"Toivottavasti lasteni ei tarvitse aikanaan kokeilla kaikkea samalla tavalla kuin minun piti", sanoo Serena Boa.
"Toivottavasti lasteni ei tarvitse aikanaan kokeilla kaikkea samalla tavalla kuin minun piti", sanoo Serena Boa.

Kaupunkilaistyttö Venetsian läheltä järkyttyi, kun hän näki ensimmäistä kertaa uuden kotinsa: 300 asukkaan eteläpohjalaiskylän.

"Kun lentokone reilut 12 vuotta sitten laskeutui Helsinki-Vantaan kentälle, kauhistuin. En ollut koskaan nähnyt niin paljon lunta. Oli joulukuu, ja olin lähtenyt Italiasta pelkällä ohuella takilla. Ulkona kylmyys sai sormet ja varpaat kipeiksi. Ensimmäinen ostos uudessa kotimaassani olikin untuvatakki.

Jatkoin Helsingistä Etelä-Pohjanmaalle junalla. Seinäjoen rautatieasemalla vastassani oli mies, jonka takia tänne tulin.

Tunsimme toisemme vain viikon ajalta Rodokselta. Tapasimme, kun työskentelin hotellissa, ja Arto oli saarella lomailemassa. Rakkaus syttyi heti. Nyt hän oli polvillaan ruusupuskan kanssa asemalla. Siitä alkoi uusi elämäni.

Asuin lapsuuteni Trevison kaupungissa lähellä Venetsiaa. Isäni, eläkkeellä oleva kenraali, oli suorittajaluonteinen pomottaja ja vaati minulta ja kuusi vuotta nuoremmalta veljeltäni paljon. Matematiikan opettajana työskennellyt äitini oli melko kylmä ja kova. Kodissamme ei halailtu eikä hellitelty. Tuntui, että minua ei hyväksytty, vaan aina olisi pitänyt olla vähän parempi.

"Ulospäin täytyi näyttää täydelliseltä perheeltä, vaikka hetki aiemmin olisi huudettu naama punaisena."

Joka sunnuntai menimme vanhempien kanssa kirkkoon kauniisti puettuina. Ulospäin täytyi näyttää täydelliseltä perheeltä, vaikka hetki aiemmin olisi huudettu naama punaisena. Siksi pidin uskontoakin suurena näytelmänä.

En saanut kyläillä ystävieni luona, eivätkä he saaneet tulla meille. Teini-ikäisenä aloin valehdella. Sanoin lähteväni kouluun, mutta vaihdoin koulun vessassa ylleni punkkarivaatteet ja menin muualle. Vanhempani halusivat minun olevan nätti ja kiltti katolinen tyttö, itse halusin muuta.

Peruskoulun jälkeen olisin tahtonut taidekouluun, mutta vanhemmat vaativat minua opiskelemaan kunnollisen ammatin. Lähdin opiskelemaan matkailua. Kun valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana minulla oli mahdollisuus lähteä töihin tunisialaiseen hotelliin, otin tarjouksen vastaan epäröimättä. Olin viimein vapaa.

"Osallistuimme veljeni kanssa vuosittain italialaiseen karnevaalin pukeutumalla yhteisen teeman mukaisesti. Oli hauska laittaa ylle hassuja vaatteita ja syödä makeisia."
"Osallistuimme veljeni kanssa vuosittain italialaiseen karnevaalin pukeutumalla yhteisen teeman mukaisesti. Oli hauska laittaa ylle hassuja vaatteita ja syödä makeisia."

Rakkaus iskee

Vapaus lähti heti käsistä. Otin ensimmäiset tatuointini ja elin villiä bile-elämää. Tein mitä huvitti, join ja juhlin paljon. Olisin varmasti jäänyt koukkuun alkoholiin ja juhlimiseen, ellen olisi tavannut Artoa.

Kun täytin 20, siirryin töihin rodoslaiseen hotelliin. Eräänä vapaailtanani lähdimme ystäväni kanssa kaupungille. Kadulla vastaamme käveli vaalea pitkähiuksinen mies, ja olin myyty. Sanoin ystävälleni, että haluan tuon muukalaisen kanssa vielä naimisiin. En tiennyt miehestä mitään; en nimeä, en kotimaata. Vain sen, että hän näytti suloiselta.

Samana iltana huomasin miehen baarissa. Keräsin rohkeutta ja menin juttelemaan. Keskustelu oli kankeaa, sillä molempien englannin kieli oli ruosteessa. Päätimme poistua hälyisestä baarista ja kävelimme ulos rannalle. Tuo yö on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. En ollut koskaan keskustellut samalla tavalla. Puhuimme kaikesta, myös uskonnosta.

Seuraava viikko meni huumassa. Tein päivät töitä ja yöt vietin Arton kanssa. Onneksi tapasimme jo Arton loman ensimmäisenä iltana, joten meillä oli useita iltoja ja öitä aikaa tutustua.

"Viimeisenä aamunamme itkin, mutta Arto oli varma, että tapaisimme vielä."

En ole koskaan ollut niin virkeä kuin silloin, vaikka nukuin öisin vain muutaman tunnin. Arto ja hänen tapansa puhua uskonnosta menivät sydämeeni. Ymmärsin, että Jumala voi olla ystävä, eikä uskonto ole vain sääntöjen noudattamista.

