Riina Merenluoma halusi olla virheetön äiti. Sitten hän valvoi seitsemän kuukautta. Lopulta hän oli niin väsynyt, että ajatteli lastensa tappamista.

Kun Riina Merenluoma oli teini, hän luki jutun äidistä, joka oli kasvattanut lapsensa yksin. Hän ajatteli heti, että noin hänkin tekisi. Ei hän voisi ikinä luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä. Se olisi vaikeaa, mutta hän kestäisi sen ja antaisi lapsilleen kaiken.

Niin kävi. Kesällä 2006, kun Ronja oli vähän alle kaksivuotias ja Seela kolme kuukautta, Riina erosi lopullisesti lasten isästä. Suhde oli ollut vaikea ja vailla rakkautta.

Riina jäi yksin, ja se tuntui ihanalta.

"Vihdoin kaikki oli kohdallaan. Me olimme perhe, elämä oli mahtavaa. Ajattelin, että tästä lähtien olen vain äiti. Että kukaan ei ole ikinä rakastanut lapsiaan niin kuin minä."

Seitsemän kuukautta myöhemmin Riina soitti Helsingin sosiaalipäivystykseen ja teki itsestään lastensuojeluilmoituksen.

"Ensikodin haastattelussa sanoin, että tapan nämä lapset, jos en saa apua."

Jatkuvaa levottomuutta

Asunto vanhassa puutalossa Helsingin Kumpulassa on jotenkin pullantuoksuinen, vaikka kukaan ei ole paistanut pullaa. Keittiön pöydät hohtavat, muropaketit seisovat riveissä. Omenapiirakan Riina on ehtinyt aamulla leipoa.

Muusikkomies on lähtenyt töihin, ja lapset ovat koulussa. Ronja on nyt kahdeksan ja Seela seitsemän. Riina on 32 ja viisaampi kuin ennen.

 

Riina, Ronja ja Seela asuvat nykyään Helsingin Kumpulassa. Riina käsitteli väsymystään myös lasten kanssa: he tekivät yhdessä radio-ohjelman perheestä.

 

Hän istuu pöydän ääreen ja on hetken hiljaa. Avoimesta ikkunasta kuuluu sade. Mistä aloittaisi?

Äitiydestä.

Kun Riina oli 15-vuotias, hän maalasi raskaana olevia alastomia naisia. Ainoastaan niitä. Hän halusi tulla äidiksi, hän halusi olla raskaana.

Raskaus olikin Riinalle luonnollinen tila. 23-vuotiaana hän alkoi odottaa Ronjaa ja oli tyytyväisempi kuin koskaan.

Ronja syntyi joulukuussa 2004. Lapsen isä asui muualla eikä hänestä ollut apua. Riina eli Ronjan kanssa täydessä symbioosissa.

"Joskus en käynyt viikkoon suihkussa, koska en uskaltanut laskea lasta lattialle."

Arki tuntui olevan kuin piparkakkutalo, joka voisi hajota koska tahansa.

Riina pelkäsi muutakin: että vauva putoaisi sohvan terävään lehtilaatikkoon tai leipäveitsi osuisi vahingossa lapseen. Eniten hän säikähti yhtenä yönä, kun kaksiviikkoinen Ronja heräsi itkemään. Riina nosti hänet kasvojensa eteen ja huusi, että nyt hiljaa!

"Pelästyin reaktiotani niin paljon, että en antanut itseni tuntea mitään kielteistä moneen kuukauteen. Miten olin saattanut huutaa lapselle, jota rakastin yli kaiken?"

Neuvolassa kysyttiin, oliko Riina masentunut. Ei hän mielestään ollut. Hänhän oli kaivannut lasta enemmän kuin mitään. Ja hänhän oli täydellinen äiti.

"En tiennyt, että synnytyksen jälkeinen masennus voisi tarkoittaa sitä, että pelkää koko ajan rikkovansa vauvan eikä pysty rentoutumaan."

Riinasta tuntui, että arki oli kuin piparkakkutalo. Se voisi hajota koska tahansa, jos ottaisi yhdenkin karkin pois.

Öinen riivaaja

Riinalla on kirkkaanpunaiset hiukset, pitkä neulepaita ja villasukat. Hän on ryhdikäs ja huokuu rauhaa. Hän näyttää siltä, että hänellä on hyvä syli.

Kun Ronja viisikuukautisena lähti ryömimään, Riinasta tuntui, että syli jäi tyhjäksi. Toinen lapsi Seela syntyi alkukesästä 2006. Pian sen jälkeen hankala parisuhde päättyi. Perhe oli täysi, piparkakkutalo ehjä.

Onni kesti kuukauden.

 

Riina Merenluoma haluaa kertoa tarinansa, jotta muutkin äidit uskaltaisivat tunnustaa väsymyksensä ja pelkonsa. ”Näitä ajatuksia, tunteita ja tunteettomuutta on paljon, mutta niitä ei hyväksytä.”

 

Ehkä Seela aisti äidin levottomuuden, tai ehkä varhainen sydänvika jätti häneen jälkensä. Joka tapauksessa Seela alkoi heräillä öisin ja kirkua repivää, raastavaa huutoa. Yleensä kuusi tai kahdeksan kertaa yössä, pahimmillaan kaksitoista.

Riina nukkui korkeintaan tunnin yhteen menoon. Sitten piti taas nousta kävelemään ja rauhoittelemaan lasta, joka oli muuttunut riivaajaksi.

"Päivisin Seela nukkui kiltisti rinnallani, kun kannoin häntä liinassa. Minä en nukkunut koskaan. Aivot eivät päässeet lepoon. Se oli kuin kiinalaista vesikidutusta."

Sitä jatkui seitsemän kuukautta. Kotipalvelu kävi kerran viikossa auttamassa Riinaa siivouksessa. Aluksi Riina tapasi ystäviä kaupungilla, mutta lopulta hän ei jaksanut soittaa kellekään.

"Ystävät luulivat, ettei minulla ole aikaa heille. Minusta taas tuntui, että minut oli hylätty. Tunsin häpeää ja syyllisyyttä siitä, etten ollutkaan se äiti, joka minun piti olla. Olin huono ja heikko."

"Järjellä tiesin, että rakastan lapsiani, mutta en tuntenut enää mitään."

Häpeä ja itsesyytökset kairasivat Riinan väsymystä syvemmäksi. Hän tunsi olevansa loukussa kotonaan, ja jokainen päivä oli selviytymistä.

"Yhtenä iltana Ronja katseli Pikku Kakkosta ja Seela lähti ryömimään lattialla minua kohti. Minä peräännyin hänen edellään seinään ja ajattelin, että antakaa minun olla hetki niin, ettei kukaan ole sylissä, ettei kukaan vaadi minulta mitään", hän sanoo.

"Olin kuin eläin. Halusin vain turvalliseen paikkaan lepäämään."

Suurimman osan aikaa Riinan onnistui näytellä rakastavaa äitiä. Hän oli päättänyt niin.

"Jos Ronja toi näytille jotain piirtämiään säälittäviä tikku-ukkoja, sanoin automaattisesti, että ihanaa, voi rakas, kun olet taitava! Oikeasti olisi tehnyt mieli sanoa, että painu vittuun, hän sanoo."

"Järjellä tiesin, että rakastan lapsiani valtavasti, mutta en tuntenut enää mitään. Rakkauden tunne oli kadonnut."

Välillä naamio rakoili.

Riina saattoi antaa luunapin tai tukistaa, tarrata kovakouraisesti kädestä. Jälkeenpäin hän katui ja pyysi anteeksi.

 

Seela katselee maalauksia, joita äiti teki ensikodin taideterapiassa vuonna 2007

 

Pahimpina hetkinä Riina lukitsi itsensä vessaan ja itki. Lapset hakkasivat ovea ulkopuolelta ja huusivat suoraa kurkkua.

Ja joka ilta, kun Riina oli saanut Seelan hetkeksi nukkumaan, hän meni saunaan, heitti löylyä ja itki kaikki päivän itkut.

Se oli hänen oma hetkensä.

