Tässä kuvassa on Kimmon käsi. "Kerroin hänelle, että tänään alkoi kesäloma. Kimmo oli tajuton, mutta silmistä alkoivat valua kyyneleet,” vaimo Maarit muistaa.
Tässä kuvassa on Kimmon käsi. "Kerroin hänelle, että tänään alkoi kesäloma. Kimmo oli tajuton, mutta silmistä alkoivat valua kyyneleet,” vaimo Maarit muistaa.

Rakkaimman kädet olivat niin pienet, että mahtuivat äidin kämmenelle. Tai niin vahvat, että rakensivat talon perheelle. Samanlaisia sormenjälkiä ei ole kenelläkään. Saisipa häntä pitää kädestä vielä kerran.

Yhtäkkiä lapsillani ei ollut isää, joka silittää heidät uneen

Kaisa Alare, 42 & puoliso Heikki (1974–2016)
 
"Lapset kärttivät ostosreissulle Tigeriin, jotkut tietyt teroittimet piti kuulemma saada. Palattuamme ihmettelin vähän, ettei puoliso ollut vielä kotona.
Tein ruuan. Laitoin pyykit kuivumaan.

Illan aikana huoleni alkoi kasvaa. Kun tajusin Heikin jääneen sählyharkoistaan pois, sisälleni jysähti puhdas pakokauhu. Tiesin hänelle sattuneen jotakin pahaa.

Aamuviideltä poliisit kertoivat, että Heikki oli löytynyt metsäpolun varrelta, pyöränsä vierestä sairauskohtaukseen menehtyneenä.

Heikki kehotti ruuan jälkeen usein: annetaanpa äidille raikuvat aplodit hyvästä ruuasta.

Muistan vain poliisien turvakenkien kärjet, joita tuijotin. Kuin musta, kylmä vesi olisi hukuttanut minut allensa.

Hoin: Nyt minulla ei ole enää Heikkiä, meidän lapsilla ei ole isää. Miten minun terve mieheni saattaa olla kuollut.

Heikki hymyili melkein aina. Hän esitti lapsille jättipupua tyttöjen valkoiset sukkahousut päässään korvina ja kehotti ruuan jälkeen usein: annetaanpa äidille raikuvat aplodit hyvästä ruuasta.

Hän opetti lapsemme uimaan, hiihtämään ja pyöräilemään. He olivat iältään 7, 10 ja 12, kun isää ei enää ollut.

Heikin kädet hyväilivät minua ja rakensivat meille unelmiemme kodin.

Heikillä oli vahvat kädet. Karvaisetkin. Ihanat.

Huomasin ne ensimmäistä kertaa, kun hän istui viereeni yliopiston luennolla. Flanellipaidan hihat oli kääritty ylös. Ihmettelin, miten hoikalla nuorella pojalla voikin olla noin miehekkäät kädet.

Heikin kädet silittivät lapsemme pieninä uneen. Ne kädet puristin mustelmille supistusten kourissa, kun lapsemme syntyivät. Ne kädet hyväilivät minua, rakensivat meille unelmiemme kodin, soittivat rumpuja ja kitaraa, tekivät rakkauden tekoja, eivät koskaan pahaa.

Ajattelen Heikkiä ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Elän kuin kahta todellisuutta vierekkäin. Minussa on kaksi puolta.

Toinen minä on ulospäin reipas ja aika iloinenkin, touhuaa lasten kanssa ja käy töissä. Sitten on toinen puoli, joka on täysin rikki.

Särkynyt puoli minussa elää kuin kaikki tämä olisi vain väliaikaista. Että kun tämän jakson elämästä jaksan, Heikki tulee takaisin ja kaikki on taas hyvin.”