Viimeisenä aamunamme itkin, mutta Arto oli varma, että tapaisimme vielä. Sovimme pitävämme yhteyttä kirjeitse.

En osannut enää jatkaa vanhaa elämäntapaani. Itkeskelin ja kaduin aiempaa itsekästä elämääni. Kirjoittelimme koko ajan.

Palasin Italiaan ja kerroin vanhemmilleni, että muutan Suomeen. En edes tiennyt, missä maa on. Kun googlasin sitä, näin kuvia lappalaisista. Vanhempani olivat lujasti vastaan, ja välimme menivät lähes poikki.

Epäuskoa kylätiellä

Muutin Suomeen vuonna 2001. Aluksi asuimme Seinäjoella, missä Arto työskenteli toimittajana Radio Deissä. En ollut töissä, joten kiertelin kaupungilla ja tutustuin uuteen ympäristööni. Tuntui kuin olisin ollut lomalla.

Pian kielitaidottomuus ja ystävien puute alkoi masentaa. Olin vapaa mutten itsenäinen, tarvitsin Artoa kaikkeen. Päätin oppia kielen mahdollisimman nopeasti. Menin kursseille ja sain pikkuhiljaa myös omia ystäviä.

Menimme naimisiin vuonna 2003, jonka jälkeen lähdimme interreilaamaan. Jäimme muutamaksi kuukaudeksi Tanskan Hellebaekiin vapaaehtoistyöhön erityiskouluun.

"Ihmettelin, kuinka kukaan voi asua täällä."

Puolen vuoden kuluttua rahat alkoivat loppua, joten palasimme Suomeen ja muutimme Arton äidin luokse Etelä-Pohjanmaalle.

Ensimmäinen automatka Arton lapsuusseudulle pikkuruiseen Soinin Hautakylään oli erikoinen kokemus. Kylässä ei ollut kauppoja, tiet olivat huonokuntoisia ja talojen välimatkat pitkiä. Ihmettelin, kuinka kukaan voi asua täällä.

Saimme molemmat paikalliselta sahalta töitä, ja minä valmistuin oppisopimuksella liimariksi. Muutaman kuukauden päästä olin raskaana.

"Menimme Arton kanssa naimisiin 18.5.2003 anopin kotona. Päivä oli täynnä rakkautta ja kukkaloistoa."
"Menimme Arton kanssa naimisiin 18.5.2003 anopin kotona. Päivä oli täynnä rakkautta ja kukkaloistoa."

Lapsia ja sairautta

Esikoisemme Erica syntyi alkuvuodesta 2008. Vain viikkoa ennen laskettua aikaa Artolta katkesi verisuoni päästä. Hän makasi henkihieverissä sairaalassa, ja minä olin yksin ison mahani kanssa lähes sadan kilometrin päässä lähimmästä synnytyssairaalasta. Katselin letkuissa makaavaa miestäni kauhuissani. Kuinka pärjäisin, jos hän kuolisi?

Erica meni reilusti yliaikaiseksi, ja Arto toipui odotettua nopeammin muutamassa viikossa. Lapsiveteni tulivat lattialle lähes samalla hetkellä, kun hän astui kotiovesta sisään. Heikkovointisena Arto tuli kanssani synnytykseen.

"Vauva-aika ei ollutkaan sitä, mitä olin odottanut. Päätin, etten enää koskaan synnytä."

Ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen valvoin koliikkivauvan kanssa ja kärsin jonkinlaisesta masennuksesta. Vauva-aika ei ollutkaan sitä, mitä olin odottanut. Päätin, etten enää koskaan synnytä.

Yllätys olikin suuri, kun lääkäri kertoi nelisen kuukautta synnytyksen jälkeen minun olevan jälleen raskaana. Toinen raskausaika oli rankka, koska parisuhteessakin oli hankaluuksia.

Hieman ennen laskettua aikaa jysähti taas, kun Arton keuhko puhkesi. Olin viimeisilläni raskaana, kun ambulanssi haki mieheni. Pelkäsin taas jääväni yksin.

Tästäkin Arto toipui, ja Viola syntyi vain vuosi ja viikko Erican jälkeen.

"Minä ja tyttäreni Viola, 5, ja Erica, 4, yhteisellä shoppailureissulla."
"Minä ja tyttäreni Viola, 5, ja Erica, 4, yhteisellä shoppailureissulla."

Uusi suhde vanhempiin

Suhteeni vanhempiini muuttui, kun tulin äidiksi. Isovanhemmuus on pehmentänyt vanhempiani, ja he kyläilevät luonamme lähes joka vuosi. Isäni ja äitini olivat jopa mukana, kun minut kastettiin helluntaiseurakunnan jäseneksi.

Nykyään vanhempani hyväksyvät Arton, vaikka alku oli hankalaa. He tapasivat ensimmäisen kerran Italiassa. Isäni piti Artoa hippinä ja näytti tälle vanhoja sotaelokuvia kaitafilmiltä. Arto joutui nukkumaan paikallisen papin luona, koska emme olleet naimisissa.

Uudessa kotikylässäni minut on otettu vastaan hienosti. Kylän naisten kanssa tapaamme parin viikon välein rukousilloissa. Niistä on tullut minulle henkireikä.

"Olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä."

Aiemmin masennuin helposti varsinkin talvella ehkä juuri siksi, että minulta puuttui sosiaalinen verkosto. Nykyäänkin talven pimeys ja kylmyys saa minut usein apeaksi.

Olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä. Tämä on mahtava paikka kasvattaa lapset. He saavat olla kaukana suuren maailman pahuuksista. Ehkä heidän ei tarvitse aikanaan kokeilla kaikkea samalla tavalla kuin minun piti.

Sata paria kenkiä

Välillä kaipaan kaupunkielämää. Nyt kuitenkin riittää se, että ajan päiväksi Seinäjoelle tankkaamaan ihmisvilinää.

Ennen hain kipinää hurjista tempauksista ja muutoksista. Nykyään lähimmäksi tuota kipinää pääsen, kun ostan netistä itselleni kauniit ja kalliit kengät. Minulla on yli sata paria korkokenkiä. Eihän niitä täällä pelloilla voi käyttää, mutta ne muistuttavat minua naiseudestani. Olen muutakin kuin äiti, vaimo ja maaseudun asukas.

Tuntuu, että tämä paikka on merkitty minulle. Luonto on kaunis juuri sellaisena kuin se on. Itse vaadin itseltäni ehkä lapsuuteni vuoksi aina vielä vähän enemmän. Lapsiltakin tulee vaadittua usein liikoja. Se on minulle kasvun paikka.

"Ehkä vielä joskus koko perheemme asuu ulkomailla lähetystyössä."

Olen löytänyt kutsumusammatin vanhusten parista. Menin vanhainkotiin aluksi laulamaan ja lakkaamaan vanhusten kynsiä. Sinne sosiaalisuuteni ja iloisuuteni toi kaivattua väriä. Sain vanhainkodilta töitä sijaisena ja nyt opiskelen lähihoitajaksi.

Arto valmistuu pian Raamattukoulun lähetyslinjalta ja hänet siunattiin juuri evankelistaksi. Ehkä vielä joskus koko perheemme asuu ulkomailla lähetystyössä.

Erilaisuus tuo vapautta

Italialaisuutta meillä edustavat kokkailut, italialainen televisio ja temperamentti. Ulkomaalaisuus näkyy myös pukeutumisessani. Paikalliset voivat mennä kauppaan kumisaappaissa, minä en osaisi.

"Täällä saan olla erilainen."

En halua palata takaisin kotimaahani, vaikka en olekaan luopunut kansalaisuudesta. Siellä olisin tavallinen, täällä saan olla erilainen – italialaisnainen suomalaisessa maalaiskylässä. Tunnen olevani vapaa, kun saan olla tällainen.

En tiedä, ymmärtääkö Artokaan sitä täysin. Hän ehkä toivoisi välillä minun näyttävän tavallisemmalta. Mutta minä en halua enää takaisin siihen vankilaan. Jos en saa olla oma itseni, kadotan sisäisen iloni."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2013.

Juha Seittonen eli Dingon Keijo Q sai nuorena kokea fanihysterian, jollaista Suomessa ei ole toiste nähty. Matka palvonnan kohteesta tavalliseksi Seittoseksi oli pitkä. Siinä auttoi työ lähihoitajana.

Kotihoidon aamukierto alkaa kello 7.30. Lähihoitaja Juha Seittonen, 54, herää kello kuusi rintamamiestalossaan Pohjois-Helsingissä, jotta ehtii asiakkaidensa luokse ajoissa. Kiertoon kuuluu kaksitoista kotia, joiden välit Juha kulkee juosten tai pyöräillen. Niin pysyy kunnossa.

Suurin osa asiakkaista on ikäihmisiä. Juha mittaa verenpaineet ja insuliinit, jakaa aamulääkkeet, auttaa pesulle, puhdistaa säärihaavat ja vaihtaa vaipat. Välillä joku jää katsomaan häntä erityisen tarkkaan. Oletko sinä se kaveri...?

"En ala menneitä kieltämään. Kerran Dingo, aina Dingo."

Juha tarkistaa, että Mirja Winter-Heikkilällä on kotonaan kaikki hyvin.
Juha tarkistaa, että Mirja Winter-Heikkilällä on kotonaan kaikki hyvin.

Poika katolla

Peltoa, peltoa ja peltoa. Sitä riittää silmänkantamattomiin Porin Pinomäessä sijaitsevan omakotitalon ympärillä. Syksyisin, kun pilvet lepäävät alhaalla ja pellot on kynnetty, näky on lohduton. Mustaa ja valkoista, kuin vanhoissa filmeissä.

Talon poikia, Juhaa ja puolitoista vuotta vanhempaa veljeä Puttea, maisema masentaa.

Onneksi se välillä muuttuu. Kirkkaalla ilmalla saunan katolta näkee etäisillä pelloilla traktorien liikkeet. Juha katselee niitä usein ja ajattelee, että olisi upeaa viljellä maata.

"Mummi opetti, että nauramalla tämä elämä täytyy läpi vetää. Sitä ohjetta olen yrittänyt noudattaa."

Hän tykkää metsissä seikkailemisesta, hiihdosta, pyöräilystä ja pitkänmatkan juoksusta.