Soitto lastensuojeluun

Niihin aikoihin lehtien otsikot kertoivat lapsensurmista. Riina oli aina ajatellut, että oman lapsen tappaminen on pahinta, mitä ihminen voi tehdä. Äkkiä hän huomasi, että pystyi ymmärtämään noita äitejä, jopa samaistumaan heihin.

"Siinä hetkessä tajusin, etten ole enää oma itseni. Jotain täytyi tehdä."

Riina oli kuullut Helsingin ensikoti -yhdistyksen Baby blues -yksiköstä, jonne voisi päästä hoitoon. Ensin piti kuitenkin olla lastensuojelun asiakas.

Niinpä kerran, kun kodinhoitaja oli siivoamassa, Riina meni makuuhuoneeseen, sulki oven ja teki itsestään ilmoituksen.

"Oli valtava kynnys soittaa lastensuojeluun ja sanoa, että en jaksa, auttakaa. Se oli äärimmäinen häpeän kokemus."

Vielä senkin jälkeen Riinan piti anella ja uhkailla päästäkseen hoitoon. Paperilla hänessä ei ollut vikaa. Hänestä ei ollut tehty masennusdiagnoosia, hän ei ollut juoppo eikä narkkari, hän ei pahoinpidellyt lapsiaan. Hän teki joka päivä ruokaa. Häntä ei vaivannut kuin väsymys.

Maaliskuussa 2007 Riina, Ronja ja Seela muuttivat ensikotiin. Riina sai seuraa, tukiryhmiä ja taideterapiaa.

Nukkua hän ei saanut.

"Olisin toipunut nopeammin, jos olisin mennyt kahdeksi viikoksi osastolle ja vain nukkunut. En kuitenkaan osannut antaa lapsia pois. Minusta tuntui, että olen maailman ainoa ihminen, joka voi suojella heitä."

"Häpesin niin paljon sitä, että olin huono äiti."

Ensikodissa kului neljä kuukautta. Kotiin palaaminen oli niin pelottavaa, että Riina pakkasi mieluummin lapset junaan ja matkusti ystävän luo Kilpisjärvelle.

"Matkustin 22 tuntia kahden lapsen kanssa ja nukuin junan lattialla. Perillä katselin laakeaa maisemaa ja ajattelin, että täytyy hommata lapsille hoitopaikat, koska paluumatkaa en enää jaksa."

Jaksoi hän. Hän oli läpäissyt testin.

 

Riina hankki terapiaa myös Ronjalle, sillä hän pelkäsi, että väsymys oli vaikuttanut tähän. Terapeutti sanoi, että Ronja on herkkä, mutta se ei johdu äidistä.

 

Kuukauden päästä Riina alkoi opiskella kulttuurituottajaksi. Vei aamuisin tytöt hoitoon ja matkusti kolmella liikennevälineellä kouluun Kauniaisiin. Iltaisin hän pakeni tietokoneelle, koulutehtäviin.

"En pystynyt edes syömään tyttöjen kanssa. Häpesin niin paljon sitä, että olin huono äiti."

Ihanien naisten juhlat

Huono äiti ja hyvä äiti. Siitä siinä kai oli kyse. Riina syytti itseään vääristä sanoista ja pahoista ajatuksista, poissaolevuudesta, heikkoudesta. Lasten syntymäpäiville hän leipoi kaksi päivää putkeen, jotta juhlat olisivat täydelliset.

"Kun suorittaa asioita, se välittyy toisille suorittamisena. Se on pahinta myrkkyä, mitä voi lapsilleen syöttää", hän sanoo.

"Vedin roolini niin hyvin kuin pystyin, mutta varmasti tytöt aistivat, etten ollut läsnä."

Ensikodin jälkeen Riina jatkoi avun vaatimista. Perhe kävi lastenpsykiatrian poliklinikalla seurannassa ja Ronja pääsi terapiaan.

Riina sai hankittua myös tukiperheen, jonka luo lapset saattoivat mennä kerran kuussa. Riinan äiti alkoi ottaa tyttöjä hoitoon viikonloppuisin.

Niinä hetkinä Riina kävi konserteissa tai makasi sohvalla ja katseli elokuvia. Tutustui uudelleen siihen, kuka oli ilman lapsia. Mietti, mitä muuta oli kuin äiti.

