Kai Latvalehdon koti on nyt Haukiputaalla. Perheeseen kuuluu myös lapinporokoira Vimpa.
Kai Latvalehdon koti on nyt Haukiputaalla. Perheeseen kuuluu myös lapinporokoira Vimpa.

Kai Latvalehto tunsi olevansa aina vähän vääränlainen, suomalaislapsena Ruotsissa ja teini-ikäisenä paluumuuttajana Suomessa. Aikuisena miehenä hän halusi selvittää, miten menneisyyden haamuista voi vapautua.

"Kasvuvuosieni häpeä ja nolous tiivistyvät tässä tapahtumassa:

On lämmin syyspäivä vuonna 1976 Göteborgissa. Olen yhdeksänvuotias ja potkin palloa kotitaloni pihassa, oman talon pojat vastaan naapuritalolaiset. Vieras aikuinen pysähtyy viereeni ja kysyy nimeäni.

"Kai", vastaan.

Osaan ruotsia niin hyvin, ettei kukaan huomaa kielessäni vajavaisuutta. Nimen lausun neutraalisti niin, että ruotsinkielinen voi helposti kuulla Kain lopussa j:n. Se ei riitä. Eläkeläismies haluaa tietää sukunimenikin.

"Latvalehto", sanon.

Kohtelias herra ei voi peittää inhoaan kuullessaan suomalaisen nimen, vaan vetäytyy taaksepäin. Ottaa varmuudeksi vielä pari askelta taakse.

Suomalaisten kellarikoulussa

"Olen Gårdstenin lähiössä hiekkalaatikolla 70-luvun alussa."
"Olen Gårdstenin lähiössä hiekkalaatikolla 70-luvun alussa."

Olin muuttanut Ruotsiin kaksivuotiaana ja kävin ruotsalaista peruskoulua, mutta olin aina ulkopuolinen. Tavallaan olin näkymätön, sillä kieleni ja ulkonäköni eivät minua ruotsalaislapsista erottaneet. Suomalaisuus liitti minut kuitenkin samaan joukkoon kuin miehet, joita majaili aseman lähellä: Göteborgissa oli Karjalaksi nimetty alue, jossa kokoontui viisikymmenpäinen alkoholistien joukko. Jo kaukaa kuuli heidän suomenkielisen ölinänsä.

Suomalaisuus oli noloa. En puhunut lähiössä asuvien kavereideni kanssa koskaan suomea, paitsi silloin, jos jäimme ratikassa kiinni ilman lippua ajamisesta.

Ruotsalaiset ovat loistavia joukkuepelaajia. Sen kääntöpuoli on tasapäistäminen. Lapsena tuntui, etten saanut erottua pahassa enkä hyvässä. Ei riittänyt, että pelasin jalkapalloa paremmin kuin toiset tai sain kokeista paremmat numerot kuin ruotsalaiset luokkatoverit.

Meitä myös eristettiin. Kävin kaksi lukuvuotta koulua kerrostalon kellarissa, kilometrin päässä varsinaiselta koululta. Kellarissa opiskeli kaksi suomalaisten luokkaa omissa oloissaan. Kukaan ei kyseenalaistanut ratkaisua.

Ruotsissa lellitty poika

Vanhempani raatoivat. Äiti oli Volvolla, isä vaihtoi työpaikkaa usein, tehtailta merille ja takaisin. Se näkyi niin, että viiden vuoden sisällä muutimme betonilähiöstä omistusasunnon kautta omakotitaloon, joka oli vain muutaman kilometrin päässä Göteborgin keskustasta.

Sain 1970-luvun vapaan kasvatuksen, paljon Coca-Colaa ja Aku Ankkoja. Minulle annettiin liikaa periksi, koska olin ainoa lapsi. Tajusin sen jo seuratessani naapurissani asuvia savolaisveljeksiä, jotka jakoivat viivoittimella suklaapatukan kahtia.

"Viikonloppuisin kotielämä pyöri isän viinanjuonnin ympärillä."

Viikonloppuisin kotielämä pyöri isän viinanjuonnin ympärillä. Parhailla suomalaiskavereilla oli sama tilanne, ja oli itsestään selvää, että leikimme pihalla. Jo kymmenvuotiaina ajelimme ratikalla pyörimään Göteborgin keskustaan.

Kesät olivat toisenlaisia. Ne vietin Suomessa, isovanhempieni maatilalla Taivalkoskella, sorateiden päässä. Mummolan lehmien maitoa en suostunut juomaan, joten minulle haettiin kauppa-autosta purkkimaitoa ja todettiin, että minut on Ruotsissa lellitty pilalle. Pelasin koko kesän pihassa palloa ja kalastin. Kun koulu alkoi, palasin Göteborgiin.

Kaikki muuttui, kun aloitin kuudennen luokan. Isäni oli saanut päähänsä, että muuttaisimme takaisin Suomeen. Itkin kaksi viikkoa, mutta se ei auttanut. Vannoin, etten lähde mukaan, mutta niin vain muutimme seuraavana kesänä Oulun lähelle Haukiputaalle.

"Suunnittelin palaavani Ruotsiin heti, kun voisin itse päättää."

Aloitin suomalaisen koulun Haukiputaan yläasteella, jossa oli 600 oppilasta. Olin ikäisekseni pitkä, ja murrosikä oli jo pitkällä.

Koulu oli ahdas ja aggressiivinen paikka, ja ensimmäiset Suomen-vuodet kuluivat kuin usvassa. En mennyt diskoihin vaan pysyin kotona kuuntelemassa musiikkia ja lukemassa, pääasiassa ruotsiksi. Suunnittelin palaavani Ruotsiin heti, kun voisin itse päättää.

Lukiossa elämä muuttui paljon valoisammaksi. Sain hyviä ystäviä ja aloin soittaa kitaraa. Ruotsin-kokemukset painuivat kahdeksi vuosikymmeneksi taka-alalle.

"Parikymppisinä kiertelimme vaimoni Päivin kanssa interraililla, tässä Kreikan saaristossa."
"Parikymppisinä kiertelimme vaimoni Päivin kanssa interraililla, tässä Kreikan saaristossa."

Perustin uusien ystävieni kanssa bändin, ja treenasimme koulun fysiikan luokan varastossa. Myöhemmin bändistä tuli Aknestik, joka teki kymmenkunta levyä ja satoja keikkoja vuoteen 2002 asti. Yhtyeen tunnetuin kappale on Suomirokkia. Aknestik ja haukiputaalaiset koulukaverit ovat yhä ystäväpiirini ydin.

Lukion jälkeen aloin opiskella englantia Oulussa. Siellä olivat myös ystäväni ja vaimoni Päivi, jonka kanssa olimme alkaneet seurustella 18-vuotiaina.
Ruotsi ei merkinnyt minulle juuri mitään. Opiskelin kieltä, mutta vain siksi, että saisin oikeuden opettaa tarvittaessa myös ruotsia. Ajattelin, että luon kasvutarinastani riippumatta oman elämäni kuten itse haluan.

Göteborg onkin kotikaupunkini

Lapsuus alkoi askarruttaa minua vasta, kun tulin isäksi vuonna 2003. Katselin poikaani Oivaa, joka opetteli kävelemään. Mietin, millainen tulevaisuus hänellä olisi pohjoissuomalaisessa maalaiskylässä, kun itse vartuin kaksikielisenä Göteborgin betonilähiön ihmisvilinässä.

Suhteeni ruotsin kieleen lämpeni. Kun olin avustamassa ruotsinkielisen elokuvan kuvauksissa, huomasin, että puhuttuani useita päiviä ruotsia olin omituisen iloinen ja toisaalta herkkä: pienet asiat alkoivat itkettää.

"Poikamme Oiva Pohjois-Ruotsin Storforsenilla, joka on Pohjolan suurin vapaana virtaava koski."
"Poikamme Oiva Pohjois-Ruotsin Storforsenilla, joka on Pohjolan suurin vapaana virtaava koski."

Lopullinen herätys tapahtui Göteborgissa, jonne matkustin katsomaan U2:n keikkaa. Istuin keskustassa penkillä, kun ratikka ajoi ohitseni. Kuuntelin raitiovaunun tuttua ääntä ja tunnistin sen numeron. Se ajoi lapsuuteni kaupunginosaan Hisingeniin.

"Den åker hem", ajattelin ruotsiksi. Se ajaa kotiin. Jäin hämmästelemään omituisen kotoista tunnettani. Koin olevani enemmän juurillani kuin missään muualla.

Isän kanssa matkalle

Minulle tuli tarve selvitellä lapsuuttani Ruotsissa. Meitä on paljon, sillä joka kymmenes suomalaislapsi aloitti koulunsa 1970-luvulla Ruotsissa.
Sanoin oululaiselle ystävälleni, elokuvaohjaaja Mika Ronkaiselle, että hänen pitäisi tehdä dokumentti ikäisistäni ruotsinsuomalaisista. Hän innostui ajatuksesta ja suostutteli minut elokuvansa päähenkilöksi.