Koulusta ei. Juha saa ehdot joka kesä ja lopettaa koulun heti, kun pystyy.

Veljen kanssa hän tekee kepposia ja tappelee välillä tosissaan. Molemmat raapivat, purevat ja potkivat.

Poikien isä on Porin oluttehtaan koneenkäyttäjä, äiti parturi-kampaaja. Hän on taitava käsistään, ompelee pojilleen vaatteita ja neuloo väsymättä. Kodin alakerrassa omassa huoneessaan asuu elämänviisauksia jakeleva äidinäiti, Karjalan evakko.

"Mummi opetti, että nauramalla tämä elämä täytyy läpi vetää. Sitä ohjetta olen yrittänyt noudattaa", Juha sanoo.

Rummut hattulaatikoista

Jo pienenä Juha tietää, että isä oli kauan sitten sodassa. Tämän polvi vaurioitui rintamalla, ja saunan hämyssä Juha katselee joskus isän arpia. Vatsassa kylkiluiden alle koteloituneena on pala kranaattia. Paljon myöhemmin Juha ymmärtää, että isä oli nuorimpia rintamalle joutuneita, vuonna 1925 syntynyttä ikäluokkaa.

Isä ei niistä ajoista paljon juttele, hän on hiljainen mutta mukava mies. Juha kuitenkin tietää, että isä näkee painajaisia ja herää öisin omaan huutoonsa. Äiti on on kertonut siitä pojille.

Mummolta Juha kuulee Karjalasta ja äitinsä lapsuudenkodista kauniilla mäellä, jolta näkyi Laatokalle asti.

"Äiti oli surullinen ja katkera siitä, että koti oli menetetty", Juha sanoo.

Vaikeista tunteista ei kuitenkaan juuri puhuta. Niitä käsitellään toisin.

Yläasteiässä Juha oppii huomaamaan puolesta sanasta, koska äiti on juovuksissa. Pulloja on piilossa pitkin taloa kaapeissa ja vaatepinojen alla. Äiti juo vaivihkaa pitkin iltaa töiden jälkeen. Humalassa hän alkaa hölmöillä.

Eräänä kevätiltana äiti lähtee lenkille, liukastuu ja putoaa syvään pellon-ojaan sulamisvesiin. Perässä juosseet pojat kiskovat hänet ylös viime tingassa. Vesi on kylmää, äiti painava.

"Luulen, että veli kärsi äidin alkoholiongelmasta enemmän kuin minä. Kovetin itseni. Ajattelin, että jokainen tekee elämällään kuten parhaaksi katsoo", Juha sanoo.

Juha tietää, millaista on fanittaa. The Who -yhtyeen Pete Townshendin lähettämä syntymäpäiväonnittelu on aarre.
Juha tietää, millaista on fanittaa. The Who -yhtyeen Pete Townshendin lähettämä syntymäpäiväonnittelu on aarre.

12-vuotiaana hän näkee telkkarista pätkän musiikkiohjelmaa, jossa Queenin Roger Taylor takoo hikisenä rumpuja. Jokin näyssä vetoaa.

Juha virittää itselleen rummut äidin vanhoista hattulaatikoista ja alkaa käydä rumputunneilla Porin keskustassa. Veli soittaa bassoa. Kissin levyt kuunnellaan yhdessä alusta loppuun yhä uudelleen.

"Ihme on jos soittamalla leipää irtoaa", mummo päivittelee Juhalle.

Mummo pyörittelee päätään. Ihme on, jos soittamalla leipää ikinä irtoaa, hän sanoo.

Kun Juha tulee armeijasta kotiin lomalle keväällä 1982, isoveli Putte kertoo tavanneensa kiinnostavan tyypin, erään Pertti Niemisen, Neumannin. Tämä on panemassa pystyyn bändiä, jossa olisi auki rumpalin paikka.

Kiinnostaisiko Juhaa?

Likat löytävät aina

Kaikki käy nopeasti ja isosti, niin isosti, ettei sellaista ole Suomessa ennen nähty. Dingon ensimmäinen sinkku ponnahtaa suoraan listaykköseksi tammikuussa 1984. Keikkaliput viedään käsistä.

Bändin poikia palvotaan, viedään keikoille poliisisaattueessa ja salakuljetetaan lavoille roudarilaatikoissa. Tytöt kirkuvat, sifonkihuivit heiluvat.

Tavallisesta pinomäkeläispojasta Juha Seittosesta on tullut Keijo Q eli Quuppa. Rumpusetin takaa näkyvät jäntevät, tarkasti iskevät käsivarret, musta pörrötukka ja leveä hymy.

"Alussa se oli helvetin nastaa. Elimme todeksi suurta haavetta", Juha sanoo.

 Pepe Laaksonen, Jonttu Virta, Neumann, Pete Nuotio ja Quuppa vuonna 1985.
Pepe Laaksonen, Jonttu Virta, Neumann, Pete Nuotio ja Quuppa vuonna 1985.

"Meitä oli viisi poikaa, ja yhtäkkiä aloimme tahkota järjettömästi rahaa. Sitten siihen ilmestyi kaikennäköistä tyyppiä haluamaan sitä ja tätä. Juttu ei pysynyt käsissämme mitenkään", Juha sanoo.

