"Työkaverini sanovat, ettei Jukka ehdi masentua Alzheimerin taudista, koska minä vien häntä koko ajan harrastuksiin ja rientoihin", Seija Saarinen sanoo. Jukka Saarinen lähtee vaimon mukaan mielellään.
"Työkaverini sanovat, ettei Jukka ehdi masentua Alzheimerin taudista, koska minä vien häntä koko ajan harrastuksiin ja rientoihin", Seija Saarinen sanoo. Jukka Saarinen lähtee vaimon mukaan mielellään.

Seija ja Jukka Saarinen haluavat vannoa uudestaan vihkivalan, jonka he antoivat 20 vuotta sitten. Nyt on oikea aika, ennen kuin muistisairaus vie Jukalta nämäkin hetket.

Kohta Seija Saarisen, 53, pitää ryhtyä miettimään itselleen hääpukua, mutta ei ihan vielä. Jakomäen kirkko on varattu lauantaiksi 4. kesäkuuta.

"Vielä on aikaa laihduttaa", Seija sanoo.

Jukka Saarista, 59, hymyilyttää. Taas Seija alkaa puhua häistä.

"Niistä se nyt hössöttää", hän sanoo ja katsoo vaimoaan silmät sirrillään kuin häntä häikäisisi.

"Hyvähän sinun on. Mahdut samaan pukuun kuin 20 vuotta sitten", Seija vastaa.

Niin pitkä aika siitä on, kun Seija ja Jukka viimeksi suunnittelivat häitään. Silloinkin Seija olisi halunnut kirkkoon mutta ei saanut Jukkaa innostumaan. Maistraattiin mentiin.

Tällä kertaa Seija pitää päänsä. Kun pari uusii vihkivalan, edessä on tuttu pappi ja oman kirkon koivupuinen alttari.

"Meillä on ollut hyvä suhde ja hyvä elämä."

Kokonainen elämä

Oikeastaan Seijan ja Jukan ei pitänyt päätyä naimisiin ensimmäistäkään kertaa. Seija oli aina ollut sitä mieltä, että helsinkiläismiestä hän ei huolisi. Ne olivat niin ylpeitä, aivan toisenlaisia kuin ihmiset pohjoisessa lapsuuden Utajärvellä.

Sitten työ heitti Seijan Helsinkiin, ja Seijan poika ja Jukan poika alkoivat pelata jalkapalloa urheiluseura Sumussa. Seija oli eronnut eikä omistanut autoa, jolla kuskata poikaa harjoituksiin. Jukka omisti, ja hänkin oli yksinhuoltaja.

Eikä hän ollut yhtään ylpeä.

20 vuotta. Kaksi yhteistä lasta. Mökkeilyä pohjoisessa, rantalomia etelässä. Paljon ystäviä, yhteisiä juhlia ja lauluja, joista tuli tärkeitä molemmille.

Niitä lauluja Seija haluaa häihinkin, ainakin Tauskin Sinä vain -kappaleen. Siinä lauletaan: Olen sun, öiden ylitse syliin mut sulje, kokonaan tämä elämä vierelläin kulje.

"Meillä on ollut hyvä suhde ja hyvä elämä", Seija sanoo.

Sen vuoksi kannattaa juhlia uudet häät. Ja siksi, että vielä tänä kesänä Jukka ymmärtää, mistä juhlissa on kysymys.

"Minä en mene enää ikinä töihin."

Sinä päivänä Jukka soitti

Tammikuussa 2011 Helsinki oli tukehtua lumeen. Bussit kulkivat silti, ja Seija pääsi kotoa Jakomäestä työpaikalleen Malmin seurakuntaan.

Tavallisesti Jukka ei soitellut Seijalle kesken työpäivän, koska vaimon piti keskittyä leikittämään seurakunnan lapsi- ja perhekerholaisia. Sinä päivänä Jukka soitti.

Seija muistaa puhelun sanasta sanaan.

"Minä en mene enää ikinä töihin. Minulla on alkava Alzheimerin tauti", Jukka kertoi ihan tavallisella, rauhallisella Jukan äänellä.

"Miten niin? Ei voi olla. Sinunhan piti mennä iltavuoroon ja tehdä ylitöitä", Seija vastasi.

Jukka oli 54-vuotias ja tehnyt pitkän uran Finnairilla lentokonemaalarina. Työtä valvottiin tarkasti. Jukka oli aina ollut pikkutarkka, mutta sinä talvena hänen työnsä jälki muuttui.

Kun työnantaja lähetti Jukan lääkärille, Seija ei vielä ollut huomannut miehessä mitään outoa.

"Jos nyt tulee syöpä, se unohtuu saman tien."

Ei sentään syöpä

Seija ihmettelee vieläkin, miten tyynesti Jukka otti diagnoosin.

Vaikka tauti oli tuttu – Jukan isälle oli vanhuusvuosina tullut Alzheimer – Jukka ei ollut odottanut sitä omalle kohdalleen. Ei ainakaan niin nuorena.

Toisaalta eläkkeelle jääminen helpottikin. Maalarin työasennot olivat olleet hankalia, maalit myrkyllisiä ja Jukan kulunut polvinivel oikutteli.

"Oli sentään hyvä, ettei se ollut syöpää. Jos nyt tulee syöpä, se unohtuu saman tien", Jukka oli veistellyt.

Koska Jukka ei surrut, Seijakin päätti olla murehtimatta. Hän luki jostain, että muistisairaalle pitää tarjota monipuolisia elämyksiä, ettei tämä masentuisi. Siispä hän alkoi viedä Jukkaa ahkerasti kulttuuriharrastuksiin.

Elokuviin ja Jari Sillanpään konserttiin Jukka tuli mielellään, mutta oopperasta hän olisi lähtenyt kesken Taikahuilun.

"Ei päässyt pois. Oli niin paljon ihmisiä", Jukka sanoo.

Molempia naurattaa.

Taksinkuljettaja Jouni Lehtonen käy tarvittaessa hakemassa Jukan sisältä asti.
Taksinkuljettaja Jouni Lehtonen käy tarvittaessa hakemassa Jukan sisältä asti.

Tytöstä tulee kuski

Taksi kaartaa kotioven eteen kello 9.30, niin kuin aina keskiviikkoisin. Kuljettajan kanssa on sovittu, että tarpeen tullen hän käy hakemassa Jukan sisältä asti.

Kerhopäivä Helsingin Alzheimer-yhdistyksessä alkaa kello 10.

Jukka käy alle 65-vuotiaiden vertaistukiryhmässä. Siihen pääsee, kun muistisairaus on alkanut työikäisenä ja tauti on vielä lievässä vaiheessa.

Jukka on ollut ryhmässä vuoden 2012 alusta, pidempään kuin kukaan muu nykyisistä kerholaisista.

Jukka ei jäänyt suremaan edes ajokortista luopumista.

Kun Jukka vielä ajoi autoa, hän osoitti välillä sormellaan invatakseja ja sanoi Seijalle: älä ainakaan tuommoiseen minua laita.

Viime marraskuussa koitti päivä, jolloin Jukan piti luopua ajokortista. Etenkin miespuolisia ystäviä jännitti, miten raskaasti hän menetyksen ottaisi.

Ei Jukka jäänyt suremaan edes sitä.

"Tytöllä on nyt vielä. Sitä voi aina välillä vähän käyttää", Jukka kertoo.

"Meidän Iida-tytär täytti syksyllä 18 vuotta ja sai ajokortin. Häntä voi käyttää kuskina", Seija tulkkaa.

Kerhonohjaajan vitsit toimivat. "Miksi laihialainen pitää vatupassia jääkaapissa? Jotta hän näkee, kallistuuko ruoka."
Kerhonohjaajan vitsit toimivat. "Miksi laihialainen pitää vatupassia jääkaapissa? Jotta hän näkee, kallistuuko ruoka."

Kerhopäivään kuuluu lounas. Kun Jukka on päivän yksin kotona, hän ei aina muista syödä.
Kerhopäivään kuuluu lounas. Kun Jukka on päivän yksin kotona, hän ei aina muista syödä.

Kahden kakun arvoitus

Taksinkuljettaja saattaa Jukan kerhotiloihin saakka. Kerhon ohjaaja Kirsti Salin halaa tervetulleeksi.

Tänä aamuna Kirstillä on ongelma: kerhotilaan on ilmestynyt kaksi kermakakkua. Kirsti muistaa, että yhden kerholaisen vaimo ne toi, mutta sitä hän ei saa päähänsä, miksi.

Ainakaan kenelläkään ei ole syntymäpäivä.

Nimipäivä? Kalenterin mukaan ei sekään.

"Pitääkö tästä mennä muistitestiin?" Kirsti sanoo ja pyörittää päätään.

Joku puhuu enemmän, jonkun sanat loppuvat kesken lauseen.

Kaikki näyttävät rentoutuneilta. Jukka hymyilee.

Jukka istahtaa tutulle paikalle kerhosalin pöydän päähän. Ennen lounasta jutellaan koulumuistoista, matkoista maailmalla ja siitä, miksi naiset eivät muka saisi lihoa, kun miesten pyylevöitymistä pidetään vain charmikkaana.

Kirsti nostaa puheenaiheita ja antaa jokaisen osallistua. Joku puhuu enemmän, jonkun sanat loppuvat kesken lauseen, joku vain viheltää.

Kaikki näyttävät rentoutuneilta. Jukka hymyilee.

Edellisellä viikolla kerholaiset kävivät Didrichsenin taidemuseossa. Tänään ohjelmassa on pitkä kävely keväiseen metsään ja kakkukahvit.

Kakkutarjoilun syykin selviää lopulta. Yhden kerholaisen vaimo toi ne siitä ilosta, että Kela oli luvannut maksaa hänen miehensä musiikkiterapian.

Jukka Saarinen ja Heikki Honkanen käyvät keskiviikkokerhon lisäksi liikuntaryhmässä, joka on suunnattu lievästi muistisairaille.
Jukka Saarinen ja Heikki Honkanen käyvät keskiviikkokerhon lisäksi liikuntaryhmässä, joka on suunnattu lievästi muistisairaille.

Joka päivä hukassa

Alzheimer-yhdistyksen muistineuvoja Jari Jokiluhta osaa kuvitella, miltä muistisairaasta tuntuu taudin alkuvaiheessa: samalta kuin kenestä tahansa, joka tulee kotiin ja huomaa, ettei lompakko olekaan kassissa. Jäikö se töihin? Veikö sen joku? Pitääkö kortit kuolettaa heti vai kannattaisiko vielä etsiä kaikki paikat?

"Muistisairaalla on sellaista joka päivä. Ei ihme, jos ärsyttää ja ahdistaa", Jari sanoo.

Seija ja Jukka ovat pyytäneet Jarin apua etenkin paperihommiin, kun on pitänyt hakea omaishoidon tukea tai taksiseteleitä.

Vääjäämättä eteen tulee vaihe, jolloin muistisairas ei enää tiedä olevansa sairas.

Muutama vuosi sitten Jukka halusi puhua Jarin kanssa myös kahden kesken. Sen keskustelun sisällön muistaa enää Jari.

Alzheimerissa tulee vääjäämättä vaihe, jolloin muistisairas ei enää tiedä olevansa sairas. Viimeistään silloin Jarin apu tulee tarpeeseen. 

Hän antaa omaisille tietoa palveluista, joita nämä voivat hakea. Jokaista palvelua pitää hakea erikseen ja usein eri lääkärintodistuksella.

Omaisuus on iso huolenaihe. Miten maksuista ikinä selviää, kun tehostetun palveluasumisen paikka maksaa 5000 euroa kuukaudessa? Pitääkö talo panna myyntiin?

"Omaisia huojentaa kuulla, että maksu säädetään eläkkeen ja muiden tulojen mukaan. Kenenkään ei tarvitse myydä omaisuuttaan."

Mikset sinä voi olla niin kuin Anna-Liisa Tilus?

Ensin unohtuvat ateriat

Joskus sairaus etenee hitaasti kuten Jukalla, joskus hyvinkin nopeasti, mutta oireet tulevat yleensä samassa järjestyksessä.

Ensin alkavat unohtua lääkkeet ja ateriat. Sairastunut puhuu samoja asioita moneen kertaan. Hän ei muista viikon takaista kylässä käyntiä, vaikka häntä miten muistuttaisi. Hän eksyy matkalla lähikaupasta kotiin.

Persoonallisuuden muutoksia on vaikeampi ennustaa. Jotkut ovat tasaisen rauhallisia, toiset tulevat äkäisiksi ilman näkyvää syytä.

Jari tietää, että jokaiselle muistisairaalle tulee käytöshäiriö, jos hänelle joutuu tekemään hoitotoimia väkisin tai jos hänelle puhutaan ikävään sävyyn.

"Yksi muistisairaistamme osoitti vaimolleen televisiosta Anna-Liisa Tilusta ja kysyi, mikset sinä voi olla niin kuin tuo. Kieltämättä Tiluksella on ystävällinen ääni."

Välillä Jukka ja Seija jakavat lääkkeet dosetteihin yhdessä.
Välillä Jukka ja Seija jakavat lääkkeet dosetteihin yhdessä.
Jukka osaa edelleen keittää kahvit. Seija kertoo, montako mitallista puruja tarvitaan.
Jukka osaa edelleen keittää kahvit. Seija kertoo, montako mitallista puruja tarvitaan.

Jukka poimi lakat viime kesänä mökin maastosta Utajärveltä.
Jukka poimi lakat viime kesänä mökin maastosta Utajärveltä.

Kotona ei ole ruokaa

"Ottaako rouva?"

"Rouva ottaa."

Työnjako toimii. Seija valmistaa tarjottavat, Jukka kaataa kahvin.

Keittiön pöytään on katettu Jukan herkkua, kainuulaista juustoleipää ja isännän itse keräämistä lakoista keitettyä hilloa. On siellä vadillinen karjalanpiirakoitakin ja munavoikulho.

Kun pari alkoi seurustella, Seija lupasi: niin kauan kuin hän rakastaisi, hän tekisi Jukalle piirakoita ja munavoita.

Melkein 20 vuotta Jukka osallistui täysillä perheen aterioiden valmistukseen. Vielä sairaseläkkeelle jäätyään hän kokkasi, siivosi, kävi kaupassa, pesi ikkunat ja huolehti kaikki pankkiasiat. Kas, Seijan tilillä ei ole rahaa, siirretäänpä sinne muutama euro.

Alzheimer-laastarin Jukka vaihtaa olkavarteensa itse.

Kaksi vuotta sitten osat alkoivat vaihtua.

Nyt Seija tekee ruuat aamulla valmiiksi, vaikka Jukka ei muista syödä.

Kun Seija illalla kysyy syömisestä, Jukka sanoo, ettei täällä ollut mitään syötävää.

Joka aamu Seija varmistaa, että Jukka ottaa lääkkeet verenpaineeseen ja diabetekseen. Alzheimer-lääke imeytyy ihon läpi laastarista. Sen Jukka vaihtaa olkavarteensa itse. Seija ei tuo hänelle valmiiksi edes saksia, joilla laastaripakkaus avataan.

Keskiviikkokerhon lisäksi Jukka käy maanantaisin Liikunnan iloa -ryhmässä Töölön jalkapallostadionilla. Taksi hakee sinnekin.

Muina päivinä Jukka on monta tuntia yksin ennen kuin tytär palaa kokkikoulusta ja poika yläasteelta.

Jukka ja Nuppu tekevät kuusi tai seitsemän kävelylenkkiä joka päivä.
Jukka ja Nuppu tekevät kuusi tai seitsemän kävelylenkkiä joka päivä.

Onneksi on Nuppu

Kääpiömäyräkoira Nupulla on pehmeä turkki ja suuret silmät, joiden katseen Jukka tulkitsee oikein. Hän pukee ulkovaatteet, napsauttaa Nupun hihnan päähän ja lähtee kävelylle.

Lenkkejä kertyy päivässä kuusi tai seitsemän. Jukka ei osaa kertoa, missä he kulkevat, mutta eivät he kauas mene.

"Kun sillä on tämmöiset jalat", Jukka sanoo ja näyttää sormilla, miten lyhyillä tassuilla lenkkikaveri kulkee.

"Miksi sinä itket?"

Tähän mennessä Jukka on eksynyt kaksi kertaa, viimeksi kävellessään tutulle uimahallille vesijumppaan.

Enemmän Seija säikähti vuosi sitten Thaimaan-reissulla, kun Jukka katosi matkalla hotellista rannalle. Hän oli menossa tekemään katoamisilmoitusta, kun Jukka käveli häntä vastaan.

"Missä sinä olit? Miksi sinä itket?" Jukka ihmetteli.

Nykyään Seija pystyy tarkistamaan kännykästään, missä mies liikkuu. Jukan avaimenperään on kiinnitetty Yepzon-paikannin. Sitä esiteltiin keskiviikkokerhossa, ja vanhin poika sen Jukalle osti.

"Kirsti kertoi yhden kerholaisen sanoneen, että vaimollehan se pitäisi laittaa, kun se on niin paljon menossa. Arvasin heti, että se oli Jukka!" Seija sanoo.

Paikannin on kiinni Jukan avainnipussa. Seija voi tarkistaa kännykästään, missä Jukka kulkee.
Paikannin on kiinni Jukan avainnipussa. Seija voi tarkistaa kännykästään, missä Jukka kulkee.

Velka ei häviä

Kuusitoista vuotta sitten huhtikuussa Jukka soitti Seijan äidille pohjoiseen ja kertoi, että puhelimessa on maailman onnellisin mies: heille on juuri syntynyt pieni poika.

Nyt poika on 185-senttinen, kaksi senttiä isäänsä pidempi, ja käy salibandyharkoissa neljä kertaa viikossa. Enää Jukka ei voi häntä niihin kuljettaa.

Isän sairaudesta poika ei halua puhua.

Seija arvelee, että lapsista tuntui alussa oudolta, kun isä oli vain kotona.

Seija ei murehdi asioita etukäteen. "Se on minun lahjani."

Seija itse ei aio lopettaa työssä käyntiä. Työkaverit ja kerhojen lapset ovat ihania, ja palkasta tulee tarpeeseen joka sentti. Talousmenot ja asuntovelka eivät hävinneet mihinkään, vaikka perheen toinen tulonsaaja jäi pois töistä.

"Onneksi sukulaiset auttavat. Viimeksi veljeni antoi 200 euroa ruokarahaa."

Edunvalvontapaperitkin olisi pitänyt täyttää jo aikaa sitten. Elämää hankaloittaa, kun toisen pankkitilille ei saa mennä ja lasten puhelinliittymät ovat Jukan nimissä.

"Olen vähän semmoinen ihminen, että en osaa murehtia etukäteen. Se on minun lahjani", Seija sanoo.

Ei hän murehdi sairauden etenemistäkään.

Jukka saa olla kotona niin kauan kuin tukitoimien avulla pystyy. Nyt hän on saamassa tukihenkilön, joka on hänen seurassaan 20 tuntia kuukaudessa. Kaupunki maksaa palkan.

"Haluan valita Jukalle kaverin, joka tuo hänelle iloa. Käyvät vaikka syömässä ulkona ja voivat he yhden kaljankin ottaa. Kaikkea mahdollisimman ihanaa."

"Meillä on ollut hyvä suhde ja hyvä elämä", Seija sanoo.
"Meillä on ollut hyvä suhde ja hyvä elämä", Seija sanoo.

Parasta aikaa

Jukan diagnoosista oli neljä kuukautta, kun Seija vei kävelylle joukon lähimpiä perheystäviä. Heidän kanssaan oli tunnettu siitä asti, kun lapset olivat pieniä. Oli juhlittu syntymäpäiviä, reissattu ja mökkeilty, naurettu paljon ja joskus itkettykin.

"Nyt kun olemme kaikki yhdessä, minä kerron yhden asian", Seija sanoi ystäville.

Sitten hän kertoi, miksei Jukka ollut käynyt töissä enää vuodenvaihteen jälkeen. Ei, kyse ei ollut kuluneesta polvinivelestä, vaikka he olivat ensijärkytyksessään niin väittäneet.

Ystävien oli vaikea ymmärtää. Jukkahan oli koko ajan oma hyväntuulinen itsensä. Hän kävi kerran kuussa Tallinnan-risteilyllä ja kehaisi joka kerta palattuaan, että olipa hyvä reissu. Milloin oli Eini ollut laulamassa ja milloin Lea Laven. Sairaudesta ei kavereiden kanssa puhuttu.

Kauanko Jukka on on vielä Jukka?

Käänne tapahtui kesällä pari vuotta sitten.

Ystävät huomasivat, että Jukka saattoi kertoa samaa tarinaa uudestaan muutaman minuutin välein. Tutuillakin kaduilla hän kysyi, mistä pitää ajaa ja minne kääntyä.

Tänä keväänä Jukasta on tullut hiljainen. Hän ei enää osallistu ystäväparven keskusteluun eikä aina naura samoille jutuille heidän kanssaan.

Ystävät eivät jätä mutta myöntävät, että heitä pelottaa. Niin kauan on hyvä, kun Jukka on Jukka, mutta kauanko sitä jatkuu?

Jukka itse ei pelkää. Taisi olla toissa joulu, kun hän tunnusti Seijalle elävänsä elämänsä parasta aikaa.

"Onko olo vielä sama?" Seija kysyy.

Hän nojaa päätään vähän Jukan olkaan. Jukka ei epäröi:

"On."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2016.

190 000 muistisairasta

  • Suomessa on noin 190 000 muistisairasta. Ellei pysäyttävää lääkitystä keksitä, 20 vuoden kuluttua heitä on 400 000.
  • Yli 85-vuotiaista joka kolmas potee muistisairautta. Alle 65-vuotiailla se on harvinainen.
  • Ensimmäiset Alzheimer-lääkkeet tulivat käyttöön 15 vuotta sitten. Ne eivät pidennä ikää, mutta antavat potilaalle parempia päiviä.
  • Apua ja vertaistukea muistisairaille ja heidän omaisilleen tarjoavat muun muassa paikalliset muisti- ja Alzheimer-yhdistykset, Muistiliitto ja Alzheimerin tauti -infosivusto.

Lähteet: Helsingin Alzheimer-yhdistyksen muistineuvoja Jari Jokiluhta

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”