Tässä kuvassa on Kimmon käsi. "Kerroin hänelle, että tänään alkoi kesäloma. Kimmo oli tajuton, mutta silmistä alkoivat valua kyyneleet,” vaimo Maarit muistaa.
Tässä kuvassa on Kimmon käsi. "Kerroin hänelle, että tänään alkoi kesäloma. Kimmo oli tajuton, mutta silmistä alkoivat valua kyyneleet,” vaimo Maarit muistaa.

Rakkaimman kädet olivat niin pienet, että mahtuivat äidin kämmenelle. Tai niin vahvat, että rakensivat talon perheelle. Samanlaisia sormenjälkiä ei ole kenelläkään. Saisipa häntä pitää kädestä vielä kerran.

Yhtäkkiä lapsillani ei ollut isää, joka silittää heidät uneen

Kaisa Alare, 42 & puoliso Heikki (1974–2016)
 
"Lapset kärttivät ostosreissulle Tigeriin, jotkut tietyt teroittimet piti kuulemma saada. Palattuamme ihmettelin vähän, ettei puoliso ollut vielä kotona.
Tein ruuan. Laitoin pyykit kuivumaan.

Illan aikana huoleni alkoi kasvaa. Kun tajusin Heikin jääneen sählyharkoistaan pois, sisälleni jysähti puhdas pakokauhu. Tiesin hänelle sattuneen jotakin pahaa.

Aamuviideltä poliisit kertoivat, että Heikki oli löytynyt metsäpolun varrelta, pyöränsä vierestä sairauskohtaukseen menehtyneenä.

Heikki kehotti ruuan jälkeen usein: annetaanpa äidille raikuvat aplodit hyvästä ruuasta.

Muistan vain poliisien turvakenkien kärjet, joita tuijotin. Kuin musta, kylmä vesi olisi hukuttanut minut allensa.

Hoin: Nyt minulla ei ole enää Heikkiä, meidän lapsilla ei ole isää. Miten minun terve mieheni saattaa olla kuollut.

Heikki hymyili melkein aina. Hän esitti lapsille jättipupua tyttöjen valkoiset sukkahousut päässään korvina ja kehotti ruuan jälkeen usein: annetaanpa äidille raikuvat aplodit hyvästä ruuasta.

Hän opetti lapsemme uimaan, hiihtämään ja pyöräilemään. He olivat iältään 7, 10 ja 12, kun isää ei enää ollut.

Heikin kädet hyväilivät minua ja rakensivat meille unelmiemme kodin.

Heikillä oli vahvat kädet. Karvaisetkin. Ihanat.

Huomasin ne ensimmäistä kertaa, kun hän istui viereeni yliopiston luennolla. Flanellipaidan hihat oli kääritty ylös. Ihmettelin, miten hoikalla nuorella pojalla voikin olla noin miehekkäät kädet.

Heikin kädet silittivät lapsemme pieninä uneen. Ne kädet puristin mustelmille supistusten kourissa, kun lapsemme syntyivät. Ne kädet hyväilivät minua, rakensivat meille unelmiemme kodin, soittivat rumpuja ja kitaraa, tekivät rakkauden tekoja, eivät koskaan pahaa.

Ajattelen Heikkiä ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Elän kuin kahta todellisuutta vierekkäin. Minussa on kaksi puolta.

Toinen minä on ulospäin reipas ja aika iloinenkin, touhuaa lasten kanssa ja käy töissä. Sitten on toinen puoli, joka on täysin rikki.

Särkynyt puoli minussa elää kuin kaikki tämä olisi vain väliaikaista. Että kun tämän jakson elämästä jaksan, Heikki tulee takaisin ja kaikki on taas hyvin.”