Niin päädyin valkokankaalle, elokuvaan Laulu koti-ikävästä. Helmikuun alussa se voitti parhaan dokumenttielokuvan palkinnon Göteborgin filmijuhlilla.

"Lähdimme isäni kanssa katsomaan vanhoja kotimaisemia. Matka lähensi meitä."

Leffa kuvattiin matkalla Göteborgiin, jonne lähdimme isäni kanssa katsomaan vanhoja kotimaisemia. Matka lähensi minua ja isääni. Hän oli raitistunut, ja pystyimme matkalla käymään läpi mennyttä.

Dokumentissa näkyy, miten ulkopuoliseksi tunsin itseni molemmissa kotimaissani ja miten kyllästynyt olin siihen tunteeseen. Mietin sitäkin, mitä elämä Göteborgissa olisi voinut olla.

Olemme uskalikkojen lapsia

Minua kiehtoo uudenlainen ruotsinsuomalaisuus, joka on vapaa menneisyyden haamuista. Aloitin kaksi vuotta sitten tehdä väitöskirjaa toisen sukupolven ruotsinsuomalaisten kulttuuri-identiteetistä. Opettajan työt olen jättänyt toistaiseksi.

Sukupolveni tarina ei ole uhrien tarina. Olemme eri asia kuin vanhempamme, jotka menivät naapurimaahan siirtolaisina. Muutoksen voi huomata ruotsalaisessa kulttuurielämässä. Yhä useampi toisen polven ruotsinsuomalainen on aidosti ylpeä juuristaan.

"Olen Suomessa asuva ruotsinsuomalainen."

Aikuisena en ole asunut Ruotsissa päivääkään. Perheemme juuret ovat Haukiputaalla, mutta olen nyt löytänyt kotikaupunkini ja lapsuudentoverini. Olen äärettömän onnellinen siitä, että sielustani on avautunut luukkuja, jotka olivat kiinni 30 vuotta. Olen Suomessa asuva ruotsinsuomalainen.

Kun olen Haukiputaalla, kaipaan göteborgilaisten iloisuutta ja avoimuutta. Kun palaan pohjoiseen, olen jonkin aikaa itsekin puheliaampi. Jostain syystä jutustelu kuitenkin unohtuu muutamassa viikossa. Kaipaan pieniä asioita: grillien halvspesiaalia, jossa hodarin päälle laitetaan pari kauhallista perunamuusia – äkta mos.

Tuskin koskaan ostan mökkiä pohjoissuomalaisen järven rannalta, mutta ehkä joskus hankimme kesäasunnon Göteborgista. Se on kerrostalokaksio, jonne kantautuu ydinkeskustaan ajavien ratikoiden kolina."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/2013.

Ismo Alanko on 56-vuotias rockmuusikko, joka tunnetaan muun muassa yhtyeistä Hassisen kone ja Sielun Veljet. Julkaissut vastikään livelevyn Yksin Vanhalla. Yksin-soolokiertue jatkuu vielä lokakuun 2017 loppuun asti. Asuu Helsingissä kuvataiteilija Johanna Sipilän kanssa. Pelaa kerran viikossa pingistä Kisahallissa, paitsi jos laiskottaa tai on hyvä ilma.

Tämä mies on ollut 19-vuotiaasta asti rocktähti. Silti hän väittää, että useimmat suomalaiset eivät vieläkään ole ihan varmoja, onko hänen etunimensä Ismo vai Ilkka.

Ismo Alanko makaa veneen kokassa ja tuijottaa taivasta.

Minä kuulun tähän, hän tajuaa yhtäkkiä. Kuulun ihan kaikkeen, noihin pilviin ja tähän puuveneeseen. Olen tosi pieni mutta osa taivasta.

Pieni Ismo tosiaan on, ehkä viisivuotias. Taivas on hänestä turva, sillä taivas ei muutu. Tapahtui elämässä mitä tahansa, sama aurinko paistaa aina, vielä sadankin vuoden päästä.

"Olin lapsena kohtuuttoman herkkä. Kun koulun pahat pojat tajusivat, että pillahdan itkuun mistä vain, ne oikein innostuivat itkettämään."
"Olin lapsena kohtuuttoman herkkä. Kun koulun pahat pojat tajusivat, että pillahdan itkuun mistä vain, ne oikein innostuivat itkettämään."

"Siinä ajatuksessa on minusta yhä jotain hirveän lohdullista", Ismo sanoo.

