Tuntematon ryöstäjä pahoinpiteli Panu Laturin vuosi sitten työmatkalla. Panu on viettänyt viimeisen vuoden sairaaloissa ja asuu nyt palvelutalossa. Hän on päättänyt kävellä kotiin lasten ja vaimon luo omin jaloin.
Tammikuun 2020 lopulla Panu Laturi, 48, heräsi Suomessa.
Panu makasi sängyssä, ovi käytävälle oli auki, käytävällä käveli valkopukuisia ihmisiä. Olen varmaan sairaalassa, Panu ajatteli. Lonkkiin sattui hirveästi.
Se on ensimmäinen pahoinpitelyn jälkeinen hetki, jonka Panu muistaa.
Edellinen muistikuva on pahoinpitelyillalta. Yhteinen ravintolaillallinen kollegoiden kanssa Brysselissä takana, kello ei vielä puolta yötä. Panu päätti kävellä hotellille, jotta sai vähän happea, ilmakin oli hyvä.
Herätessään sairaalassa Panu pystyi makaamaan sängyssä ja katselemaan kattoon. Ajatus kulki, vartalo ei.
Hän alkoi toivoa.
”Aloin ajatella, mikä kaikki voisi olla mahdollista.”
Panu toivoi, että oppisi vielä kävelemään ja kävelisi omin jaloin oman kodin ovesta sisälle.
”Elämässä on aina toivoa, ja pitääkin olla. Aina voi miettiä, mitä haluaisi vielä tehdä ja kokea. Niin kamalaa tilannetta ei ole, että toivoa ei olisi jäljellä yhtään.”
”Katkera katsoo taaksepäin, toiveikas katsoo eteenpäin. Joskus toivossa pitää ihan riippua kiinni, melkein väkisin.”
”Kun minut autettiin suihkutuoliin, pystyin itse levittämään sampoon tukkaan. Ah.”
Viime lokakuun 26. päivä Panu muutti palvelutaloon Helsingin Arabiaan. Hänellä on kolmannessa kerroksessa huone ja keittiö, jonka ikkunasta näkyy meri.
Kuluneisiin kuukausiin oli mahtunut paljon työtä ja periksiantamattouutta.
Erityisesti muutaman viime viikon aikana hyviä asioita oli ollut paljon. Esimerkiksi nämä ensimmäiset kerrat:
Ensimmäinen kerta yksin suihkussa.
”Kun minut autettiin suihkutuoliin, pystyin itse levittämään sampoon tukkaan. Ah.”
Ensimmäiset itse ripustetut pyykit.
”Täällä on hoitajana nainen, jota kutsun Piiskuriksi. Hän sanoo aina, että miksi minua pitäisi auttaa, jos pystyt itsekin ja haluat kuntoutua. Piiskuri on suosikkini.”
Ensimmäinen kävely!
”Rollaattorilla käytävää hissille. Sillä kertaa en jaksanut takaisin, mutta nyt menee jo yli 50 metriä.”
”Se, mikä elämässä on parasta, on ihan tavallinen arki.”
Panu kaipaa sitä, että voisi viedä poikansa Valtterin ja Viljamin uimaan.
Illalla Panu ja Laura-vaimo katsoisivat kotisohvalla televisiota ja pitäisivät äänen pienellä, että lapset eivät heräisi.
Panu haaveilee, että voisi vielä nukkua mahallaan.
”Se, mikä elämässä on parasta ja jää eniten mieleen, on ihan tavallinen arki sitten kuitenkin”, Panu sanoo.
”Elämän ei tarvitse olla ihmeellistä ollakseen ihmeellistä.”
Mitä tapahtui tavalliselle lapsiperhe-elämälle, kun isä joutui sairaalaan? Miten Panu jaksaa olla niin sinnikäs ja positiivinen? Lue Panu Laturin koskettava ja valoisa tarina Kuvalehdestä 1/2021. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.
