Mari Pulkkinen menetti kaksi lastaan: "Elämä on pyhää, mutta niin on kuolemakin"

"En ole ikinä halunnut olla muuta kuin äiti. Muistan sen hyvin pienestä. Kun muut viisivuotiaat kertoivat haaveammattinsa, minä sanoin tahtovani olla äiti.

Äitini oli perhepäivähoitaja, joten lapsuudessani totuin siihen, että ympärillä oli aina lapsia. Oli ihanaa, että äiti oli kotona. Se toi perusturvallisuuden: joku oli aina lähettämässä kouluun ja joku oli aina kotona, kun palasin.

Pienenä haaveilin kirjoittamisesta, mutta lukiossa minulle alkoi valjeta, mitä elämältäni halusin. Tahdoin olla avuksi muille. Pääsin opiskelemaan Kätilöopistoon lasten sairaanhoitajaksi.

OPINNOISTA EI kuitenkaan tahtonut tulla mitään. Minua vaivasi, että sairaanhoidossa yritetään välttyä kuolemalta, mutta kuolemasta ei puhuta. Lopetin koulun vajaan lukukauden jälkeen.

Kun pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan uskontotiedettä, olin riemuissani. Sain miettiä täysipäiväisesti sitä, mitä on olla ihminen.

Professorini Juha Pentikäisen kirja suomalaisesta kuolemasta kiehtoi minua suunnattomasti, mutta samaan aikaan kuolemassa oli jotain todella pelottavaa.

ISÄNI KUOLI äkillisesti aivoverenvuotoon opintojeni loppuvaiheessa 1997. Sisareni soitti ja kertoi, että isä oli viety ambulanssilla Lahteen sairaalaan, eikä tilanne näyttänyt hyvältä.

Muistan hyvin automatkan sisareni ja lankoni kanssa sairaalaan isän luokse. Oli marraskuinen pimeä keli, satoi räntää.

Tiesin, ettei isä selviäisi. Samaan aikaan olin huolissani siitä, selviämmekö me sairaalaan elävinä.

"Äitini Riitta, sisareni Minna ja minä Padasjoella 1978."

Tunteeseen kietoutui jonkinlainen lohtua tuova elämänhalu: koska olin huolissani siitä, pääsemmekö perille elävänä, halusin siis edelleen elää, vaikka isä olisikin kuollut.

Isän kuolema heitti minut takaisin kuolema-aiheen pariin. En voinut enää paeta sitä, sillä se oli niin voimakkaasti totta omassa elämässäni.

Päätin tehdä graduni Helsingin Sanomien kuolinilmoituksista. Muutama vuosi myöhemmin aloin tutkia surua. Väitöskirjani suomalaisesta surusta tarkastettiin Helsingin yliopistossa elokuussa.

ISÄN KUOLEMAA edeltävänä kesänä olin tavannut tulevan mieheni. Puolentoista vuoden yhdessäolon jälkeen vietimme häitämme.

Muistan, kun häiden harjoituksissa pappi kysyi meiltä sakastissa, mistä rakkaudessa on kyse. Vastasin, että kyse on halusta jakaa elämänsä jonkun kanssa.

"Olen kuvassa 21-vuotias. Sylissäni on sisarenpoikani Kalle."

Allekirjoitan sen edelleen. Moni sanoo, että menetykset repivät erilleen, mutta minusta ne ovat niitanneet meidät entistä voimakkaammin yhteen. Aina niistä ei ole tarvinnut puhua, sillä toisen surun on aistinut.

Olen aina ollut perusvarovainen, sellainen ilmeisten riskien välttelijä. Kun odotin esikoistamme Aatua, mietin että mitä vain voi sattua.

Kaikkia riskejä en silloin vielä tiedostanut.

LAPSEN SYNTYMÄ oli minulle sanoinkuvaamaton onni. 27-vuotiaana olin saavuttanut lapsuuden haaveeni. Minusta oli tullut äiti.

Taimi sai alkunsa, kun Aatu oli viisivuotias. Kahdessa ensimmäisessä ultraäänessä kaikki oli kunnossa, mutta halusimme mennä vielä 3D-ultraäänikuvaukseen tutun lääkärin luokse.

Olin hyvällä mielellä, koska raskaus oli jo pitkällä, 24. viikolla.

Yllätyin, kun lääkäri sanoi, ettei hän valitettavasti näe pään seudulla kaikkea, mitä pitäisi. Sain ajan äitiyspoliklinikalle.

Minusta ihmisellä on oikeus elää hyvin mutta myös kuolla hyvin.

Kun saavuimme paikalle ja vastassa oli kaksi lääkäriä, arvasin, että kyse on jostain vakavasta. Lääkärit tutkivat minua ultraäänellä, ja toinen heistä sanoi vakavasti: "Kyllä se on Dandy Walker."

Purskahdin äänekkääseen itkuun, jolloin toinen lääkäreistä tiuskaisi vihaisesti: "Ole hiljaa, että saadaan tutkittua."

DANDY WALKER on hyvin harvinainen pikkuaivojen epämuodostuma. Se on niin harvinainen, ettei yksikään lääkäri osannut kertoa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Jonkun mukaan lapsi olisi kömpelö, toisen mukaan syvästi kehitysvammainen.

Raskaus oli niin pitkällä, että meillä oli vain pari päivää aikaa päättää, keskeytämmekö sen.

Näen vieläkin mielessäni käden, joka ojentaa minua kohti keskeytyspilleriä pienessä valkoisessa astiassa.

Soittelin lääkäreille ja yritin selvittää, mitä kehityshäiriö tarkoitti. Yötä päivää luin netistä Dandy Walkerista.

Vähitellen meille alkoi hahmottua, että oli kyse moninaisesta ja hyvin vaikeasta tilasta. Joku lapsi oli oppinut kävelemään kolmivuotiaana, mutta teini-iässä hän ei enää kävellytkään.

Myöhemmin eräs Dandy Walker -lapsia hoitanut lääkäri sanoi, että käytännössä kaikki heistä ovat teini-iässä kannettavia.

MINUSTA ELÄMÄ on aina pyhää mutta niin on kuolemakin. Ihmisellä on oikeus elää hyvin mutta myös kuolla hyvin.

Ajatus oman lapsen kärsimyksen seuraamisesta oli minulle liikaa. Mietimme, mitä olisi tapahtunut, kun emme olisi jaksaneet enää hoitaa Taimia. Olisiko hän joutunut laitokseen jonkun muun hoidettavaksi vai olisiko hän jäänyt Aatun vastuulle?

Taimi oli täysin valmis vauva, hänellä oli kulmakarvat ja kynnet.

Päätimme keskeyttää raskauden. Näen vieläkin mielessäni käden, joka ojentaa minua kohti keskeytyspilleriä pienessä valkoisessa astiassa. Tiesin, että kun olen nielaissut pillerin, paluuta ei enää ole.

Etukäteen minulle sanottiin, ettei Taimi missään tapauksessa syntyisi elävänä, mutta elävänä hän syntyi.

Voimakkain muistoni on se, kun mieheni kantaa Taimin arkkua sylissään. Tunsin suunnatonta rakkautta ja myötätuntoa häntä kohtaan.

Hän teki hengitysharjoituksia sylissäni 15 minuuttia.

Taimi oli täysin valmis vauva, hänellä oli kulmakarvat ja kynnet.

Minulla ei ole sanoja kuvaamaan hetkeä, kun luovutin hänet eteenpäin. Vielä viikkojen jälkeen pystyin tuntemaan vauvan painon ja lämmön rinnallani.

HALUSIMME JÄRJESTÄÄ Taimille hautajaiset. Niistä pystyn palauttamaan mieleeni vain välähdyksiä.

Muistan, että menimme kappeliin, jossa Taimin arkku odotti. Kävelin suoraan arkun luo ja romahdin sen eteen. Joku otti minut syliinsä, ja itkin siinä tietämättä, kenen syli oli.

Kun nousin ylös, tajusin, että hän oli ystäväni Leena. Hän talutti minut eturiviin.

Lääkäri oli ihan hiljaa, liian monta minuuttia.

Voimakkain muistoni on se, kun mieheni kantaa Taimin arkkua sylissään hautausmaan käytävää pitkin. Katsoin häntä ja ajattelin, että tuossa hän kantaa yhteistä lastamme hautaan.

Tunsin suunnatonta rakkautta ja myötätuntoa häntä kohtaan.

Hautajaisten jälkeen silloin viisivuotias Aatu halusi viedä muovisia sotaukkoja vartioimaan siskon hautaa. Hän asetteli niitä hautakummulle kukkien keskelle.

EI MENNYT kovin montaa kuukautta, kun Veikko sai alkunsa.

Raskaus oli pelonsekainen. Minulla oli jatkuva huoli ja murhe, vaikka kaikki eteni hyvin.

17. raskausviikolla menin ultraääneen. Lääkäri oli ihan hiljaa, liian monta minuuttia. Katsoin ruutua, ja minulta pääsi älähdys: "Onko se kuollut?"

Lääkäri sanoi, että hän on käsittämättömän pahoillaan, mutta täällä ei näy sydämen sykettä.

Silloin ajattelin, että tästä en selviä. Synnytän taas lapsen, joka haudataan. Sain jälleen pillerin.

Veikko syntyi joulun aatonaattona. Aatoksi halusin Aatun luokse kotiin.

Pystyin lepäämään ajatuksessa, että mitään pahempaa ei voisi enää tulla. 

Myöhemmin toimme Veikon kotiin kenkälaatikossa, jonka sairaalan työntekijä oli vuorannut pitsillä. Pieninkin oikea arkku olisi ollut lapselle suhteettoman suuri.

Veikon menettämisen jälkeen sanoin puolisolleni, että nyt olen kokenut elämässä kaiken tarpeellisen: olen kokenut suurimman onnen, kun esikoisemme syntyi ja suurimmat menetykset, mitä ihminen voi kokea.

Nyt minun ei tarvitse enää kokea mitään.

Pystyin lepäämään ajatuksessa, että mitään pahempaa ei voisi enää tulla. Murheesta kumpusi rohkeus: yritämme vielä lasta.

REINON RASKAUSAIKANA minulle oli jo itsestään selvää, että mitä tahansa voi tapahtua. Ajattelin, että otan vastaan sen, mitä tulee.

Reino syntyi viikon etuajassa. Synnytystä varten halusin Stan-laitteen, joka mittaa lapsen elintoimintoja. Kun laite alkoi piipata ja kätilö juoksi hakemaan lääkäriä, ajattelin, että ei taas.

Koko seuraavan yön valvoin ja tuijotin lasta. Olin epäuskoinen ja onnellinen.

Onneksi vuoroon osui ihana lääkäri, joka sanoi, että tässä ei ole mitään hätää, mutta nyt me olemme nopeita. Reino syntyi imukupilla autettuna.

En muista kipua. Muistan vain, kun Reino annettiin syliini ja huusin: "Elääkö se?"

KOKO SEURAAVAN yön valvoin ja tuijotin lasta. Olin epäuskoinen ja onnellinen.

Aatu oli silloin ekaluokkalainen. Hän käveli seuraavana päivänä reppu selässä sairaalahuoneeseen ja näki pienen käärön sängylläni. Pieni poika huokaisi ja sanoi: "Tää on mun elämän onnellisin päivä."

Menetyksistä puhuminen on perheessämme luontevaa. Seitsenvuotiaalla Reinolla on mutkaton suhtautuminen kuolemaan. Hän saattaa selittää vieraillemme, että muistatteko, että meidän äidiltä on kuollut kaksi vauvaa. Hänelle se on kuuluminen siinä missä muutkin.

"Tää on mun elämän onnellisin päivä", sanoi 7-vuotias Aatu, kun sai pikkuveljen syliinsä.

Me aikuiset teemme kuolemasta tabun, eivät lapset.

Ulkopuolisten aikuisten reaktio on usein jäätyminen. Älä vain kerro enempää, he tuntuvat sanovan. Minä yritän opettaa lapsilleni, että asioista voi puhua ja kaikki ovat kokeneet menetyksiä, vaikka kaikki eivät puhu niistä.

"Miksi juuri minä" on ajatus, josta kasvaa katkeruus. Sitä ei tarvittaisi, jos ihmiset puhuisivat menetyksistään enemmän.

Menetykset ovat saaneet minut kiitolliseksi tavallisesta arjesta. Hämmästelen, miksi ihmiset haluavat extreme-kokemuksia.

Suru on aihe, josta luennoin, kirjoitan ja koulutan. Kuulijoitani ja lukijoitani ovat sekä surevat että heitä työssään kohtaavat.

Työni kautta eteeni on avautunut kokonainen surevien maailma, joka usein kernaasti kätketään. Kun katsoo ja kuuntelee tarkasti, tajuaa, että lähes jokaisella aikuisikään ehtineellä on suuria menetyksiä, vaikka niitä ei ulkokuoresta usein tunnistakaan.

Omat menetykseni ovat saaneet minut ymmärtämään, että menetys paitsi muuttaa tulevan, myös tekee jo eletystä elämästä merkityksellistä täysin uudella tavalla.

Menetykset ovat saaneet minut kiitolliseksi tavallisesta arjesta. Minua hämmästyttää toistuvasti, miksi ihmiset haluavat extreme-kokemuksia. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on.

Moni tuntuu ajattelevan, että elämän kuuluisi olla helppoa ja surutonta. Jos se ei ole, seuraa suuri hämmennys.

Minusta murhekin voi olla merkityksellistä. Sen kautta avautuu, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

En pidä sanasta selviytyä enkä siitä, että sureville painotetaan yli pääsemistä, paluuta normaaliin. Sanoisin mieluummin, että koen elämäni merkitykselliseksi kokemieni menetysten vuoksi, en niistä huolimatta.

Sekä murhe että ilo ovat osa minua."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.