”Hääpäivämme 28.9.2002 oli niin täynnä rakkautta! Iltaisin mietin, mikä minä nyt olen. Äiti, mutta mitä muuta? Minusta on tullut leski, mutta  koen edelleen olevani Heikin kanssa naimisissa, olevani hänen naisensa ja vaimonsa”
”Hääpäivämme 28.9.2002 oli niin täynnä rakkautta! Iltaisin mietin, mikä minä nyt olen. Äiti, mutta mitä muuta? Minusta on tullut leski, mutta koen edelleen olevani Heikin kanssa naimisissa, olevani hänen naisensa ja vaimonsa”

Vappuna lapsemme halusivat lähettää ilmapallot siskolle taivaaseen

Marjut Hartikainen, 30 & enkelitytär (2014–2014)

"Kun katan muille lapsilleni lautasia pöytään, siinä on aina yksi tyhjä paikka. Joidenkin mielestä en saisi ajatella tyhjää paikkaa ja tyttöä, jonka siinä pitäisi istua.

Siitähän on jo kolme vuotta.

Hänhän ei koskaan elänyt kohdun ulkopuolella.

Minä muistan kuitenkin joka päivä.

Ehdimme olla yhdessä useita tunteja ennen kuin vauva vietiin pois.

Kun lapsen sydänäänet lakkasivat kuulumasta, sain pitää häntä kohdussani vielä yön yli.  Seuraavana päivänä synnytin kuolleen tyttären. Laskettu aika olisi ollut kolmen viikon päästä.

Hän oli kaunis ja näytti siltä kuin vain nukkuisi. Ehdimme olla yhdessä useita tunteja ennen kuin vauva vietiin pois.

Pidimme häntä miehen kanssa sylissä, suukottelimme ja hoivasimme. Hän näytti nukkuvan. Hänet punnittiin ja mitattiin. 3265 grammaa ja 50 senttimetriä.

Pesimme vauvamme, kampasimme tukan ja puimme hänelle vaatteet, jotka yllään hänen oli tarkoitus tulla kotiin, jos asiat olisivat menneet toisin.

Lapsen kädet olivat pienet ja täydelliset. Mutta hän ei tarttunut kiinni sormeen, kun häntä silitti kämmenestä.

Enää suru ei saa huutamaan, mutta ikävä kulkee koko perheen mukana varmasti koko loppuelämän.

Lapseni punnittiin ja mitattiin. 3265 grammaa ja 50 senttimetriä.

Vanhin tyttäristä haluaa aina, että teemme kakun pikkusiskon syntymäpäiväksi. Sitten teemme sen, viimeksi raakasuklaasta ja mansikoista.

Eräänä vappuna lapsille tuli mieleen lähettää omat vappupallonsa siskolle taivaaseen. Näin tehtiin.

Meillä uskotaan taivaaseen ja jälleennäkemiseen, kun aika koittaa. Uskon että enkelityttäreni on läsnä, vaikkei fyysisesti täällä olekaan.

Jos tytär eläisi, hänellä olisi varmaankin punertava kihara tukka ja paljon omaa tahtoa. Hän olisi sellainen suloinen luonnonlapsi.”

Marjutin blogi löytyy täältä

”Tuntui aivan kamalalta jättää oma lapsi sairaalaan ja lähteä itse kotiin. Se oli luonnonvastaista. Hän oli siellä yksin. Tämä kuva otettiin, kun olimme pukeneet tyttäremme juuri hänelle huolella valittuihin pikkuruisiin vaatteisiin."
”Tuntui aivan kamalalta jättää oma lapsi sairaalaan ja lähteä itse kotiin. Se oli luonnonvastaista. Hän oli siellä yksin. Tämä kuva otettiin, kun olimme pukeneet tyttäremme juuri hänelle huolella valittuihin pikkuruisiin vaatteisiin."

Olimme seurustelun alusta asti käsi kädessä, elokuvissakin

Maarit Huikuri, 42 & puoliso Kimmo (1959–2016)

Kimmon piti lääkärien mukaan hiipua parissa tunnissa tai päivässä, kun hänet irrotettiin hengityskoneesta. Hän sinnitteli vielä kuukauden. Kimmo oli siinä vaiheessa jo syvästi tajuton, hän oli saanut aivoverenvuodon ja aivoinfarkteja.

Talvirenkaat jäivät sinä keväänä vaihtamatta.

Iltaisin hyvästelin Kimmon sairaalassa ja lausuin hänelle Herran siunauksen. Sitten lähdin kotiin. Ajattelin aina, että oliko tämä viimeinen kerta.

Olin 35-vuotias, kun menimme naimisiin. Kimmo oli jo 50. Ennen kuin menimme naimisiin, Kimmo vakuutti minulle: tämä suhde kestää loppuun asti.

Kuljimme seurustelun alusta alkaen joka paikkaan käsi kädessä, elokuvissakin istuimme niin.

Hän jaksoi pitää minua tiukasti kädestä loppuun saakka. Kosketus yhdisti, kun sanat puuttuivat.

Kädet olivat myös vahvat.

Kun muutimme ensimmäiseen omistusasuntomme, Kimmo kantoi kaikki tavaramme sinne itse. Vain sohvaa ja pyykkikonetta oli kantamassa kaveri. Sitten kävimme hakemassa muuttopitsan ja otimme pitkät päiväunet olohuoneen lattialla.

Meillä oli vain toisemme. Lapsihaaveet olivat kariutuneet keskenmenoon.

Meidän oli tarkoitus kutsua uuteen kotiin paljon ystäviä yökylään. Halusimme järjestää kotikonsertteja, paljon naurua ja iloa, halusimme rakastaa toisiamme.

Meillä oli vain toisemme. Lapsihaaveet olivat kariutuneet keskenmenoon.

Nyt olen ollut yksin vähän yli vuoden. Suru on muuttunut lempeäksi ja pehmeäksi. Ajattelen, että se on muistomerkki jakamastamme rakkaudesta.

Kun menin aikaisemmin nukkumaan, Kimmo tuli silittelemään ja hellimään minua hyvän yön toivotukseksi.

Tiedän, että Kimmo on taivaassa, ja että hänen on hyvä olla siellä. Mutta iltaisin kaipaan hänen syliinsä.

Menin usein nukkumaan aikaisemmin kuin Kimmo, ja hän tuli silittelemään ja hellimään minua hyvän yön toivotukseksi. Olin turvassa.

Toiseksi viimeisenä iltanamme soitin saattohoitokodissa Kimmolle levyltä Rahmaninovin 2. pianokonserton. Sen hän oli soittanut nuorena itsekin maisteritutkintokappaleenaan, niin taitavasti.

Kappaleen aikana huomasin, kuinka Kimmo alkoi räpytellä silmiään. Tiesin siitä, että hän oli hereillä ja kuuli musiikin.

Kerroin hänelle, että tänään alkoi kesäloma. Kimmon silmistä alkoivat valua kyyneleet.”

”Tämän kuvan nimi on Ikuinen rakkaus. Se on otettu 6.5.2016 saattohoitokodissa. Tasan kuusi vuotta aikaisemmin Kimmo kosi minua Lappeenrannan Kasinolla tanssimalla Michael Jacksonin kappaleeseen You are not alone itse tekemänsä rumba-koreogafian.”
”Tämän kuvan nimi on Ikuinen rakkaus. Se on otettu 6.5.2016 saattohoitokodissa. Tasan kuusi vuotta aikaisemmin Kimmo kosi minua Lappeenrannan Kasinolla tanssimalla Michael Jacksonin kappaleeseen You are not alone itse tekemänsä rumba-koreogafian.”

Eniten poikani nautti, kun sai olla sylissäni ja kuunnella Muumeja

Säde Neitola, 42 & poika Olavi (2011–2014)

”Poikani ehti nähdä muunkin maailman kuin sairaalan. Olavi ei pystynyt nielemään, mutta sai kokea metsämansikoiden tuoksun. Hän nautti keväthangista rattaissa ja kotisaunan löylyistä happiviikset nenässä.

