Kuvat
Päivi Karjalainen
Tervetuloa junanvaunun rungon päälle rakennettuun taloon! Täällä asuvat Sanna, Pyry-kissa ja Melli-koira sekä yläikkunasta kurkkivat Tessa ja Viki-koira.
Tervetuloa junanvaunun rungon päälle rakennettuun taloon! Täällä asuvat Sanna, Pyry-kissa ja Melli-koira sekä yläikkunasta kurkkivat Tessa ja Viki-koira.

Sanna Karppinen, 45, haluaa olla vapaa kulkemaan ja seikkailemaan. Siksi hän rakensi kodin, jonka saa mukaansa. Koti on Sannalle yksi esimerkki siitä, että oikeastaan kaikki on mahdollista. 

Eihän tuossa ole mitään järkeä.

Rakentaa nyt noin onnettoman pieni koti.

Voiko kodin muka rakentaa junanvaunun päälle?

Niiden kommenttien jälkeen Sanna Karppinen, 45, rakensi kotiaan junanvaunun päälle entistä innokkaammin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vielä rapiat kaksi vuotta sitten Sannan nykyisen kodin pohja maatui syvässä heinikossa pohjanmaalaisen pihan perällä. Se oli joskus ollut junanvaunu, lopulta pelkkä rautainen vaununpohja, jonka myynti-ilmoituksen Sannan kaveri löysi netistä.

Tämä voisi toimia, Sanna mietti heinikossa kahlatessaan ja vaunua mittaillessaan.

Oikeastaan kyse ei ole vain kodista vaan elämänasenteesta.

Hän oli iltaisin selannut puhelimella Instagramin ja Pinterestin kuvia pikkukodeista. Hetkeksi hän oli innostunut suomalaisesta 15 neliön Kotonen-ekokodista, mutta ajatteli sitten, että jokin raja.

”Totesin, että 15 neliötä on sentään liian vähän yhdelle teinille, tuliselle äidille, kissalle ja kahdelle koiralle. 30-neliöinen koti ja parvi lisätilana tuntui jo sopivalta.”

Oikeastaan kyse ei ole vain kodista vaan elämänasenteesta.

Paikallaan pysyvä elämä ei tunnu Sannasta turvaa tuovalta tai omalta. Työpaikka Vetelin yläkoulun kotitalouden ja käsityön opettajana pitää nyt Pohjanmaalla, mutta Sannasta tuntuu vapaudelta tietää, että koti liikkuu ja lähtee mukana, jos alkaisi tehdä mieli muualle.

Eikä kotona tarvitse olla paljon tilaa. Paljon tärkeämpää Sannan mielestä on se, että elämässä on tilaa muutoksille.

Isoa kotia ja sen kyytiläisenä tulevaa isoa pankkilainaa Sanna ei kaipaa.

”Meille on myyty ajatus, että suomalainen tarvitsee paljon tilaa hengittääkseen, paljon neliöitä lämmitettäväksi ja siivottavaksi. Minä en ole samaa mieltä”, Sanna sanoo.

Sanna ei ollut aiemmin rakentanut omaa taloa. Kyllä siinä omat vastoinkäymisensä oli, ja oppirahoja tuli maksettua, mutta kun kokeili ja kysyi kokeneemmilta, oppi.

Nykyään Sanna tietää, että hän pystyy melkein mihin vaan. Aina ei ole ollut näin. 

 

OSAISINKO SITTENKIN?

Siellä missä aiemmin on ollut junanpenkki, on nyt valkoinen kaappi, josta Sanna kaivaa painavan kirjan: Biology, A Global Approach. Se on biologian opiskelijan raamattu.

Tätä kirjaa Sanna lukee iltaisin, opiskelee viruksia, bakteereja, ameboita ja tohvelieläimiä, sillä hän tuli tänä syksynä aloittaneeksi biologian opinnot Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.

Ensin biologiaa alkoi vuosi sitten opiskella Sannan poika Arttu, 20. Kun äiti katsoi poikansa kursseja, hän innostui. Sitten kävi aika sannamaisesti.

”Olen duunaritaustainen ja ylpeäkin siitä, mutta se on määrittänyt tekemistäni aika paljon. Olen pienentänyt itseäni.”

”Ilmoittauduin avoimeen yliopistoon muutamalle kurssille itsekin, sitten ilmoittauduin muutamalle lisää. Lopulta suoritin vuoden aikana 28 opintopistettä. Pääsin niillä papereilla opiskelemaan yliopistoon.”

Sanna tekee nyt toista yliopistotutkintoaan. Vielä pitkälti päälle kolmekymppisenä ajatus yhdestäkin yliopistotutkinnosta tuntui ihan mahdottomalta.

”Olen duunaritaustainen ja ylpeäkin siitä, mutta se on määrittänyt tekemistäni aika paljon. Olen pienentänyt itseäni.”

Sanna oli ajatellut, että kerran duunari, aina duunari. Yliopisto on muita ihmisiä varten. Enhän minä osaisi.

Biologian opiskelija etäluennolla oman kodin olohuoneessa. Läppäri on myös televisio.
Biologian opiskelija etäluennolla oman kodin olohuoneessa. Läppäri on myös televisio.

Kotona oli opetettu, ettei töiden suhteen nirsoilla, kaikkea tehdään. Lukion jälkeen Sanna opiskeli ensin puutarhuriksi, sitten viittä vaille yhdistelmäajoneuvonkuljettajaksi ja suurtalouskokiksi. Hän ajoi työkseen jakeluautoa, leipoi ja oli ihan tyytyväinen kaikkiin töihinsä.

”Olin ajatellut, että juna yliopistoon meni jo. Että kyllähän aikuisen ihmisen pitäisi jo tietää, mitä haluaa elämässään.”

Kun Sanna kokkikoulussa kuuli opettajaltaan, että tämä oli suorittanut aikuisena opintoja yliopistossa, jokin muuttui.

Sanna päätti ihan hissukseen hakea yliopistoon. Kokkikoulusta oli kertynyt ruokaosaamista, ja käsityöt ovat aina olleet rakas harrastus. Vaihtoehtoina oli siksi kotitalousopettajan tai käsityönopettajan koulutus.

”Olin 37-vuotias, kun hain yliopistoon. En kertonut kenellekään”, Sanna sanoo.

Pelkästään hakupapereiden lähettäminen sai kädet tärisemään ja vatsan sekaisin.

Sanna pelkäsi, että tutut ja tuntemattomatkin saarnaisivat, että hulluksiko olet tullut, millä meinasit ittes ja lapses elättää. Ja kuinka nolottaisi, jos epäonnistuisi.

Sitten tuli kutsu soveltuvuuskokeisiin.

”Kun seisoin Savonlinnan kampuksen parkkipaikalla puoli kahdeksalta aamulla, minua jännitti niin, että olisin voinut oksentaa. Ei ole synnytyksetkään jännittäneet yhtä paljon.”

”Miten sen sanon, semmonen minäpystyvyys ja itsetunto kasvoivat. Tajusin, että minusta voi tulla vaikka mitä.”

Sanna jäi varasijoille. Pari viikkoa myöhemmin tuli tieto, että hän pääsi sittenkin yliopistoon.

”Kun kuulin yliopistoon pääsystä, minut olisi voinut höyhenellä pyyhkäistä kumoon, niin paljon hämmästyin. Tyttäreni Tessa oli täyttämässä viisi vuotta, kun syksyllä 2013 muutimme opintojeni perässä Savonlinnaan. Se oli ensimmäinen repäisymme. Siitä alkoi uusi elämä.”

Savonlinna ja koko Itä-Suomi oli Sannalle tyystin tuntematonta maata. Siihenastisen elämänsä hän oli asunut Varsinais-Suomessa.

Sanna rakasti opiskeluvuosia. Hän opiskeli pääaineena kotitaloutta, sivuaineina käsitöitä ja opettajan pedagogisia opintoja. Opiskelu rasitti ihanasti aivoja, oli mahtavaa oppia uutta. Omasta iästä tuntui putoavan 15 vuotta pois.

Viki viihtyy sylissä, mutta metsästystä harrastava Sanna toivoo siitä myös kaveria pyyntireissuille.
Viki viihtyy sylissä, mutta metsästystä harrastava Sanna toivoo siitä myös kaveria pyyntireissuille.

”Miten sen sanon, semmonen minäpystyvyys ja itsetunto kasvoivat. Tajusin, että minusta voi tulla vaikka mitä. Että minähän osaan ja pystyn, olen fiksu ja pärjään.”

Se tuntuu Sannasta yhä niin hienolta, että sitä ajatellessa pitää hetki nieleskellä, pyyhkäistä poskia ja katsoa ikkunasta ruskan viimeisiä lehtiä.

Hienolta tuntuu myös herätä itse rakennetussa kodissa aamuisin.

”Tämä on minun luomukseni, ja hirmu onnellisena herään joka aamu siihen ajatukseen, että aika emäntä olen, kun tämmöisen olen kötöstänyt. Koetan kuitenkin olla kiintymättä liikaa. En halua lukkiutua mihinkään, en tähänkään.”

 

Sannan elämässä oli eräs niin pysäyttävä hetki, että se sai hänet lopettamaan sitku-elämän. Tästä hetkestä ja esimerkiksi Sannan omavaraiskokeilusta pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 22 / 2021 tai tilaajana digilehdestä. Lehdessä on myös lisää kuvia pikkukodista.  

tia.a68v

Mahtava juuttu aikuisesta naisesta ja siitä oma asenne se kaikessa ratkaisee!Kiitos .

Sisältö jatkuu mainoksen alla