"Sinä hetkenä veneessä maatessani tunsin olevani yhtä kaiken kanssa. Tajusin, että olen yksi pieni palanen maailmankaikkeutta, en yhtään sen enempää enkä vähempää. Se oivallus on kantanut minua läpi elämän."

Maailmankaikkeuden vatvominen kuulostaa ehkä hieman juhlalliselta, mutta Ismon työssä se on tarpeellista puuhaa. 19-vuotiaasta asti hän on ollut rocktähti. Siinä ammatissa pysyy täyspäisenä vain, jos painaa mieleensä pari asiaa:

Olen pieni hippunen, mutta niin ovat kaikki muutkin.

Olen erityinen, mutta en sen erityisempi kuin kukaan muukaan.

Ikänäkö pitää nuorena

Ismo Alangon puheääni on yhtä matala ja vangitseva kuin hänen lauluäänensä.

Työhuone helsinkiläisen kerrostalon kellarissa on Ismolle tärkeä. "Tarvitsen paikan, jossa voi huutaa."
Työhuone helsinkiläisen kerrostalon kellarissa on Ismolle tärkeä. "Tarvitsen paikan, jossa voi huutaa."

Vaikka hän istuu työhuoneessaan helsinkiläisen kerrostalon kellarissa ja sanoo tavallisia asioita, kuten "olisitko halunnut kahvia, ostin vain limsaa", tuntuu kuin kuuntelisi konserttia.

Aluksi Ismo haluaa oikaista pari väärinkäsitystä. Ensimmäinen on se, että hän olisi muka ahkera.

Ei ole.

"Usein päätän, että tulen työhuoneelle joka aamu. Mutta heti jos aurinko paistaa, menenkin pyöräilemään. Olen laiskuri, en viitsi tehdä edes ruokaa. En tajua, miksi Ilkka-veljenikin kutsuu minua työnarkomaaniksi."

Todennäköisesti Ismo ei vain huomaa tekevänsä töitä. Pyöräillessään tai löysäillessään kaupungilla hän nimittäin miettii sanoituksia. Sanat pyörivät päässä, etsivät oikeaa järjestystä ja siirtyvät jonain päivänä valmiina paperille.

Lehtitietojen mukaan kuntoaan Ismo kuitenkin hoitaa kurinalaisesti, esimerkiksi uimalla. Pitääkö paikkansa?

"Ei. Usein huomaan, etten ole liikkunut kahteen viikkoon. Itsekurini on surkea. Olen ihan yhtä hulttio kuin nuorena. Vanhetessa hulttious vain muuttaa muotoaan."

Vaikka silmien ympärillä on naururyppyjä, on vaikea uskoa, että marraskuussa tämä mies täyttää 57.

Ismo on elänyt tyypillisen rokkari-elämänkaaren, jossa on yksi mahtava puoli: vanhetessa nuorenee.

"Jos nuorena tarpeeksi rellestää ja vetää ittensä ihan paskaks, ja vasta näin vanhemmiten rauhoittuu, onkin tavallaan paremmassa kondiksessa vanhana kuin nuorena. Siksi tunnen itseni aina vain nuoremmaksi. Ikänäkökin voi kyllä vaikuttaa. En näe itseäni peilistä enää kovin tarkasti."

Tykkäävätkö ne musta?

Kun 19-vuotias Ismo Kullervo Alanko ilmestyi julkisuuteen, kaikki kävi äkkiä.

Joulukuussa 1979 hän perusti joensuulaiskavereittensa kanssa punk-yhtyeen, jonka he nimesivät paikallisen ompelukoneliikkeen mukaan Hassisen koneeksi. Liikkeen omistaja pahastui kunniasta niin, että muutti yrityksensä nimen Joensuun Konepalveluksi.

Toukokuussa yhtye voitti rockin SM-kisat. Syyskuussa ilmestyi albumi, jolla Ismo lauloi, että on mukavaa olla rappiolla, olla vaan täysi nolla.

Levy myi heti kultaa.

"Muutuimme yhdessä yössä tuntemattomista maalaispojista rocktähdiksi. Kuuppahan siitä sekosi. Yritimme olla muuttumatta kusipäisiksi, mutta aika vaikeaa se oli."

Bändi teki noin 150 keikkaa vuodessa. Useimmat niistä olivat tanssilavoilla syrjäisten pöpelikköjen keskellä.

"Se oli hirveän hauskaa ja helvetin ahdistavaa. Menestyksestä tuli ristiriitainen olo. Tavallaan tuntui, ettei olisi sittenkään saanut olla julkkis eikä rocktähti, vaikka juuri siitä olin haaveillut."