”Hääpäivämme 28.9.2002 oli niin täynnä rakkautta! Iltaisin mietin, mikä minä nyt olen. Äiti, mutta mitä muuta? Minusta on tullut leski, mutta  koen edelleen olevani Heikin kanssa naimisissa, olevani hänen naisensa ja vaimonsa”
”Hääpäivämme 28.9.2002 oli niin täynnä rakkautta! Iltaisin mietin, mikä minä nyt olen. Äiti, mutta mitä muuta? Minusta on tullut leski, mutta koen edelleen olevani Heikin kanssa naimisissa, olevani hänen naisensa ja vaimonsa”

Vappuna lapsemme halusivat lähettää ilmapallot siskolle taivaaseen

Marjut Hartikainen, 30 & enkelitytär (2014–2014)

"Kun katan muille lapsilleni lautasia pöytään, siinä on aina yksi tyhjä paikka. Joidenkin mielestä en saisi ajatella tyhjää paikkaa ja tyttöä, jonka siinä pitäisi istua.

Siitähän on jo kolme vuotta.

Hänhän ei koskaan elänyt kohdun ulkopuolella.

Minä muistan kuitenkin joka päivä.

Ehdimme olla yhdessä useita tunteja ennen kuin vauva vietiin pois.

Kun lapsen sydänäänet lakkasivat kuulumasta, sain pitää häntä kohdussani vielä yön yli.  Seuraavana päivänä synnytin kuolleen tyttären. Laskettu aika olisi ollut kolmen viikon päästä.

Hän oli kaunis ja näytti siltä kuin vain nukkuisi. Ehdimme olla yhdessä useita tunteja ennen kuin vauva vietiin pois.

Pidimme häntä miehen kanssa sylissä, suukottelimme ja hoivasimme. Hän näytti nukkuvan. Hänet punnittiin ja mitattiin. 3265 grammaa ja 50 senttimetriä.

Pesimme vauvamme, kampasimme tukan ja puimme hänelle vaatteet, jotka yllään hänen oli tarkoitus tulla kotiin, jos asiat olisivat menneet toisin.

Lapsen kädet olivat pienet ja täydelliset. Mutta hän ei tarttunut kiinni sormeen, kun häntä silitti kämmenestä.

Enää suru ei saa huutamaan, mutta ikävä kulkee koko perheen mukana varmasti koko loppuelämän.

Lapseni punnittiin ja mitattiin. 3265 grammaa ja 50 senttimetriä.

Vanhin tyttäristä haluaa aina, että teemme kakun pikkusiskon syntymäpäiväksi. Sitten teemme sen, viimeksi raakasuklaasta ja mansikoista.

Eräänä vappuna lapsille tuli mieleen lähettää omat vappupallonsa siskolle taivaaseen. Näin tehtiin.

Meillä uskotaan taivaaseen ja jälleennäkemiseen, kun aika koittaa. Uskon että enkelityttäreni on läsnä, vaikkei fyysisesti täällä olekaan.

Jos tytär eläisi, hänellä olisi varmaankin punertava kihara tukka ja paljon omaa tahtoa. Hän olisi sellainen suloinen luonnonlapsi.”

Marjutin blogi löytyy täältä

”Tuntui aivan kamalalta jättää oma lapsi sairaalaan ja lähteä itse kotiin. Se oli luonnonvastaista. Hän oli siellä yksin. Tämä kuva otettiin, kun olimme pukeneet tyttäremme juuri hänelle huolella valittuihin pikkuruisiin vaatteisiin."
”Tuntui aivan kamalalta jättää oma lapsi sairaalaan ja lähteä itse kotiin. Se oli luonnonvastaista. Hän oli siellä yksin. Tämä kuva otettiin, kun olimme pukeneet tyttäremme juuri hänelle huolella valittuihin pikkuruisiin vaatteisiin."

Olimme seurustelun alusta asti käsi kädessä, elokuvissakin

Maarit Huikuri, 42 & puoliso Kimmo (1959–2016)

Kimmon piti lääkärien mukaan hiipua parissa tunnissa tai päivässä, kun hänet irrotettiin hengityskoneesta. Hän sinnitteli vielä kuukauden. Kimmo oli siinä vaiheessa jo syvästi tajuton, hän oli saanut aivoverenvuodon ja aivoinfarkteja.

Talvirenkaat jäivät sinä keväänä vaihtamatta.

Iltaisin hyvästelin Kimmon sairaalassa ja lausuin hänelle Herran siunauksen. Sitten lähdin kotiin. Ajattelin aina, että oliko tämä viimeinen kerta.

Olin 35-vuotias, kun menimme naimisiin. Kimmo oli jo 50. Ennen kuin menimme naimisiin, Kimmo vakuutti minulle: tämä suhde kestää loppuun asti.

Kuljimme seurustelun alusta alkaen joka paikkaan käsi kädessä, elokuvissakin istuimme niin.

Hän jaksoi pitää minua tiukasti kädestä loppuun saakka. Kosketus yhdisti, kun sanat puuttuivat.

Kädet olivat myös vahvat.

Kun muutimme ensimmäiseen omistusasuntomme, Kimmo kantoi kaikki tavaramme sinne itse. Vain sohvaa ja pyykkikonetta oli kantamassa kaveri. Sitten kävimme hakemassa muuttopitsan ja otimme pitkät päiväunet olohuoneen lattialla.

Meillä oli vain toisemme. Lapsihaaveet olivat kariutuneet keskenmenoon.

Meidän oli tarkoitus kutsua uuteen kotiin paljon ystäviä yökylään. Halusimme järjestää kotikonsertteja, paljon naurua ja iloa, halusimme rakastaa toisiamme.

Meillä oli vain toisemme. Lapsihaaveet olivat kariutuneet keskenmenoon.

Nyt olen ollut yksin vähän yli vuoden. Suru on muuttunut lempeäksi ja pehmeäksi. Ajattelen, että se on muistomerkki jakamastamme rakkaudesta.

Kun menin aikaisemmin nukkumaan, Kimmo tuli silittelemään ja hellimään minua hyvän yön toivotukseksi.

Tiedän, että Kimmo on taivaassa, ja että hänen on hyvä olla siellä. Mutta iltaisin kaipaan hänen syliinsä.

Menin usein nukkumaan aikaisemmin kuin Kimmo, ja hän tuli silittelemään ja hellimään minua hyvän yön toivotukseksi. Olin turvassa.

Toiseksi viimeisenä iltanamme soitin saattohoitokodissa Kimmolle levyltä Rahmaninovin 2. pianokonserton. Sen hän oli soittanut nuorena itsekin maisteritutkintokappaleenaan, niin taitavasti.

Kappaleen aikana huomasin, kuinka Kimmo alkoi räpytellä silmiään. Tiesin siitä, että hän oli hereillä ja kuuli musiikin.

Kerroin hänelle, että tänään alkoi kesäloma. Kimmon silmistä alkoivat valua kyyneleet.”

”Tämän kuvan nimi on Ikuinen rakkaus. Se on otettu 6.5.2016 saattohoitokodissa. Tasan kuusi vuotta aikaisemmin Kimmo kosi minua Lappeenrannan Kasinolla tanssimalla Michael Jacksonin kappaleeseen You are not alone itse tekemänsä rumba-koreogafian.”
”Tämän kuvan nimi on Ikuinen rakkaus. Se on otettu 6.5.2016 saattohoitokodissa. Tasan kuusi vuotta aikaisemmin Kimmo kosi minua Lappeenrannan Kasinolla tanssimalla Michael Jacksonin kappaleeseen You are not alone itse tekemänsä rumba-koreogafian.”

Eniten poikani nautti, kun sai olla sylissäni ja kuunnella Muumeja

Säde Neitola, 42 & poika Olavi (2011–2014)

”Poikani ehti nähdä muunkin maailman kuin sairaalan. Olavi ei pystynyt nielemään, mutta sai kokea metsämansikoiden tuoksun. Hän nautti keväthangista rattaissa ja kotisaunan löylyistä happiviikset nenässä.

Olavi kärsi synnytyksessä hapen puutteesta ja vammautui vaikeasti. Näin hänet ensimmäistä kertaa valokuvassa, hätäsektion jälkeen. Kuvan poika oli pieni, laiha ja täydellisen kaunis.

Meillä molemmilla taisi olla turvallinen olo, kun olimme käsi kädessä.

Kun Olavi ei ollut sairaalassa, aamut kotona olivat ihania. Olavi oli aina herätessään silminnähden tyytyväinen ja venytteli makeasti. Muuten Olavi oli liikkumaton ja puhumaton lapsi.

Olavin kädet olivat suloiset, pehmoiset ja lämpimät. Meillä molemmilla taisi olla turvallinen olo, kun olimme käsi kädessä.