Olavi kärsi synnytyksessä hapen puutteesta ja vammautui vaikeasti. Näin hänet ensimmäistä kertaa valokuvassa, hätäsektion jälkeen. Kuvan poika oli pieni, laiha ja täydellisen kaunis.

Meillä molemmilla taisi olla turvallinen olo, kun olimme käsi kädessä.

Kun Olavi ei ollut sairaalassa, aamut kotona olivat ihania. Olavi oli aina herätessään silminnähden tyytyväinen ja venytteli makeasti. Muuten Olavi oli liikkumaton ja puhumaton lapsi.

Olavin kädet olivat suloiset, pehmoiset ja lämpimät. Meillä molemmilla taisi olla turvallinen olo, kun olimme käsi kädessä.

Eniten Olavi nautti ollessaan minun tai isänsä sylissä. Hän piti myös musiikista, suosikkeja olivat Hei muumit ja Robbie Williamsin Angels.

Viimeisenä yhteisenä päivänämme huomasin, että Olavin sormenkynnet sinersivät. Sellaisena en ollut nähnyt niitä koskaan. Sanoin miehelleni, että nyt näyttää huolestuttavalta.

Olavin kuollessa pidin häntä kädestä.

Kun Olavi teki kuolemaa, huusin kuin eläin. Vaikeroin, valitin ja pärskin räkää. Siitä ei saisi kaunista elokuvakohtausta. Olin viimeisilläni raskaana.

Jos pikkuveli kysyy, kenen nalle tämä on, vastaan, että se on Olavin vanha ja sinä saat nyt leikkiä sillä.

Eero-pikkuveli on nyt kolmevuotias. Olen kertonut, että silloin kun odotin häntä, sylissäni istuva veli saattoi tuntea pikkuveljensä potkut.

Sellaisen yhteyden veljekset saivat kokea.

Kun Eero on kysellyt, että kenen paita tai nalle tämä on, olen vastannut, että ne ovat Olavin vanhoja ja sinä saat niitä nyt käyttää.

Suru on aaltoilevaa, etenkin alkuaikoina. Välillä oli vain kova ikävä Olavia, sitten suru löi polvilleen. Silmiä särki itkemisestä.

Ihminen ei kai kestäisi repivintä tuskaa jatkuvasti. Nykyään Olavi ei ole jatkuvasti mielessäni, mutta ajatukseni sivuavat häntä päivittäin.

Olen onnellinen siitä, että Olavi kävi elämässämme ja sain olla hänen äitinsä.

Olavin kuoltua saimme pitää häntä sylissä kaikessa rauhassa, pestä ja pukea omiin vaatteisiin.

Puolilta öin Olavin isä kantoi poikamme sairaalan ruumishuoneelle. Kelloja siirrettiin samalla kesäaikaan.”

”Olavin viimeiseksi jäänyt kesä oli hyvä. Tässä olemme  7.9.2013 Joensuun Hasanniemessä, Jokiasemalla. Olavi oli vaikeasti vammainen, mutta se ei ole ensimmäinen asia, jonka haluaisin pojastani kertoa. Hän oli oma ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Hänellä oli valtava elämännälkä.”
”Olavin viimeiseksi jäänyt kesä oli hyvä. Tässä olemme 7.9.2013 Joensuun Hasanniemessä, Jokiasemalla. Olavi oli vaikeasti vammainen, mutta se ei ole ensimmäinen asia, jonka haluaisin pojastani kertoa. Hän oli oma ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Hänellä oli valtava elämännälkä.”

 

Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.
Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.

Satu ja Olli Kunnari ovat muuttaneet Ollin lentopallouran vuoksi maasta toiseen. ”Urheilijan kuuluu olla tietyllä tavalla itsekäs”, Satu Kunnari sanoo.

Lentopalloilija Olli Kunnarin sopimus puolalaisen joukkueen kanssa oli allekirjoitusta vaille valmis. Elettiin vuotta 2011, ja perhe oli asunut ulkomailla eri maissa seitsemän vuotta.