Rahakin hämmensi. Musiikillaan Ismo halusi kapinoida kaupallisuutta vastaan, ja yhtäkkiä samoista biiseistä tulikin rahaa. Se tuntui väärältä.
Keikkapalkkionsa Ismo sijoitti käytettyyn sitikkaan, joka hajosi heti, sekä Joensuun halvimpaan pianoon, jota hän soittaa vieläkin.

Ismo oppi, että jokainen keikka herättää kolme tunnetta.

"Juhliminen oli ankaraa ja jatkuvaa. Viinanjuonti oli keino kestää omaa hämmennystä ja yleisesti hyväksytty tapa, jota kaikki bändit 1980-luvulla harrastivat."

Tyhjyys iskee esiintymisten jälkeen vieläkin, 37 vuoden uran jälkeen.

"Tyhjyys tulee aina, ja se on vain lusittava. Kyllä paskaa fiilistä aina muutaman päivän kestää."

Vaikka keikka olisi mennyt hyvin, jo takahuoneessa nousee epävarmuus. Onnistuinko? Tykkäsivätkö ne?

"Tyhjyys tulee aina, ja se on vain lusittava. Kyllä paskaa fiilistä aina muutaman päivän kestää. Silloin voi vaikka tuijottaa seinää tai katsoa telkkaria. Jos juo eli ottaa rundinollauksen, tyhjyys kestää pitkään, mutta jos ei ota, se kestää vain pari päivää."

Se toinen I. Alanko

Kuvittele olevasi rocktähti.

Olet kuvitellut ehkä jo aiemminkin. Useimmat meistä ovat.

Mitä tähti tekee? Loistaa aina. Valaisee muita. On korkealla, toisten yläpuolella, kaikkien tuijoteltavissa.

Kuulostaa melko vaativalta työnkuvalta. Ei ihme, että Ismon on välillä muistutettava itseään siitä, että hän on vain ripaus maailmankaikkeutta.

Vaikeinta työssä on ollut julkisuus. Se on kuin kolmas pyörä, joka on tunkenut Ismon ja musiikin väliin.

"Ihmissuhteissani olen hyvin arka ja ujo."

Nuorena hermo meni heti, jos joku hoipersi kapakassa selittämään jotain. Se johtui epävarmuudesta.

"Olen aina ollut hyvin arka ja ujo. En esiintyessäni mutta ihmissuhteissani. Nuorempana kuvittelin helposti, että muut ihmiset ovat jotenkin minua ylempänä. Että ne ovat fiksumpia ja tajuavat minua enemmän, koska niillä on hieno koulutus tai titteli."

Vanhemmiten sekin harhaluulo on haihtunut.

"Enää en myöskään kuvittele, että kaikki olisivat loputtoman kiinnostuneita juuri minusta. Koska eivät ne ole!"

Itse asiassa Ismo on melko varma, että moni tämänkin jutun lukijoista kuvittelee, että haastateltavana on parhaillaan Ilkka Alanko Neljästä Ruususta.

Ilkka on Ismon pikkuveli, tunnettu muusikko hänkin, kuten myös heidän kaksi muuta sisarustaan, Helsingin kaupunginorkesterin viulisti Satu Alanko-Rautamaa ja Radion sinfoniaorkesterin huilisti Petri Alanko.

Sekä Ilkka että Ismo kuuluvat maan tunnetuimpiin rocktähtiin. Siitä huolimatta heidät sekoitetaan toisiinsa vähintään kerran kuussa.

"Niin usein, ettei se enää edes naurata", Ismo sanoo.

Viimeksi pari päivää sitten Ilkka lähetti Ismolle kuvan, jossa näkyi mainos eräiltä festareilta. Kuvassa hymyili Ilkka. Kuvan alla luki "Ismo Alanko".

"Osaan matkia Ilkka-veljeni lavamaneereita täydellisesti, samoin hän minun. Kun kerran ilmestyin Ilin keikalle vetämään encorea, yleisö luuli minua häneksi", Ismo sanoo.
"Osaan matkia Ilkka-veljeni lavamaneereita täydellisesti, samoin hän minun. Kun kerran ilmestyin Ilin keikalle vetämään encorea, yleisö luuli minua häneksi", Ismo sanoo.

"Veikkaan, että suurin osa suomalaisista luulee, että on olemassa vain yksi I. Alanko. Se, joka soittaa Neljässä Ruusussa ja jolla oli ennen bändi nimeltä Hassisen kone."