Eniten Olavi nautti ollessaan minun tai isänsä sylissä. Hän piti myös musiikista, suosikkeja olivat Hei muumit ja Robbie Williamsin Angels.

Viimeisenä yhteisenä päivänämme huomasin, että Olavin sormenkynnet sinersivät. Sellaisena en ollut nähnyt niitä koskaan. Sanoin miehelleni, että nyt näyttää huolestuttavalta.

Olavin kuollessa pidin häntä kädestä.

Kun Olavi teki kuolemaa, huusin kuin eläin. Vaikeroin, valitin ja pärskin räkää. Siitä ei saisi kaunista elokuvakohtausta. Olin viimeisilläni raskaana.

Jos pikkuveli kysyy, kenen nalle tämä on, vastaan, että se on Olavin vanha ja sinä saat nyt leikkiä sillä.

Eero-pikkuveli on nyt kolmevuotias. Olen kertonut, että silloin kun odotin häntä, sylissäni istuva veli saattoi tuntea pikkuveljensä potkut.

Sellaisen yhteyden veljekset saivat kokea.

Kun Eero on kysellyt, että kenen paita tai nalle tämä on, olen vastannut, että ne ovat Olavin vanhoja ja sinä saat niitä nyt käyttää.

Suru on aaltoilevaa, etenkin alkuaikoina. Välillä oli vain kova ikävä Olavia, sitten suru löi polvilleen. Silmiä särki itkemisestä.

Ihminen ei kai kestäisi repivintä tuskaa jatkuvasti. Nykyään Olavi ei ole jatkuvasti mielessäni, mutta ajatukseni sivuavat häntä päivittäin.

Olen onnellinen siitä, että Olavi kävi elämässämme ja sain olla hänen äitinsä.

Olavin kuoltua saimme pitää häntä sylissä kaikessa rauhassa, pestä ja pukea omiin vaatteisiin.

Puolilta öin Olavin isä kantoi poikamme sairaalan ruumishuoneelle. Kelloja siirrettiin samalla kesäaikaan.”

”Olavin viimeiseksi jäänyt kesä oli hyvä. Tässä olemme  7.9.2013 Joensuun Hasanniemessä, Jokiasemalla. Olavi oli vaikeasti vammainen, mutta se ei ole ensimmäinen asia, jonka haluaisin pojastani kertoa. Hän oli oma ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Hänellä oli valtava elämännälkä.”
”Olavin viimeiseksi jäänyt kesä oli hyvä. Tässä olemme 7.9.2013 Joensuun Hasanniemessä, Jokiasemalla. Olavi oli vaikeasti vammainen, mutta se ei ole ensimmäinen asia, jonka haluaisin pojastani kertoa. Hän oli oma ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Hänellä oli valtava elämännälkä.”

 

"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.

”Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Seuraavan vuoden aikana opin kuitenkin paljon sellaista, josta on ehkä apua myös muille jätetyille”, Susanna sanoo.

Puoliso tokaisi Susannalle kesken lapsen jalkapalloturnauksen: haluan erota, minulla on uusi nainen. Lapset olivat silloin 1-, 5- ja 7-vuotiaita. Yhdessä oli oltu 15 vuotta.

”Se oli ihan järkyttävä shokki, vaikka yhteiselämä olikin ollut aika pitkään haastavaa lapsiperhearkea. Yritin pidätellä kyyneleitä muiden futisvanhempien keskellä ja kannustaa tytärtäni peleissä.”

Päivä oli sateinen, pienet pelaajat olivat kolmen ottelun jälkeen mutaisia. Välillä käytiin lounastamassa.

Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.

”Lasten syödessä menin ulos haukkomaan happea ja itkemään. Kotiin päästyämme soitin hyvälle ystävälle, joka vei minut saman tien pitkälle kävelylle ja yritti lohduttaa ja tsempata.”

”Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.”

Iiris ei halunnut kuulla mitään.

Puoliso oli suunnitellut kaiken valmiiksi lasten tapaamisjärjestelyjä myöten. Uudella kumppanilla olisi kuulemma suuri huone lapsia varten.

”Kokemani hätä oli todella alkukantaista, kaoottista ja voimakasta. Ahdistavaa hylkäämisen tuskaa ja pelkoa lasten menettämisestä. Tuska oli fyysistä, eli en saanut henkeä ja oli huono olo, sain rytmihäiriöitäkin.”

Minut on jätetty toisen takia. Elämä on lopussa. Olen arvoton.

Näin Susanna ajatteli. Hän oli väärässä. Eroa seuranneen vuoden aikana hän oppi esimerkiksi nämä kahdeksan asiaa:

1. Elämä jatkuu – muiden tuella

Alkuaikoina mielialani aaltoili. Välillä kotiin ajaessani mietin, että vedän autolla kallionseinämään tai sillalta alas. Sitten lapset saavat uuden elämän mieheni ja hänen uuden naisensa kanssa.

Rakas ystäväni jaksoi vakuuttaa minulle, että kohta noin kamala tunne menee ohi. Terveyskeskuksen psykologi antoi puolestaan vinkin, että anna tunteen vain tulla ja mennä. Huomasinkin ajan mittaan, että synkimmät tunteet menevät ohi eikä seuraavalla kerralla tuntunut enää niin pahalta.

Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Jo muutama päivä jätetyksi tulemisen jälkeen olin työterveyshoitajan vastaanotolla. Sieltä sain ajan lääkärille. Sain sympatiaa, rauhoittavia, lähetteen sydänfilmiin ja aikaa niin paljon kuin tarvitsin. Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Ystävät jaksoivat kuunnella ja lukea varmaan tuhansia viestejäni, joissa pohdin kaikkia asioita. He auttoivat ja ottivat lapsia hoitoon. Ilman heidän kannatteluaan en olisi varmasti tässä.

2. Saan arjen pyörimään

Pikkuhiljaa aloin tajuta, että nyt minä olen se, jonka täytyy pitää arki käynnissä. Se tuntui yllättävän vapauttavalta: saan itse päättää asioista, eikä tarvitse huolehtia siitä, että lasten isä sabotoisi kasvatustapojani.

Tästäkin selvitään, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Tuli semmoinen fiilis, että kyllähän minä ratkaisen kaikki harrastuksiin ja töihin liittyvät aikatauluongelmat, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Ymmärsin myös, että minulla on fiksuja lapsia, jotka myös pystyvät auttamaan asioiden kanssa, esikoinen esimerkiksi hurauttaa pyörällä kauppaan tarvittaessa. Aikataulutus ja kalenteri, perheen sisäinen viikkolukujärjestys… on monia tapoja hoitaa arkea.

Lisäksi kannattaa antaa itselleen armoa, jos ei jaksa hoitaa kaikkia asioita kerralla.

3. Olen yhä hyvä äiti lapsilleni

Eron alkuaikaan kävin säännöllisesti perheneuvolassa pyytämässä vinkkejä ja apua tilanteisiin ja tunteisiini, joita en osannut itse ratkaista. Lasten kanssa vahvistui me-tunne. Puhuimme kotona paljon siitä, että me olemme nyt tämä nelihenkinen perhe.

Illalla on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Olen hyvin herkkä persoona ja aistin nopeasti, jos lapsilla on jotain hätää. Vaadin lapsilleni apua tarvittaessa ja haen apua myös itselleni, kun en jaksa.

Kun saan lapset nukkumaan iltapalan, hampaidenpesun ja muun hässäkän jälkeen, on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Tulee ihana olo, kun esimerkiksi isäviikonlopun jälkeen lapset kiipeävät kukin vuorollaan syliin ja kertovat, että on ollut ikävä. Tai kun tytär sanoo, että viikonlopun kivoin asia oli jalkapalloturnaus, johon sain hänet vietyä.

4. Osaan hoitaa ”miesten työt”

Olen vaihtanut autoon renkaat ensimmäistä kertaa itse, vaihtanut etuvalon polttimon, katsastanut ja huoltanut auton. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin aina kuvittelin! En tarvinnutkaan miestä, tähänkään asiaan.

Jos eteen tulee ongelma, osaan hakea tietoa, tehdä suunnitelmia ja ratkaista tilanteen. Aika isoja asioita on vielä hoitamattakin, kuten miehen kesken jättämän remontin loppuunsaattaminen. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö sekin hoituisi.

5. Selviydyn raha-asioista

Aluksi ajatus pärjäämisestä pelotti, tilanne oli niin sekava. Lopulta sain hoidettua osituksen ja muut asiat, talon ja lainan omiin nimiin. Siitä alkoi itsenäisen omakotitalon omistajan aika. 

Olen tehnyt jonkun verran taloussuunnittelua, eli kirjaan asumiseen, autoon ja muihin asioihin  liittyviä menoja ylös.

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan.

Meillä oli suuria ristiriitoja elatusmaksujen kanssa, kuten erossa usein on. Luulen, että nyt on löytynyt jotakuinkin oikea taso. Kun elatusmaksut juoksevat, pystyn turvaamaan lapsille kodin, ruoan ja muut perustarpeet, joita en kyllä pelkästään omalla palkallani pystyisi maksamaan. 

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan. Lähes koko pikkulapsiajan kaikki tuloni olivat menneet perheen eteen ja kotihoidontuella ollessani käytin kaikki säästötkin.

Kirpputorit ovat tuttuja paikkoja ja ruoka ostetaan halvimmasta kaupasta. Koska olen köyhäillyt vuosikaudet, kulutustasoni ei toisaalta ole kovin korkea ollutkaan. Auton vaihtaminen kulutukseltaan pienempään on pohdinnassa. 

On myös ollut hyvä ratkaisu tehdä lyhennettyä työviikkoa tällä hetkellä. Vapaapäivänä ehtii vähän tehdä kotitöitä. Tai ihan vain levätä.

 

"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"
"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"

 

6. Voin luoda uusia, omia unelmia

Minulla oli isoja unelmia eron aikoihin. Olin käyttänyt koko pikkulapsiajan perheen eteen ja tuntui, että nyt olisi vihdoin minun aikani jatkaa opiskelua ja omaa uraani. Eron tuoma shokki pisti omat haaveet hetkeksi prioriteettilistan häntäpäähän.

Olen tietoisesti tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!

Lasten kanssa olemme unelmoineet koirasta, voimme toteuttaa senkin haaveen.

Avioliiton aikana koin aina, ettei puoliso tukenut tai kannustanut minua mihinkään. Se hidasti ja vaikeutti omien juttujen edistämistä. Nyt tilanne on toinen, enkä edes kaipaa toiselta hyväksyntää omille ajatuksilleni. Onhan se vapauttavaa.

Lasten kanssa olemme myös unelmoineet koirasta. Puoliso ei koskaan halunnut kotieläimiä, mutta me muut haluamme. Voimme toteuttaa senkin haaveen, kun siltä tuntuu ja olemme valmiita sitoutumaan eläimeen.

7. Olen hyvä tyyppi

Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Olin sinnitellyt suhteessa todella pitkään ja sietänyt aika isojakin asioita ajatellen, että kunhan lapset kasvavat, saamme aikaa parisuhteelle.

Miehen lähdettyä oli tunteita, etten kelpaa mihinkään. Itkin kaikki illat ja kävin töissä, jossa sain ajatella ihan jotain muuta. Kotona keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan.

Lopulta tunteet alkoivat kääntyä siihen, että minä olenkin meistä se voimakkaampi. Minun ei tarvinnut paeta ja minä selvitin sen ison sotkun, jonka mies lähtiessään jätti jälkeensä. Pikkuhiljaa aloin tuntea itseni vahvemmaksi.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan. On nostanut ihan tosi paljon itsetuntoa, kun ei tarvitse anella arvostusta aviopuolisolta, vaan saa olla oma itsensä.

Olen myös tavannut uuden miehen, joka käveli vastaani nurkan takaa aivan odottamatta! Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on miehiä, jotka puhuvat, tekevät ruokaa, näyttävät tunteitaan ja haluavat minut, kolmen lapsen äidin. Joku arvostaa minuakin, vahvuuttani ja rohkeuttani.

8. Minä selviän

Jätetyksi tuleminen sattuu. Se sattuu niin, että henkeä salpaa ja tekisi mieli käpertyä lattialle sikiöasentoon. Häpeä, hylkäämisen tuska, kaikki ne ajatukset... tulee monta kertaa mieleen hypätä sillalta alas. Mutta se kipu hellittää, pikkuhiljaa.

Kohtalotovereilleni sanoisin, että hakekaa apua, oli taho sitten työterveys, terveyskeskus tai kriisipuhelin. Puhukaa ja puhukaa asiat ja tunteet ulos. Voin luvata, että se helpottaa. Mitä enemmän eroa työstää, sitä nopeammin siitä selviää.

Lupaan, että kipu hellittää pikkuhiljaa.

Jättäjä tuskin tulee koskaan kertomaan totuutta tai syitä, miksi kaikki tapahtui. Pariterapiaan voi mennä vaikka yksin pohtimaan näitä asioita ammattilaisen kanssa. Kannattaa katsoa itseäkin peiliin. Kaikesta voi oppia ja vahvistua.

Sydän siinä särkyy, mutta nurkan takana odottaa onni ja parempi elämä.

Susannan nimi on muutettu

Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Jossakin kohtaa jutussa Susannan tilalla on eri nimi. Olisikohan sekin tarkoitus olla Susanna. Ihmettelin tätä lukiessani juttua, mutta ymmärsin kun huomasin, että nimi on muutettu. Jospa toimitus huomaisi muuttaa, mikäli oikea nimi on kertaalleen jäänyt tekstiin. En tiedä onko tämä oikea paikka kommentoida tuosta...
Lue kommentti
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.

Ilman Marjo-vaimoaan Juhani Ojalammi ei todennäköisesti olisi enää kertomassa tarinaansa. Juhani kiittää puolisoaan, joka jaksoi taistella heidän molempien puolesta, kun Juhanin mielesterveys järkkyi.

”Sinä yönä, kun vuosituhat vaihtui, ahdistus ja omituiset ajatukset täyttivät mieleni. Tuijotin kotimme nurkkia ja näin niissä hometta. Nyt tajuan, ettei mitään sellaista ollut, mutta silloin näky oli todellinen”, Juhani Ojalammi kertoo.

”Avasin parvekkeen oven, katsoin kaiteen yli viidennestä kerroksesta ja ajattelin, että hyppäämällä pääsen pois kaikesta pahasta. Vaimoni Marjo ehti väliin. Hän tarttui käteeni ja sanoi, että nyt lähdetään.”

Juhani oli tuolloin 38-vuotias.

Näin yön muistaa Juhanin vaimo Marjo Ojalammi:

”En koskaan unohda Millenium-yötä. Katselin ikkunasta raketteja ja ajattelin, että meillä räiskyy sisälläkin. Oli räiskynyt jo monta vuotta.”

”Aistin Juhanin itsetuhoiset ajatukset ja pelkäsin koko ajan, että hän tekee itselleen jotain. Vuosituhannen vaihtuessa hän romahti täydellisesti.”

”Surin, mutta uskoin, että hän toipuu ennalleen, kunhan vain pääsee hoitoon. Pari viikkoa ennen vuodenvaihdetta olimme olleet Juhanin ahdistuksen vuoksi päivystyksessä, mutta silloin meidät käännytettiin takaisin kotiin.”

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut.”

Tuon yön jälkeistä elämää Ojalammit kuvailevat vuoristoradaksi. Lopulta Juhani sai diagnoosin ja lääkityksen – kiitos Marjon taistelutahdon.

”Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siihen kuuluvat mielialan vaihtelut masennuksesta maniaan”, Juhani kertoo.

Kun puolison mielenterveys järkkyy, koko parisuhde menee uusiksi. Myös Marjo on ollut erittäin kovilla.

”Kiitollinen olen siitä, että saamme olla Marjon kanssa edelleen yhdessä. Marjo halusi taistella vuokseni. Olen onnellinen, ettei Marjo jättänyt minua silloin, kun olin todella hankala. Hän vaaransi vuokseni omankin terveytensä”, Juhani sanoo.

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut. Hän oli muuttunut valoisasta, energisestä miehestä synkäksi ja välillä aggressiiviseksikin”, Marjo kuvailee.

Lue Juhanin ja Marjon koko selviytymistarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukausen maksuttoman koetilauksen täällä.