Rauhanturvaajana toiminut Marja-Leena Pihlajamaa:
Kun Marja-Leena näytti rauhanturvaajien tunnistuslevyn äidilleen ennen lähtöä, äiti alkoi itkeä: "Tämänkin jouduin elämässäni näkemään."
Kun Marja-Leena näytti rauhanturvaajien tunnistuslevyn äidilleen ennen lähtöä, äiti alkoi itkeä: "Tämänkin jouduin elämässäni näkemään."

Ovatko auttamani lapset yhä elossa? Sairaanhoitaja Marja-Leena Pihlajamaa, 57, oli rauhanturvaajana Etelä-Libanonissa.

"Tuntemattomalla lapsella oli tummat hiukset, ja silmistä aisti hädän. Tyynnyttelin häntä heijaten. Sitten laskin lapsen paikallisen sairaalan isolle, aikuisille varatulle vuoteelle. Sydänalassa kouraisi.

Kesällä 1993 elin Etelä-Libanonissa keskellä sotaa.

Olin 31-vuotias. Palovammoja saanut lapsi oli ehkä viiden. Minä olin vain käymässä, vuoden mittaisella komennuksella rauhanturvaajana, ensimmäisten suomalaisnaisten joukossa. Lapselle maailmassa oli olemassa vain yksi paikka, kotikylä vuoristossa vailla vettä ja sähköä.

Halusin muuttaa maailmaa paremmaksi. Päätyöni oli rauhanturvaajien terveyden- ja sairaanhoito, mutta koskettavinta oli hoitaa paikallisia ihmisiä. Tapaturmia, syöpäläisiä, aliravitsemusta, ampumavammoja.

Elämä voi muuttua silmänräpäyksessä, mutta ihmisten tahto elää on uskomattoman voimakas.

Lapsia syntyy myös sodan keskelle: koteihin, jotka ovat vain puoliksi pystyssä. Silloinkin lapsesta iloitaan. Elämä voi muuttua silmänräpäyksessä, mutta ihmisten tahto elää on uskomattoman voimakas.

"Kuljetan lasta paikalliseen sairaalaan. Kun lapsi lakkasi itkemästä ja äiti antoi halauksen, tiesin tekeväni tärkeää työtä."
"Kuljetan lasta paikalliseen sairaalaan. Kun lapsi lakkasi itkemästä ja äiti antoi halauksen, tiesin tekeväni tärkeää työtä."

Libanoniin lähtiessäni minulla ei ollut omia lapsia. Siinä tapauksessa olisin varmasti harkinnut asiaa aivan toisella tavalla.

Kun pahin pommitus kesti yhtäjaksoisesti viikon, väsymys häivytti kuolemanpelon. Eräänä iltana laitoin korvatulpat korviini, kädet ristiin ja rukoilin, että saisin nukkua edes pari tuntia.

Rauha ja vapaus lakkasivat olemasta minulle epämääräisiä, kauniita sanoja.

Itselläni oli aidattu asuinalue, luotiliivit, ase ja kypärä. Lapsilla, joita hoidin, ei ollut. Rauha ja vapaus lakkasivat olemasta minulle epämääräisiä, kauniita sanoja. Niistä tuli hyvin konkreettisia ja merkityksellisiä.

Sateisena joulukuun päivänä palasin Helsinki-Vantaan lentokentälle puisen matka-arkkuni kanssa. Tömpsähdin keskelle hyvinvointivaltiota fyysisesti terveenä mutta henkisesti muuttuneena. Kotona usein itketti. Vesi tuli hanasta, ulkona oli turvallista liikkua. Miksi juuri minulla on etuoikeus sellaisiin asioihin?

Parin viikon kuluttua menin takaisin töihin. Katsoin sairaalan yltäkylläisyyttä ympärilläni. Olisinpa voinut viedä lääkkeitä ja siistejä sidetarpeita Libanoniin.

Monet tuntuivat valittavan pikku-asioista. Pimeästä, puolisoista, veroista. Jouluvalmistelustressistä!

Minä mietin lapsia, jotka olin kohdannut. Ajattelin, mitä he tekevät juuri nyt, ovatko yhä hengissä."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/17.

Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.
Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.

Satu ja Olli Kunnari ovat muuttaneet Ollin lentopallouran vuoksi maasta toiseen. ”Urheilijan kuuluu olla tietyllä tavalla itsekäs”, Satu Kunnari sanoo.