Kotitalon eteen pellonreunaan nousee tyttöjen telttoja. He tuijottavat Seittosten kotia vain nähdäkseen vilauksen Juhasta. Sisällä puhelin soi jatkuvasti niin, että johto on pakko repiä irti seinästä.

Juha muuttaa pois kotoa antaakseen vanhemmilleen rauhaa.

"Likat löysivät meidät aina ja kaikkialta. En vieläkään ymmärrä, miten he siinä onnistuivat."

Juhalla on yhä tallessa joitain fanien antamia lahjoja kuten nämä virkatut Keijo Q ja Neumann.
Juhalla on yhä tallessa joitain fanien antamia lahjoja kuten nämä virkatut Keijo Q ja Neumann.

Rahaa palaa. Porin baareissa nuoria soittajia kohdellaan kuin kuninkaallisia. Juha ostaa auton toisensa jälkeen, muun muassa avokattoisen Mustangin. Hän hankkii kaupungista kaksi asuntoa, yhden asumista ja toisen biletystä varten.

Mummo saa Juhalta pakettiautollisen leipää.

Mummo hämmästyy sinä päivänä, kun kotitalon pihaan kaartaa leipomon pakettiauto täpötäynnä Juhan maksamaa leipää. Sitä riittää Pinomäellä moneen taloon.

Pojat eivät voi ottaa askeltakaan ilman, että joku roikkuu hihassa. Keikkoja on myyty niin pitkälle tulevaisuuteen, ettei hengähtämisen mahdollisuutta ole. On taottava, kun rauta on kuumaa, heille hoetaan.

"Jossain vaiheessa suosio alkoi syödä meitä. Keksimme, että kaiken kestää paremmin jatkuvassa pienessä humalassa," Juha sanoo.

"Olin niin nuori ja niin kovassa kunnossa, ettei juominen tuntunut missään. Aluksi."

Elvis ikkunanpesijänä

Dingo hajoaa lokakuussa 1986. Keijo Q:sta tulee jälleen Juha Seittonen, 24-vuotias nuori mies työtä vailla.

"Dingon viimeiseltä keikalta tultuani istuin keikkakassin päällä kotini parkkipaikalla. Päätin, etten mene sisään ennen kuin keksin, mihin ryhdyn seuraavaksi. Funtsin, että minun on varmaan pakko mennä töihin."

Seuraavina vuosina Juha tekee monenmoista: Työskentelee nuorisotalolla musiikista vastaavana ohjaajana. Paiskii hommia musaliikkeessä. Soittaa rumpuja vaihtelevissa kokoonpanoissa. Tekee keikkaa ikkunanpesijänä.

"Telineellä seistessäni melkein kuulin ihmisten ajatukset - siinä se Elvis nyt pesee ikkunoita."

Veli muuttaa Helsinkiin, Juha opiskelee Porissa. Vuonna 1997 hän saa käteensä lähihoitajan paperit.

"Ajattelin, että rokkivuosien jälkeen voisin tehdä jotain hyödyllistä."

Opintoihin kuului jakso psykologiaa. Hoitajaopiskelijoille kerrottiin, ettei ihmisellä voi olla kahta persoonaa.

"Jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Tajusin olevani eri mieltä. Yhtäältä olen aina ollut tavallinen Seittonen, toisaalta rokkimies Keijo Q. Elämänvaiheesta riippuu, kumpi on niskan päällä."

Tavallinen Seittonen

Alkoholi on petollinen ystävä. Kolmikymppisenä juominen ei Juhasta oikeastaan ole enää hauskaa. Krapulat pahenevat ja kestävät pidempään.

Vuosituhannen taitteessa äiti kuolee. Se sattuu enemmän kuin Juha osasi kuvitella. Alkoholi loiventaa surua.

"Homma lähti lapasesta 2000-luvun alussa. Soitin parissa tanssibändissä ja olin ruotsinlaivoilla duunissa päiviä putkeen. Join, soitin, valvoin ja join lisää. Kun tulin kotiin, olin kuin haamu."

Naisystäviä tulee ja menee, mutta yhdessäkään suhteessa Juha ei ole täysin tosissaan. Ei ennen kuin tapaa nykyisen avovaimonsa, topakan naisen, joka ei suostu katselemaan riekkumista.

Perhe tulee ensin, soittaminen sitten, Juha ajattelee nyt.
Perhe tulee ensin, soittaminen sitten, Juha ajattelee nyt.

"Hän jaksoi sitä touhua hetken ja totesi: Ei sinusta tule miestä ollenkaan. Heippa."

Jätetyksi tuleminen sattuu niin paljon, että Juha päättää ryhdistäytyä.

"Anelin toista mahdollisuutta. Onneksi sain sen."

Pariskunta aloittaa yhteisen elämän ja ostaa omakotitalon. Lapsi syntyy 2002.

Laitoksella hoitaja pitelee vastasyntynyttä, kehottaa isää astumaan lähemmäs ja laittamaan pienokaiselle vaipan.

"Minusta tuli aikuinen vasta, kun lapsi syntyi."

"Melkein vilkaisin ympärilleni - missä se isä on? Hätkähdin, kun tajusin, että sehän olen minä. Minusta tuli aikuinen mies vasta, kun lapseni syntyi."