"Olen kyllästynyt äitien väliseen pahan puhumiseen. Meidän pitäisi tukea toisiamme."

Riinan ensikodin aikaisissa taideterapiatöissä esiintyy aina sama hahmo: alaston punahiuksinen nainen. Ei lapsia, mutta jokin musta, raskas taakka, joka painaa hartiat kumaraan.

"Tajusin, että kannan mukanani jotakin suurempaa kuormaa, myyttiä hyvästä äitiydestä tai hyvästä naiseudesta."

Nuo myytit Riina haluaa nyt murtaa.

"Kesällä järjestin tuossa puutarhassa ihanien naisten kakkujuhlat. Kutsuin äitiystäviä ja muitakin naisia. Meidän tulisi olla siskoja. Olen kyllästynyt pahan puhumiseen ja arvosteluun. Meidän pitäisi tukea toisiamme."

Oma happi ensin

Viime kesänä tapahtui muutakin kuin kakkujuhlat. Riina pystyi vihdoinkin sanomaan, ettei ole enää väsynyt. Seitsemän vuotta siihen meni.

Aika auttoi, kaiketi. Ja se, että Riina alkoi lopulta kiinnittää huomiota itseensä.

Hän kokeili kehoterapioita, alkoi joogata ja laulaa. Hän lakkasi pitämästä itseään uhrina ja päätti, että hänellä on vaihto­ehtoja. Päivät eivät olleet pelkkää selviytymistä taakasta, joka hänelle oli sälytetty.

Neljä vuotta sitten Riina tapasi miehen, josta myöhemmin tuli avopuoliso. Mies sai aluksi vain puolikkaan ihmisen.

"Kiukuttelin niin paljon, etten itsekään ollut uskoa sitä. Testasin häntä niin kuin äitiä tai isää: rakastatko minua, vaikka teen näin."

 

”Olen löytänyt kummallisen rakkauden itseäni kohtaan. Käyn uimassa ja kuntosalilla. Pidän kiinni asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.”

 

Riina tietää, että kovat vaatimukset ja hyväksynnän tarve tulivat lapsuudesta. Hän ei uskonut kelpaavansa muuna kuin toisten palvelijana, laupeuden enkelinä. Nyt hän on opetellut hyväksymään sen, että hänessä on sekä hyvää että pahaa.

"Ystävät kehuvat, että olen enkeli ja haluan kaikille hyvää. Minun täytyy sanoa, että aina en jaksa olla hyvä."

Sen hän on tajunnut, että vaikka piparkakkutalosta joskus puuttuisi karkkeja, se pysyy pystyssä.

"Jos tänään käyttäydyn huonosti, voin huomenna olla hellä ja rakastava. Viimeksi eilen huusin esikoiselle, että hän oli pettänyt luottamukseni. Ei siitä hirveän hohdokas olo tullut."

Puhe keskeytyy, kun pöydällä oleva kännykkä soi. Ronja soittaa koulusta, ja Riina tajuaa olevansa myöhässä: tyttären pitäisi jo olla kokkikerhossa.

Ennen Riina olisi soimannut itseään ankarasti. Nyt hän ajattelee, että kaikille sattuu vahinkoja, myös äideille.

"Jos minulla on huono päivä, niin sitten on. Rakastan itseäni ihan hirveästi", hän sanoo.

"Elämässä on kuitenkin vähän niin kuin lentokoneessa pakkolaskun aikana: happinaamari pitää laittaa ensin omille kasvoille, jotta voi auttaa lasta."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2013.

Etsi apua täältä

  • Oma neuvola, kunnan perhepalvelutyö tai sosiaaliohjaaja.
  • Ensi- ja turvakotien liitolla on neuvontapuhelin, perhetyöntekijöitä, ryhmiä ja ensikoteja. www.vauvaitkee.fiwww.ensijaturvakotienliitto.fi.
  • Mannerheimin lastensuojeluliitolta saa esimerkiksi lastenhoitoapua, vertaistukea ja perhekummeja. www.mll.fi.
  • Äimä-yhdistyksellä on vertaistukipuhelin sekä alueellisia ryhmätapaamisia. www.aima.fi.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.