Lentopalloilija Olli Kunnarin sopimus puolalaisen joukkueen kanssa oli allekirjoitusta vaille valmis. Elettiin vuotta 2011, ja perhe oli asunut ulkomailla eri maissa seitsemän vuotta.

Ollin ja hänen vaimonsa Satu Kunnarin esikoinen oli aloittamassa esikoulun, ja pariskunta oli päättänyt, että Satu ja lapset muuttava Suomeen. Ollin oli määrä jäädä vielä vuodeksi Puolaan.

”Yksin valvoessani päätin, että aamulla soitan managerilleni ja sanon, etten jatka ulkomailla pelaamista, vaan lähden perheen kanssa Suomeen”, Olli kertoo.

Taustalla oli vaimon uupumus. 

”Kun saimme esikoisemme, pelasin Ranskassa. Satu oli paljon vauvan kanssa yksin kotona, koska minulla oli pelimatkoja.”

Tukiverkkoa perheellä ei juuri ollut.

”Myös henkinen jaksamiseni loppui. En saanut itkuani katki ja pelkäsin kuolemaa.”

”Vähitellen ulkomailla asumisesta katosi uutuuden viehätys. Lasten syntymän jälkeen arki ammatti­urheilijan vaimona osoitti rankkuutensa”, Satu kertoo.

Etenkin syksy 2009 oli raskas.

”Joulun alla olin tullut lasten kanssa lomalle Suomeen. Tyttärellämme oli ollut viikkokausia kuumetta, korvatulehduksia ja antibioottikuureja. Lopulta hänelle puhkesi keuhkokuume, ja hänet kiidätettiin Tampereelle sairaalaan. Poika jäi vanhemmilleni, ja minä valvoin tyttären rinnalla sairaalassa.”

Kun lapsi pääsi sairaalasta, Satu sai pahoja rytmihäiriöitä. Niiden syyksi paljastui sydänlihastulehdus.

”Myös henkinen jaksamiseni loppui. En saanut itkuani katki ja pelkäsin kuolemaa. Kun en enää jaksanut vastata ystävien puheluihin, tiesin, että minun on haettava apua.”

Olli lensi Sadun luokse, vaikka pystyi viipymään vain muutaman päivän.

”Olin helpottunut, että sydänoireet helpottivat. Ajattelin, että masennuksesta selvitään kyllä. Sadun sairastumisen jälkeen perheen merkitys kasvoi entisestään.”

Keväällä Satu alkoi voida jo paremmin, ja perhe palasi Ollin luokse. Terapiassa Satu kävi Suomessa vielä vuoden ajan.

”Olli on tehnyt aina uraansa liittyvät päätökset itsenäisesti, ja minusta niin pitääkin olla. Olemme toki keskustelleet asioista, mutta urheilijan kuuluu olla tietyllä tavalla itsekäs. En haluaisi, että Olli olisi minulle katkera tai sanoisi, että olisi mennyt, mutta minä en päästänyt.”

Miten arki muuttui, kun koko perhe muutti Suomeen? Kumpi hermostuu herkemmin, Olli vai Satu? Milloin Satu ilmoitti, että Ollista tulee hänen aviomiehensä? Lue Sadun ja Ollin koko tarina Kodin Kuvalehdestä 18/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai tähtiartikkelina.

Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Nykyään hän pelaa VaLePassa. Satu, 37, työskentelee vanhempiensa perustamassa perheyrityksessä asiakaspalvelu-, myynti- ja markkinointitehtävissä. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.
Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Nykyään hän pelaa VaLePassa. Satu, 37, työskentelee vanhempiensa perustamassa perheyrityksessä asiakaspalvelu-, myynti- ja markkinointitehtävissä. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.

Satu ja Olli Kunnari ovat muuttaneet Ollin lentopallouran vuoksi maasta toiseen. Kun Satu uupui, Olli valitsi Suomen ja perheen.

Olli: Muistan valvotun yön keväällä 2011. Olimme asuneet ulkomailla eri maissa seitsemän vuotta. Pelaan työkseni lentopalloa, ja muutimme aina sen mukaan, missä joukkueessa pelasin. Poikamme oli aloittamassa esikoulun, ja olimme päättäneet, että Satu ja lapset muuttavat Suomeen...