Juhasta tulee tavallinen Seittonen, yksi helsinkiläinen perheenisä muiden joukossa. Hän vie lasta leikkipuistoihin ja tanssitreeneihin, paiskii remppahommia omassa firmassaan ja ehtiessään laittelee taloaan. Se saa uuden ulkomaalin, lasikuistin ja keittiön. Sisällä huone toisensa jälkeen raikastuu, kun Juha tapetoi ja maalaa.

Menneestä muistuttavat vain Dingon kultalevyt yläkertaan johtavan portaikon seinällä.

 Tässä Juha seuraa Viiviä, mutta kotona Viivi seuraa Juhaa kaikkialle.
Tässä Juha seuraa Viiviä, mutta kotona Viivi seuraa Juhaa kaikkialle.

Kaikki on sovittavissa

Kun lama iskee 2008, remppafirman pyöritys ei enää lyö leiville. Juha Seittosesta tulee hoitoalan ammattilainen. Hän saa työpaikan vanhusten kotihoidossa.

"Tässä työssä pitää olla jokapaikan höylä, sillä koskaan ei tiedä, millaista apua asiakas tarvitsee, kun kotioven avaa. Yllättäviä tilanteita tulee."

Hoitajavuosinaan Juha on pelastanut ihmishengen kahdesti, elvyttänyt asiakkaan, joka hänen saapuessaan makasi jo elottomana lattialla.

Työ on muuttanut ajatusmaailmaa.

"Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat surreet sitä, miten paljon läheisille jäi sanomatta. Asiat pitäisi aina puhua halki, kun siihen on vielä mahdollisuus", Juha sanoo.

"Olen alkanut miettiä, onko elämässä todella sellaisia asioita, joita ei voitaisi sopia?"

Juha Seittonen ei puhunut vanhan bändikaverinsa Neumannin kanssa kymmeneen vuoteen. Pikkuhiljaa välit kuitenkin lämpenivät. Nyt menneet on sovittu. Kesällä 2017 Dingo nousee lavoille alkuperäisessä kokoonpanossaan.

Puolikas minusta

Huhtikuussa 2017 Juha käy ensimmäistä kertaa vuosiin bänditreeneissä Porissa. Hän kulkee tutuissa maisemissa ja kuulee vanhoista kavereistaan.

Täällä ovat Yyterin hiekkarannat ja Pinomäki, jonka jokaiseen puuhun, mutkaan ja pellonreunaan liittyy muistoja. Täällä ovat myös baarit ja ravintolat, joista moni on pysynyt lähes ennallaan. Ne olivat aikanaan Keijo Q:n reviiriä, jonne Juha Seittosen ei tee mieli astua.

"Poriin liittyy paljon sellaista, mitä en halua muistella. Minulle aika siellä on seisahtunut. En kuulu sinne enää."

Juha Seittosen 14-vuotias tytär ei Dingon musiikista juuri perusta. "En ihmettele sitä. Hän on toisen ajan lapsi", Juha sanoo.
Juha Seittosen 14-vuotias tytär ei Dingon musiikista juuri perusta. "En ihmettele sitä. Hän on toisen ajan lapsi", Juha sanoo.

Kesällä Juha jatkaa hoitajanhommissa osa-aikaisesti, jotta keikkailulle jää aikaa. Paluulla bändi haluaa näyttää vanhoille faneille, että Dingo on yhä hengissä. On myös muita, arkisempia syitä.

"Yhden kesän keikkapalkkioilla maksan talolainoja pitkän siivun", Juha toteaa.

Rokkipersoonaansa Keijo Q:ta hän ajattelee nahkana kellarissa tai tyhjänä nukkena nurkassa. Nyt kuoreen on taas aika puhaltaa ilmaa.

"Quuppa on kuin veljeni. Ei hänestä voi luopua."

"Quuppa on kuin veljeni, toinen puoli minusta. Tästedes hänen ja Juha Seittosen on pakko tulla juttuun keskenään. Kummastakaan en tahdo luopua."

Dingon noustessa lavalle Juha unohtaa keski-iän ja kropan kolotukset, kolmenkymmenen vuoden rumpujen takomisen ahtauttamat ranteet.

Yleisö mylvii, adrenaliini erittyy, Keijo Q virnistää ja lyö rummuistaan Levottoman tuhkimon alkutahdit.

Yleisön joukossa hymyilevät Juha Seittosen puoliso ja tytär.

Meidän isä on töissä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2017.

Visa Koiso-Kanttila on löytänyt Iiris Härmästä sielunkumppaninsa, ja toisinpäin. "Tuntuu, että jotkut ratkaisevat henkilökohtaisia elämänkaarihaasteita vaihtamalla kumppania. Jos elämä on tylsää, ajatellaan, että muutos löytyy sitä kautta. Minulle ei ole tullut mieleenikään", Visa sanoo.

26 vuotta sitten Visa Koiso-Kanttila ojensi Iiris Härmälle koulussa kirjeen, jossa hän avautui koko elämästään. Iiris halusi tietää lisää, aivan kaiken. Heistä tuli elokuvaohjaajia, työkavereita ja sielunkumppaneita.

Iiris: Lapsena ajattelin, että prinssi on pitkä, hoikka ja kaunis mies, jolla on polkkatukka. 1970-luvulla kaikki prinssit näyttivät kuvissa sellaisilta.

