”Isot päätökset kuten avioero ovat aina vaikeita. Mutta vielä enemmän energiaa voi viedä se, että ei tee päätöksiä.”
”Isot päätökset kuten avioero ovat aina vaikeita. Mutta vielä enemmän energiaa voi viedä se, että ei tee päätöksiä.”

Sanna Laakkio oli lapsesta asti ”se reipas Sanna”, joka jaksoi ja hoiti kaiken. Vasta burnout ja avioero saivat hänet pisteeseen, jossa hän jaksoi vain itkeä. ”En halunnut enää olla reipas, halusin olla minä. Haluan opettaa tyttärillenikin, että itkuun on lupa ja surusta selviää.”

”Olen lapsesta asti ollut reipas. Reipas tytär ja reipas sisko, reipas äiti ja reipas työntekijä.

Neljä vuotta sitten tammikuussa olin naisystävieni kanssa laskettelureissulla Tahkolla enkä ollut yhtään reipas.

Halusin vain itkeä, sillä elämässäni oli tapahtunut yhtäkkiä niin paljon. Muutamassa kuukaudessa olin saanut burn­outin, irtisanoutunut, perustanut yrityksen, myynyt sen ja alkanut ensimmäistä kertaa pohtia vakavissani avioeroa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun palasin reissusta, äitini tuli käymään. Kun hän vilkaisi minua eteisessä, purskahdin järjettömään itkuun.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

’Tarvitset apua’, äiti sanoi. ’Olet aina ollut hirveän reipas, mutta et voi jatkaa näin.’

Äiti varasi minulle psykiatrikäynnin seuraavaksi päiväksi.

Sanna asuu lastensa kanssa samassa omakotitalossa, jossa itse kasvoi lapsena. ”Minulla ei ole kiirettä löytää uutta parisuhdetta. Minulla on turva itsessäni, elämä on hyvää näin.”

NIIN JUHLALLISELTA KUIN se kuulostaakin, määrittelen elämän matkaksi kohti omaa minuutta. Käytännössä se tarkoittaa, että opettelen olemaan kaikessa itselleni rehellinen.

Matkani alkoi vuonna 2005, kun esikoiseni Kaisa syntyi. Välillemme syntyi heti varaukseton rakkaus. 

Kolme vuotta myöhemmin syntyi toinen tytär Fanni. En saanut häneen minkäänlaista yhteyttä. Kun katsoin vauvaani, minussa ei herännyt mitään tunnetta. Se, ettei tunne mitään, on hirveä tunne.

Kun Fanni oli kahdeksan kuukauden ikäinen, yritin viihdyttää häntä taas jollain Tuiki tuiki tähtönen -leikillä. En saanut taaskaan mitään kontaktia. Repesin itkuun ja huusin: Mä en tiedä, kuka helvetti sä oot, mä en rakasta sua, en tiedä, miksi olet tänne tullut, en jaksa tätä enää.

Sitten juoksin kylppäriin itkemään.

Kun tulin takaisin olohuoneeseen, Fanni hymyili ensimmäistä kertaa. Siitä asti hän on hymyillyt. Nyt hän on maailman aurinkoisin 12-vuotias.

En ymmärrä vieläkään, mitä silloin tapahtui. Mutta sen tiedän, että se hetki muutti kaiken. 

Fannin ansiosta aloin miettiä, mitä jos en yrittäisikään niin kamalasti. Mitä jos olisin vaan ja antaisin muidenkin olla? Jos en yrittäisi olla mitään? Jos olisinkin vain minä?

Sen jälkeen kyseenalaistin elämässäni kaiken: ruoka- ja liikuntatottumukseni, työni, lopulta myös avioliittoni.

En halunnut enää olla reipas. Halusin olla minä. 

Nykyään ajattelen, että herkkyys on mieletön voima. Jos itkettää, selitän lapsille, että nyt olen surullinen mutta että se menee ohi. En pujahda enää oven taakse itkemään. Kun olo helpottaa, sanon ääneen senkin. Siten lapset oppivat, että kivusta ja surusta selviää. Sukuni naiset ovat aina olleet hirveän reippaita, ja sen liiallisen reippauden ketjun haluan katkaista.

”Yritän olla itseäni kohtaan umpirehellinen. Se on välillä kivuliasta. Sitä huomaa, että jumankauta, olen toistanut typerää tapaa 10 vuotta ajattelematta kertaakaan, miksi!”

ÄITINI ON OLLUT KALLIO, joka on tuonut turvan kaikissa elämänvaiheissani. Hän ja isäni erosivat, kun olin neljä, ja asuin siitä asti äidin ja isoveljeni Samun kanssa. Myöhemmin sain äidin uudesta liitosta myös pikkuveljen, Santun.

Reippaaksi opin ehkä turhankin pienenä. Äiti ei sitä reippautta harteilleni laittanut, vaan äitini äiti. Mummo oli ihana ihminen, mutta koska äidillä oli vaativa työ ja koska olin tyttö, minun kuului mummon mielestä siivota ja hoitaa pikkuveljeäni. Lähdin siihen väärällä tavalla mukaan.

Veljeni Samu ja äitini ovat luonteeltaan samantyyppisiä, määrätietoisia ja vahvoja. Molemmat ovat ihmisiä, joita käännytään katsomaan. Koin olevani erilainen. Minut esiteltiin usein joko Even tyttärenä tai Samun siskona, ja aloin vaistomaisesti pienentää itseäni. Se ei ollut äidin eikä Samun vika, vaan johtui vääristyneestä minäkuvastani ja heikosta itsetunnostani. Sittemmin Samusta tuli muusikko ja hän perusti Sunrise Avenue -yhtyeen.

Nyt kun olen sinut itseni kanssa, tunnen itseni tasavertaiseksi myös heidän kanssaan. Meillä on omat vahvuutemme, eikä kukaan ole toista parempi.”

Lue Sannan koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 1/2021 tai digilehdestä.

”Mummon, veljieni Samun (vas.) ja Santun kanssa Siuntion kylpylässä vuonna 1990. Samussa oli tähtiainesta jo teininä. Sittemmin hän perusti Sunrise Avenue -yhtyeen.”

 

 

 

 

Sanna Laakkio

42-vuotias Sanna asuu tyttäriensä Kaisan, 15, ja Fannin, 12, kanssa Espoossa. Hän työskentelee Suomen Markkinointiliiton toiminnanjohtajana, kirjoittaa omiin kokemuksiinsa perustuvaa Matkalla minuun -blogia ja -kirjaa sekä käy kouluissa luennoimassa itsetuntemuksesta. Yksi Sannan lempimotoista kuuluu näin: ”Elämän varrella on lyhtypylväitä. Osa niistä palaa ja osa ei, mutta pitää vain jatkaa matkaa ja kävellä ohi. Ei voi korjata jokaista lamppua, muuten ei jaksa.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla