroon 045 130 8603, jolloin vertaistukija soittaa sinulle viikon sisään. Lisää tietoa yhdistyksestä on netissä osoitteessa https://surunauha.net/. Vertaistukija tietää omasta kokemuksesta, mitä sinä olet joutunut kokemaan ja läpi käymään.

Monet muutkin tahot kuten seurakunnat ja kriisipalvelut haluavat auttaa raskaiden vaiheiden läpi. Esimerkiksi Suomen mielenterveysseuran kriisipuhelin päivystää numerossa 010 195 202, ja heilläkin on vertaistukiryhmiä.

Älä jää yksin. Suuri suru on liian iso taakka yksin kannettavaksi. Pimeään löytää valoa paremmin, kun on joku toinen sitä näyttämässä.

Isän tuska

Olen 50v mies ja joutunut kokemaan ihan saman. Poikani hyppäsi laivalta 15.5.2015. Mistään en ole saanut mitään kriisiapua, ja en osaa sanoa olisiko siitä mitään apua ollut, koska en tiedä mitä se pitää sisällään.
Joka aamu ensimmäisenä mielessä, ja mihinkään en pysty. Aina normaalit päivän askareet ei tule edes suoritettua, kun olen niin omassa maailmassa ajatuksineni.
En usko, että tästä voi selvitä normaaliin elämään.
Olen kuin elävä kuollut, ja niin tärkeää asiaa ei ole mikä saisi ajatukset edes hetkeksi muualle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla