Rauhanturvaajana toiminut Marja-Leena Pihlajamaa:
Kun Marja-Leena näytti rauhanturvaajien tunnistuslevyn äidilleen ennen lähtöä, äiti alkoi itkeä: "Tämänkin jouduin elämässäni näkemään."
Kun Marja-Leena näytti rauhanturvaajien tunnistuslevyn äidilleen ennen lähtöä, äiti alkoi itkeä: "Tämänkin jouduin elämässäni näkemään."

Ovatko auttamani lapset yhä elossa? Sairaanhoitaja Marja-Leena Pihlajamaa, 57, oli rauhanturvaajana Etelä-Libanonissa.

"Tuntemattomalla lapsella oli tummat hiukset, ja silmistä aisti hädän. Tyynnyttelin häntä heijaten. Sitten laskin lapsen paikallisen sairaalan isolle, aikuisille varatulle vuoteelle. Sydänalassa kouraisi.

Kesällä 1993 elin Etelä-Libanonissa keskellä sotaa.

Olin 31-vuotias. Palovammoja saanut lapsi oli ehkä viiden. Minä olin vain käymässä, vuoden mittaisella komennuksella rauhanturvaajana, ensimmäisten suomalaisnaisten joukossa. Lapselle maailmassa oli olemassa vain yksi paikka, kotikylä vuoristossa vailla vettä ja sähköä.

Halusin muuttaa maailmaa paremmaksi. Päätyöni oli rauhanturvaajien terveyden- ja sairaanhoito, mutta koskettavinta oli hoitaa paikallisia ihmisiä. Tapaturmia, syöpäläisiä, aliravitsemusta, ampumavammoja.

Elämä voi muuttua silmänräpäyksessä, mutta ihmisten tahto elää on uskomattoman voimakas.

Lapsia syntyy myös sodan keskelle: koteihin, jotka ovat vain puoliksi pystyssä. Silloinkin lapsesta iloitaan. Elämä voi muuttua silmänräpäyksessä, mutta ihmisten tahto elää on uskomattoman voimakas.

"Kuljetan lasta paikalliseen sairaalaan. Kun lapsi lakkasi itkemästä ja äiti antoi halauksen, tiesin tekeväni tärkeää työtä."
"Kuljetan lasta paikalliseen sairaalaan. Kun lapsi lakkasi itkemästä ja äiti antoi halauksen, tiesin tekeväni tärkeää työtä."

Libanoniin lähtiessäni minulla ei ollut omia lapsia. Siinä tapauksessa olisin varmasti harkinnut asiaa aivan toisella tavalla.

Kun pahin pommitus kesti yhtäjaksoisesti viikon, väsymys häivytti kuolemanpelon. Eräänä iltana laitoin korvatulpat korviini, kädet ristiin ja rukoilin, että saisin nukkua edes pari tuntia.

Rauha ja vapaus lakkasivat olemasta minulle epämääräisiä, kauniita sanoja.

Itselläni oli aidattu asuinalue, luotiliivit, ase ja kypärä. Lapsilla, joita hoidin, ei ollut. Rauha ja vapaus lakkasivat olemasta minulle epämääräisiä, kauniita sanoja. Niistä tuli hyvin konkreettisia ja merkityksellisiä.

Sateisena joulukuun päivänä palasin Helsinki-Vantaan lentokentälle puisen matka-arkkuni kanssa. Tömpsähdin keskelle hyvinvointivaltiota fyysisesti terveenä mutta henkisesti muuttuneena. Kotona usein itketti. Vesi tuli hanasta, ulkona oli turvallista liikkua. Miksi juuri minulla on etuoikeus sellaisiin asioihin?

Parin viikon kuluttua menin takaisin töihin. Katsoin sairaalan yltäkylläisyyttä ympärilläni. Olisinpa voinut viedä lääkkeitä ja siistejä sidetarpeita Libanoniin.

Monet tuntuivat valittavan pikku-asioista. Pimeästä, puolisoista, veroista. Jouluvalmistelustressistä!

Minä mietin lapsia, jotka olin kohdannut. Ajattelin, mitä he tekevät juuri nyt, ovatko yhä hengissä."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/17.