Ruoka, vesi, rakkaus

Ismo myöntää, ettei haastattelujen antaminen ole vieläkään hänen lempipuuhaansa. Urheasti hän kuitenkin yrittää vastata henkilökohtaisiinkin kysymyksiin.

Kuten tähän: Miten käsityksesi rakkaudesta on muuttunut?

"Nuorempana en tajunnut, miten merkittävä asia se oikeasti on. Ihmisen on saatava ruokaa ja vettä, jotta hän pysyy hengissä, mutta kolmanneksi tärkein on rakkaus. Usein mietin, miten rakkauselämä vaikuttaa esimerkiksi poliitikkojen tai sissipäälliköitten päätöksiin. Jos heillä menisi paremmin rakkausrintamalla, tekisivätkö he ihan erilaisia päätöksiä?"

Omasta rakkauselämästään Ismo kertoo vain sen, että asuu avoliitossa kuvataiteilija Johanna Sipilän kanssa. Liitostaan näyttelijä Kirsti Kuosmasen kanssa hänellä on 17-vuotias tytär ja 24-vuotias poika.

"Vaikeinta elämässä on minusta vanhemmuus. Sen mukana tulee kaikki, koko ihmiselon kirjo. Mistään omista asioistaan ei ole yhtä huolissaan kuin lastensa asioista", Ismo sanoo.

"En tiedä yhtään, miten olen isänä onnistunut."

"Joskus tuntuu, että vanhemmuus on rooli, jossa voi vain epäonnistua. Kukaan ei saa siitä huippuarvosanaa, teki mitä vain. En tiedä yhtään, miten olen isänä onnistunut. Ainakin olen yrittänyt olla läsnä lasteni elämässä mahdollisimman paljon."

Kun Ismolta kysyy, mitä hän tekee nykyisin lastensa kanssa, kysymys tuntuu hänestä niin henkilökohtaiselta, ettei hän halua vastata.
Varovaisuuteen on syy.

"Olen ollut julkisessa ammatissa melkein 40 vuotta. Samalla olen yrittänyt pitää profiilini niin matalana kuin mahdollista. Minulle on tosi tärkeää, että pystyn käymään uimahalleissa ja kulkemaan raitiovaunuilla, tekemään ihan tavallisia asioita ja silti myös tätä rakastamaani työtä. Se on suurta vapautta."

Mie oon mualta

Yksi Ismon tuntemattomista helmistä on kappale Mie oon mualta. Se syntyi vastaiskuna Mikko Alatalon Mä maalaispoika oon -hitille.

"Minusta oli niin törkeää väittää, että joku maalainen muka sanoisi 'mä maalaispoika oon'. Sehän on ihan stadilaista puhetta!" Ismo sanoo ja tuohtuu vieläkin.

Mie oon mualta -kappaleen Ismo sävelsi ja sanoitti 11-vuotiaana. Samaan luomiskauteen sijoittuivat biisit, joissa seikkailevat hahmot Ravintolamuusikko Ronkainen, Teurastaja Turunen ja Nariseva Naapuri.

"Alkusoinnut olivat silloin minusta kova juttu. Johtui varmaan siitä, että kuulin äidin lausuvan niin paljon kalevalaista matskua. Äidiltä perin palavan innostuksen kieleen."

Lausuntataiteilija, opetusneuvos Anna-Liisa Alanko on nyt 82. Hän lausuu ja kirjoittaa runoja vieläkin.

Pienenä Ismo seurasi sivusta, kuinka äiti avasi kotona ääntään.

Nynnyng tynnyng, ninning ginning, kuului äidin suusta. Sen jälkeen äiti raportoi Ismolle yksityiskohtaisesti, miten hengitysharjoitukset vaikuttavat ääneen laatuun.

Ismo painoi kaiken mieleensä.

Kun äiti joogasi, Ismo seisoi päällään vieressä. Kun äiti harjoitteli lausuntailtaa varten olohuoneessa, Ismo kuunteli sohvalla. Kun äiti esiintyi, Ismo hoiti tehosteita ja pyöritti ylpeänä mankkaa kulisseissa.

Voitto-isä työskenteli pankissa ja eteni pankinjohtajaksi. Vapaa-ajallaan hän lauloi kuorossa, ei alankomaisena bassona vaan tenorina.

"Isä oli jämpti pohjalainen, hyvin kiireinen mies. Uskon, että hänen syvin haaveensa oli tulla muusikoksi. Ehkä siksi meitä kannustettiin niin innokkaasti soittotunneille."