Ollin ja hänen vaimonsa Satu Kunnarin esikoinen oli aloittamassa esikoulun, ja pariskunta oli päättänyt, että Satu ja lapset muuttava Suomeen. Ollin oli määrä jäädä vielä vuodeksi Puolaan.

”Yksin valvoessani päätin, että aamulla soitan managerilleni ja sanon, etten jatka ulkomailla pelaamista, vaan lähden perheen kanssa Suomeen”, Olli kertoo.

Taustalla oli vaimon uupumus. 

”Kun saimme esikoisemme, pelasin Ranskassa. Satu oli paljon vauvan kanssa yksin kotona, koska minulla oli pelimatkoja.”

Tukiverkkoa perheellä ei juuri ollut.

”Myös henkinen jaksamiseni loppui. En saanut itkuani katki ja pelkäsin kuolemaa.”

”Vähitellen ulkomailla asumisesta katosi uutuuden viehätys. Lasten syntymän jälkeen arki ammatti­urheilijan vaimona osoitti rankkuutensa”, Satu kertoo.

Etenkin syksy 2009 oli raskas.

”Joulun alla olin tullut lasten kanssa lomalle Suomeen. Tyttärellämme oli ollut viikkokausia kuumetta, korvatulehduksia ja antibioottikuureja. Lopulta hänelle puhkesi keuhkokuume, ja hänet kiidätettiin Tampereelle sairaalaan. Poika jäi vanhemmilleni, ja minä valvoin tyttären rinnalla sairaalassa.”

Kun lapsi pääsi sairaalasta, Satu sai pahoja rytmihäiriöitä. Niiden syyksi paljastui sydänlihastulehdus.

”Myös henkinen jaksamiseni loppui. En saanut itkuani katki ja pelkäsin kuolemaa. Kun en enää jaksanut vastata ystävien puheluihin, tiesin, että minun on haettava apua.”

Olli lensi Sadun luokse, vaikka pystyi viipymään vain muutaman päivän.

”Olin helpottunut, että sydänoireet helpottivat. Ajattelin, että masennuksesta selvitään kyllä. Sadun sairastumisen jälkeen perheen merkitys kasvoi entisestään.”

Keväällä Satu alkoi voida jo paremmin, ja perhe palasi Ollin luokse. Terapiassa Satu kävi Suomessa vielä vuoden ajan.

”Olli on tehnyt aina uraansa liittyvät päätökset itsenäisesti, ja minusta niin pitääkin olla. Olemme toki keskustelleet asioista, mutta urheilijan kuuluu olla tietyllä tavalla itsekäs. En haluaisi, että Olli olisi minulle katkera tai sanoisi, että olisi mennyt, mutta minä en päästänyt.”

Miten arki muuttui, kun koko perhe muutti Suomeen? Kumpi hermostuu herkemmin, Olli vai Satu? Milloin Satu ilmoitti, että Ollista tulee hänen aviomiehensä? Lue Sadun ja Ollin koko tarina Kodin Kuvalehdestä 18/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai tähtiartikkelina.

Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Nykyään hän pelaa VaLePassa. Satu, 37, työskentelee vanhempiensa perustamassa perheyrityksessä asiakaspalvelu-, myynti- ja markkinointitehtävissä. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.
Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Nykyään hän pelaa VaLePassa. Satu, 37, työskentelee vanhempiensa perustamassa perheyrityksessä asiakaspalvelu-, myynti- ja markkinointitehtävissä. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.

Satu ja Olli Kunnari ovat muuttaneet Ollin lentopallouran vuoksi maasta toiseen. Kun Satu uupui, Olli valitsi Suomen ja perheen.

Olli: Muistan valvotun yön keväällä 2011. Olimme asuneet ulkomailla eri maissa seitsemän vuotta. Pelaan työkseni lentopalloa, ja muutimme aina sen mukaan, missä joukkueessa pelasin. Poikamme oli aloittamassa esikoulun, ja olimme päättäneet, että Satu ja lapset muuttavat Suomeen...