Menin lukion jälkeen opiskelemaan Kauniaisten Työväen Akatemiaan. Ja siellä oli pitkä, hoikka ja kaunis mies, jolla oli juuri sellainen tukka!

Visa: Hiukseni olivat kyllä pidemmät silloin.

"Visa on varmaan vähän snobi. Näyttää prinssiltä, eikä tiedä todellisesta elämästä mitään."

Iiris: Sitten ajattelin, että Visa on varmaan vähän snobi. Näyttää prinssiltä, eikä tiedä todellisesta elämästä mitään. Ei hänellä ole varmaan kumisaappaitakaan.

Seuraavana aamuna satoi vettä. Ja mitä Visalla oli jaloissaan? Kunnolliset saappaat! Olin, että voi ihana.

Visa: Iiris iski minut. Miehet aina kuvittelevat, että he iskevät naisia, mutta on tilastollisesti tutkittu, että naiset tekevät valinnat.

Iiris: Visa kirjoitti perinteisen kirjeen ja ojensi sen minulle koulussa. Siitä se lähti.

Visa: Huomasin, että oli ihastusta ilmassa. Kirjoitin Iirikselle elämäntilanteestani. Olin etäsuhteessa erään tanskalaisen tytön kanssa, perheen kanssa oli vaikeaa ja minulla oli päihdenuoruus. Koin, että elämäni oli umpikujassa. Kauheasti avauduin heti, olin epätoivoinen nuori mies.

Iiris: Kirje oli todella pitkä. Taisin ajatella niin, että hmm, kerro vielä lisää.

Visa: Ihastuin Iiriksen rohkeuteen ja katsoin häntä ylöspäin. Olin reilannut Euroopassa, se oli suosittua silloin, mutta Iiris oli matkustanut tyttökaverinsa kanssa Himalajalle. Hän oli käynyt taidelukionkin. Hän tuli ikään kuin taidemaailmasta, mikä oli minulle vierasta ja kiehtovaa. Ajattelin, että mieletön tyyppi, mieletön elämänkokemus! Olimme siis 21-vuotiaita.

Iiris: Rakastuin syvästi, me molemmat rakastuimme. Toteutimme tunteen 110-prosenttisesti: kirjoitimme rakkausrunoja, valokuvasimme, jopa maalasimme toisiamme. Olimme ihan hurmostilassa.

"Aluksi olimme ihan hurmoksessa."

Visa: Tuntui, että pystymme tekemään mitä tahansa. Iiris kannusti minua hakemaan Turkuun taidekouluunkin. Hän oli portti luovuuteen.

Iiris: Oi olinko? Tämän tosiaan halusin kuulla.

Iiris ja Visa hankkivat nuorena avioparina Espoosta lähes purkukuntoisen omakotitalon. Parikymmentä vuotta ja useita remontteja myöhemmin he ovat samaa mieltä kuin silloin: tämä on unelmien koti.
Iiris ja Visa hankkivat nuorena avioparina Espoosta lähes purkukuntoisen omakotitalon. Parikymmentä vuotta ja useita remontteja myöhemmin he ovat samaa mieltä kuin silloin: tämä on unelmien koti.

"Olimme niin auki toisillemme, että näimme jopa samaa unta"

Iiris: Ensimmäinen kevät oli valtava kokemus. Kerran kun nukuimme, heitin unessa ilmaan vesikasveja. Ne muuttuivat kauniiksi, sähköisiksi kuvioiksi ja meritähdiksi. Heräsin sydän hakaten ja kysyin, että Visa, mitä sä teit? Visa vastasi unisena, että ne ovat vain meritähtiä. Olimme niin auki toisillemme, että näimme jopa samaa unta.

Visa: Siinä löytyi sielunkumppanuus.

Iiris: Visa kosi jo ensimmäisenä kesänä. Opiskelimme, menimme naimisiin kesäkuussa 1996 ja sitten ostimme tämän talon.

Visa: Etenimme "oikeassa" järjestyksessä.

Iiris: Pidin perinteitä ja rituaaleja tärkeinä. Halusin pysyä Visan polulla, sillä näin, että tämän miehen kanssa tapahtuu asioita, joita tahdon, mutta joihin en yksin uskalla lähteä.

Visa: Kannustin Iiristä ohjaamaan elokuvia itse. Aluksi hän toimi assistenttina minun elokuvissani, mutta pidemmän päälle se ei olisi ollut parisuhteelle hyväksi. Ohjaaja saa kaiken huomion ja palkinnot, ja ajattelin, että meidän täytyy olla aidosti tasavertaisia. Totta kai huomasin, että Iiriksellä on myös näkemystä.

Iiris: Haaveilin elokuvien tekemisestä, mutta kynnys oli korkea, sillä minulla ei ollut alan koulutusta. Visa saa minut haastamaan itseni. En voi vaan lillua tässä elämässä.

Visa: Enkä muunlaista puolisoa sietäisikään. Mikään ei ärsytä minua niin kuin mukavuusalueelle jääminen tai liiallinen huolehtiminen. Välillä Iirikselle tulee pelko siitä, jos yhteiset projektimme eivät järjestykään, emme saa maksettua asuntolainaa ja talous romahtaa.

"Iiris pelkää, että taloutemme romahtaa."

Iiris: Huoli johtuu siitä, että minä olen meillä se, joka tutkii tulot ja menot.

Visa: En kestä huolestuneisuutta, koska sellainen on niin turhaa ja häiritsevää. Jos ei ole rahaa, se on sama kuin suo, kuokka ja Jussi. Silloin pitää saattaa käsikirjoitus valmiiksi.

Iiris: Minua taas ärsyttää, jos Visa heittäytyy sillä tavalla, että ei huolen häivää, katsotaanpas lomamatkoja.

Visa: Kieltäydyn hyväksymästä sitä, että olemme köyhiä ajoittain.

Iiris: Jos sanon jollekulle, että me olemme vähän köyhiä, Visa suuttuu.

Visa: Kyllä, vaikka se olisi tottakin. Pidempiaikaisia riitoja meillä ei ole, koska olemme molemmat niin herkkiä. Emme kestä riitelemistä.

Joskus mietin, olenko liiankin riippuvainen Iiriksestä. Haluan aina ensimmäiseksi kuulla Iiriksen mielipiteen, oli kyse sitten työhön tai ihmissuhteisiin liittyvästä ongelmasta. Iiriksellä on sydämen viisautta.

Iiris: Useimmista asioista ajattelemme samalla tavalla. Olemme olleet niin kauan toistemme peilinä.

Visa: Tunnistan vaaran, että kun on yhteinen työ ja rakkauselämä, voi käydä kyllästyttämään. Niin ei ole käynyt.

Iiris: Jotta suhde hengittää, tarvitaan omia ystäviä ja erillistä elämää.

Elokuvaohjaajat Visa Koiso-Kanttila, 47, ja Iiris Härmä, 46, ovat tehneet yhdessä useita palkittuja dokumenttielokuvia. He asuvat Espoossa 1930-luvulla rakennetussa omakotitalossa yhdessä 9-, 15- ja 19-vuotiaiden poikiensa kanssa. Visan ensimmäinen fiktioelokuva Kaiken se kestää sai Suomen ensi-iltansa 8. syyskuuta.
Elokuvaohjaajat Visa Koiso-Kanttila, 47, ja Iiris Härmä, 46, ovat tehneet yhdessä useita palkittuja dokumenttielokuvia. He asuvat Espoossa 1930-luvulla rakennetussa omakotitalossa yhdessä 9-, 15- ja 19-vuotiaiden poikiensa kanssa. Visan ensimmäinen fiktioelokuva Kaiken se kestää sai Suomen ensi-iltansa 8. syyskuuta.

Visa: Ensimmäinen fiktioelokuvani oli ihan oma projektini. Siksi se oli niin tärkeä. Ja siksi, että olen koko aikuisikäni pohtinut elokuvan teemoja: uskollisuutta parisuhteessa ja rakkauden rajoja. Kaiken se kestää on perhedraama, jossa katsotaan 1970-luvun seksuaalista vapautumista lapsen silmin.

Iiris: Elokuvan maailma on henkilökohtaisesti totta Visalle, mutta ei minulle.

Visa: Iiriksen vanhemmat ovat maalta. Minä kasvoin Oulussa kulttuurissa, jossa aikuiset juhlatilanteissa suutelivat, koskettelivat ja saunoivat yhdessä. Vanhempani olivat hieman boheemia keskiluokkaa.

Kun olimme Iiriksen kanssa aloittaneet seurustelun, oletin, että minulla on ilman muuta lupa suudella muita naisia. Suutelin juhlissa jotakuta. Iiris raivostui. Hämmästyin vilpittömästi: Miksi sinä noin teet? Minähän vain pussailin!

Iiris: Olin ehdoton. Ajattelin niin, että jos et anna itseäsi minulle kokonaan, en halua sinua ollenkaan.

Visa: Iiris teki tämän niin selväksi, että kerrasta opin.

Iiris: Onneksi!

"Oletin, että minulla on lupa suudella muita."

Visa: Elämäni olisi mennyt aika eri tavalla ilman Iiristä. Hän pelasti minut.

Voiko tätä sanoa ääneen? Tuntuu, että jotkut ratkaisevat henkilökohtaisia elämänkaarihaasteita vaihtamalla kumppania. Jos elämä on tylsää, ajatellaan, että muutos löytyy sitä kautta. Minulle ei ole tullut mieleenikään. Ennemmin haastan itseni: Kolmekymppisenä tuli tarve tutkia dokumenttielokuvissa elämää omien kokemusteni kautta. Nelikymppisenä aloin kirjoittaa fiktiota.

Iiris: Ajattelemme, että jos vain olemme yhdessä, kaikki selviää.

Visa: Ihan samanlaista hurmosta tämä ei ole kuin alussa, ei tietenkään voi olla. Nyt meitä pitää yhdessä syvä ystävyys?

Iiris: ...ja varpaat pöydän alla.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 18/2017.

Iiris: Leivon Visan herkkuja kuten marjapiirakoita, vaikka en itse söisi sellaisia.
Visa: Olen fyysinen ihminen ja koskettelen Iiristä paljon. Vapaa-aamuisin herään lasten kanssa ja annan Iiriksen nukkua pitkään.