Ismo soitti selloa ja perusti ensimmäisen bändinsä 13-vuotiaana. Ohjelmistoon kuului Jöröjukkarock. Säveltely ja sanoittelu tuntui hänestä yhtä selvältä ja luontevalta kuin syöminen ja nukkuminen.

"16-vuotiaana pidin itseäni jo aivan mahtavana biisintekijänä. Lähettelin nauhojani levy-yhtiöihin ja sain aina saman ystävällisen palautteen: valitettavasti emme voi sijoittaa musiikkia tuotantoomme."

Kun Ismo oli 23-vuotias, isä kuoli sydänkohtaukseen.

Päivällä Ismo kävi hautajaisissa. Illalla hän meni Varkauteen silloisen yhtyeensä Sielun Veljien keikalle.

"Bändi oli kupla, joka suojeli minua. Surun käsittelin vasta vuosia myöhemmin."

Hittikin voi hävettää

Miten näitä tehtiin? En osaa mitään. En ole ammattilainen.

Siltä Ismosta tuntuu joka kerta, kun hän alkaa säveltää uutta kappaletta.

"Biisin ensimmäinen versio on aina räpellys. Niin surkea, että mietin, enkö ole oppinut 40 vuodessa mitään."

"Ensimmäinen versio on aina räpellys. Niin surkea, että mietin aina, enkö todellakaan ole oppinut 40 vuodessa mitään."

Enää hän ei pelästy surkeusvaihetta. Se on osa työtä, ja työtään hän rakastaa. Sitä paitsi on niitäkin kappaleita, jotka syntyvät itsestään. Sellainen oli Kun Suomi putos puusta.

Oli vuosi 1990. Ismo istui uimahallin saunassa ja kuunteli tuntemattoman miesjoukon paasausta politiikasta.

"Yhtäkkiä aloin miettiä, miten nopeasti Suomi oli muuttunut. Äitini asui vielä mökissä, jossa ei ollut sähköjä."

Ismo lähti saunasta, pukeutui, käveli uimahallin kahvioon ja kirjoitti biisin sanat. Kotona hän istui pianon ääreen ja teki tekstiin sävelet.

Taiteilijaelämää-hitin synnyttäminen sen sijaan kesti puolitoista vuotta. Niin kauan vei, ennen kuin miksaaja keksi yhdistellä osaset niin, että kappale lakkasi kuulostamasta "vaisulta ja köpöseltä".

"Kyllä minä sitäkin biisiä ensin häpesin. Sanoitus oli niin älytön. Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa autoradiosta, en meinannut uskoa korviani. Haluavatko ne oikeasti soittaa tätä?"

Joskus ensin pulpahtaa teksti, joskus melodia. Joskus ei pulpahda yhtään mitään vuoteen.

Ismo ei osaa soittaa viulua, mutta soittaa sitä silti. Tosin sellotyyliin.
Ismo ei osaa soittaa viulua, mutta soittaa sitä silti. Tosin sellotyyliin.

Saarnaajaksi Ismo ei aio ryhtyä koskaan.

"Jos hoen seuraavalla sinkullani, että Trump on perseestä, Trump on perseestä, tajuuttekste hei, Trump on perseestä, maailma ei muutu mitenkään. Mutta jos biiseistäni paistaa läpi se, että olen rakkauden ja myötätunnon asialla, pystyn ehkä vaikuttamaan yksittäiseen ihmiseen. Jos saan lauluillani yhdenkin ihmisen tuntemaan, ettei hän ole maailmassa yksin, työni ei ole turhaa. Se on tosi pientä ja hidasta vaikuttamista, mutta tärkeää."

Tänäkin syksynä Ismo lähtee soolokiertueelle, nousee yksin lavalle, laulaa tunteensa ulos ja jännittää, tunnistaako yleisö ne omikseen.
"Laulaessa tuntuu, kuin olisin pelkkää ääntä. Aistin yleisön läsnäolon. Se on mukana äänessä, jota tuotan. Se on kummallisen eheyttävä kokemus. Maailman hienoin tunne."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 18/2017.

Tässä sarjassa esitellään Kodin Kuvalehden lukijabloggaajia. Elämää Siskolassa -blogin pitäjälle vanha hirsitalo on suuri inspiraation lähde.  

Kerro jotain itsestäsi!

Olen 31-vuotias eteläkarjalainen, peruspositiivinen kahden tytön äiti. Ammatiltani olen optikko, ja työssäni pääsen toteuttamaan pikkutarkkaa ja järjestelmällistä puolta itsessäni. Nautin aktiivisesta elämästä, mutta vastapainoksi kaipaan kotona rauhoittumista ja hiljentymistä.

Haluan tehdä joka päivä itselleni ja perheelleni tärkeitä asioita. Jos on oikein kiire, riittää, että saa hetken hengähtää sohvalla, rapsutella koiraa ja juoda kupin teetä. 

Pidät blogia nimeltä Elämää Siskolassa. Mikä paikka on Siskola ja ketä siellä asuu? 

Siskola on kotimme, vanha keltainen, hirsinen paritalo. Se on puuhamaamme, jossa tekeminen ei lopu kesken. Siskolassa asuu minun lisäkseni mieheni ja kaksi tytärtämme sekä koiramme Vainu. 

Siskolan voi ajatella olevan myös mielentila: arjen herkkuja ja helmiä oikeiden siskojen ja sielunsiskojen kera.

Mistä kirjoitat blogissasi? 

Kirjoitan itselleni läheisistä asioista, kuten ruuanlaitosta, leivonnasta, perhe-elämästä ja puutarhasta. Pääpaino on elämän positiivisissa asioissa. Haluan tuoda ripauksen juhlaa arjen keskelle.

Arkeeni kuuluvat ruuanlaitto ja hyvästä ruuasta nauttiminen. Päivän tärkein hetki on se, kun perhe kokoontuu yhden pöydän ääreen vaihtamaan päivän kuulumisia. Siksi monet asiat blogissani liittyvät ruokaan.

Välillä blogissani piipahdetaan myös vanhassa Pappilassa, joka on vanhempieni kotitalo. Mielenkiintoinen vanha hirsitalo sekin, josta saisi vaikka ihan oman bloginsa! 

Blogissasi on herkullisia reseptejä. Millaisia ruokia tai leivonnaisia tykkäät valmistaa? 

Leipominen on erityisen mieluisaa puuhaa, ja sitä on kiva tehdä yhdessä lasten kanssa. Monissa leivontaresepteissäni on mukana lapsuuden makumuistoja.

Tykkään käyttää ruuissani kausituotteita ja mahdollisuuksien mukaan omasta tai läheisten puutarhasta saatuja tuotteita. Etenkin kasvisruuat ovat lähellä sydäntäni.  

Ruuanlaittajana arvostan hyviä raaka-aineita ja yksinkertaisia ja helppoja reseptejä. Ruuanlaiton ja leivonnan kuuluu olla hauskaa!  

Mistä asioista inspiroidut? 

Arjen pienistä ja kauniista asioista, luonnosta, puutarhasta. Lapset ovat myös hyviä ideapankkeja. He ovat aina innolla mukana kaikessa luovassa toiminnassa.

Myös vanha talo toimii suurena inspiraation lähteenä. Siskolassa on hyvä henki, joka inspiroi minua. 

Seuraatko itse blogeja?  

Luen säännöllisesti kaikkia Kodin Kuvalehden blogeja ja lukijayhteisön blogeja. Lisäksi luen erilaisia muoti-, lifestyle-, puutarha- ja ruokablogeja. Joskus saatan vain surffailla blogisivuilla ja etsiskellä uudenlaisia luettavaksi.  

Tällä hetkellä olen koukussa Alexa Dagmarin muotiblogiin, vanhan talon elämästä kertovaan Jovelan talopäiväkirja -blogiin ja ikisuosikkiini Kalastajan vaimo -blogiin. 

Mitä harrastat? 

Tänä syksynä aloitin uudestaan pitkän tauon jälkeen rakkaan harrastukseni, viulun soittamisen. Lisäksi käyn zumbassa ja ulkoilen paljon koiramme Vainun kanssa.  

Kun kysyin lapsena äidiltäni, mitä harrastat, hän vastasi: "puutarhanhoitoa ja ruuanlaittoa". En oikein ymmärtänyt, sillä mielestäni ne eivät olleet oikeita harrastuksia. Nyt vastaan tähän kuitenkin äitini sanoin, että harrastan puutarhanhoitoa ja ruuanlaittoa.

Vapaa-aikaa kuluu myös vanhan hirsitalomme parissa. Vanhassa talossahan tunnetusti riittää tekemistä. 

Mistä unelmoit? 

Aika monet unelmat liittyvät Siskolaan ja täällä asuviin ihmisiin. Konkreettisimmat unelmat ovat remontointihaaveita.

Salaa haaveilen, että joskus alkaisin vielä opiskelemaan.

Sekin olisi aika unelma, jos saataisiin muutama ihana aurinkoinen syyspäivä tämän jatkuvan vesisateen tilalle.