Sisarenpoika Uniikki ja eno Ben Zyskowicz:

Räp-artisti Uniikki näkee enoaan Ben Zyskowicziä lähinnä perhejuhlissa, joissa noudatetaan juutalaisia perinteitä. Muusikko ja kansanedustaja ovat kumpikin löytäneet oman intohimonsa ja puhuvat niin paljon, että heikompaa hirvittää.

Uniikki:

"Isoäidillä oli kirjahyllyssä valokuva, jossa Urho Kekkonen kättelee Beniä. Siitä päättelin, että eno oli merkittävä mies. Enolla oli myös aina kiire. Siitäkin tuli tärkeä vaikutelma.

Joskus kävi niin, että Ben ei ehtinyt mukaan perhejuhliin. Silloin saatoimme katsoa häntä televisiosta.

Televisio avattiin tosin silloinkin, kun Ben ehti paikalle. Enon piti olla perillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Benin ja minun suhde on lämmin. Emme vieläkään halaile, mutta olemme läheiset. Näemme pari kertaa vuodessa perhejuhlissa, ja aina enoa kiinnostaa, mitä minulle ja uralleni kuuluu.

Yksi tärkeimmistä juhlista on juutalainen pääsiäinen, pesah. Vanhempieni luona ruokapöytä katetaan silloin kukkuroilleen juutalaisia perinneruokia. Ben on tavallisesti esilukija. Hän avaa pääsiäiskirjan ja kertoo Mooseksesta, joka johdatti juutalaiset vapauteen Egyptin orjuudesta. Syömme katkeria yrttejä, jotka muistuttavat juutalaisten kärsimyksistä, mutta istumme mukavasti ja iloitsemme vapaudesta.

Benin suosikki juhlaherkuista ovat tsimes-porkkanat sokeriliemessä.

Puhekone

Kun eno on paikalla, puhetta riittää. Mutta en minä jää pahasti kakkoseksi: meistä molemmista on hauska puhua asioistamme. Työ on intohimomme, Benille politiikka ja minulle musiikki.

Ben selvästi viihtyy epävirallisissa edustustilaisuuksissa.

Ben on taitava puhuja ja tietää kaikesta kaiken. Me molemmat innostumme, jos aiheena on yrittäminen ja miten vaikeaksi se on tehty Suomessa. Jos ihmiset tekisivät sitä, mitä rakastavat, työssä voitaisiin hyvin ja työurat pitenisivät luonnostaan.

Ben on kotioloissa samanlainen kuin julkisuudessa. Ihailen sitä, miten luonnollista julkisuus tuntuu Benille olevan.

Minulla oli alussa vaikeuksia avoimuuden ja ystävällisyyden kanssa. Nyt ajattelen, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Kenellekään ei kannata olla epäystävällinen.

Ben selvästi viihtyy epävirallisissa edustustilaisuuksissa, sellaisissa kuin Emma-gaala. Viime vuosina hänen tahtinsa on ehkä vähän hiljentynyt.

Uniikki eli Dan Tolppanen, 32, on suosittu räp-artisti ja yksi Rähinä Records -yhtiön perustajista. Aloitti uransa Kapasiteettiyksikkö-yhtyeen solistina 13 vuotta sitten. Soolouralle siirtyessään hän otti käyttöönsä taiteilijanimen Uniikki.

Jos satumme samoihin pippaloihin, hän on se, joka tulee minun ja ystävieni luo, esittelee itsensä ja saa muutkin avautumaan. Ben on epäsuomalaisen överiavoin. Ystäväni pitävät hänestä. He sanovat, että Ben on kova jätkä, jolla on hauskoja juttuja.

Pari vuotta sitten olin Hietalahden kirpputorilla myymässä vanhoja vaatteitani, kun Ben osui paikalle ja varasti show’n. Hän nappasi t-paidan käteensä ja alkoi kailottaa, että ”Uniikin paita, tulkaa ostamaan”. Kauppa kävi heti paljon sutjakammin.

Leikekirjailija

Julkisuus on hinta siitä, että saan tehdä työtä, jota rakastan. Olen hyväksynyt sen.

Muutaman kerran olen saanut lukea juorulehdistä perättömiä juttuja itsestäni. Se tuntuu tietysti ikävältä.

En muista, että Benistä olisi koskaan kirjoitettu mitään todella negatiivista. Olisi hienoa, jos voisin itse vuosien päästä todeta saman.

Kun pyysin Beniä musiikkivideolleni, hän innostui heti. Pätkätöis on kannustusbiisi, jonka sanoma sopii myös Benille. Sitähän hän tekee, tsemppaa nuoria poliitikkoja eteenpäin.

Eno on aina ollut kiinnostunut tekemisistäni. Uran alussa postiluukustani kolahti monesti eduskunnan logollinen kirjekuori. Sisällä oli minusta kertovia Kauppalehden tai Ilta-Sanomien juttuja, jotka Ben oli leikannut. Kaikki ovat tallessa kahdessa pahvilaatikossa. Jonain päivänä askartelen niistä leikekirjan.

Videollani Ben istuu viereeni puistonpenkillä ja antaa syliini vanhan radion. Vanha ja uusi sukupolvi kohtaavat.

Äiti sanoo olleensa onnellinen, kun pikkuveli löysi politiikan. Ben oli niin villi, että siskoa hirvitti. Minäkin olin villi ja oli varmasti hyvä, että löysin hiphopin. On hyvä, että ihminen tekee sitä, mitä rakastaa."

 

Ben Zyskowicz:

"Kerron mielelläni nuorille, että olen Uniikin eno. Alle kymmenvuotiaille tosin sanon, että olen Karim Z. Yskowiczin velipuoli.

Sisarenpoikani Danin ja minun suhde on välitön, vaikka näemme harvoin.

Dan on aina ollut rauhallinen ja kiltti. En muista, että hän olisi lapsenakaan häirinnyt tai riehunut ruokapöydässä.

Dan pelasi ensin aktiivisesti jalkapalloa ja oli siinä hyvä. Murrosiässä hän löysi breakdancen. Olin vähän harmissani, koska ajattelin, että menetimme jalkapallolupauksen. Nyt hän kuulemma taas pelaa Rähinän poikien kanssa.

Olen nähnyt Danin esiintyvän kerran, Juokse poika juokse -levyn julkistustilaisuudessa. Istuin aika takana enkä erottanut, kuka lavalla heiluvista hahmoista oli Dan. Kaikilla oli samanlaiset lippikset, vaatteet ja eleet.

Oli hienoa, että Dan ryhtyi jo nuorena yrittäjäksi.

Sanoista ei saanut selvää, ja aprikoin, oliko esitys musiikkia vai lausuntaa. Parasta esityksessä oli, että nuoret näyttivät nauttivan siitä.

Nuori yrittäjä

Kun Dan osallistui Diiliin, katsoin joitakin jaksoja televisiosta. Panin ilokseni merkille, että Dan oli myös ruudussa asiallinen ja fiksu. Hän antoi vaikutelman nuoresta miehestä, jolla on hoksottimet kohdallaan ja jolta löytyy liiketalouden tuntemusta. Olin tosin huomannut sen jo aiemmin keskusteluissamme perheillallisilla, kun puhe kääntyi esimerkiksi verotukseen.

Oli hienoa, että Dan perusti ystäviensä kanssa levy-yhtiön ja ryhtyi jo nuorena yrittäjäksi.  Viisasta oli sekin, että Dan luki liiketaloutta ja valmistui tradenomiksi.

Julkisuuden suhteen olemme Danin kanssa eri sukupolvea. Itse en olisi voinut päästä suuren yleisön tietoisuuteen toimittajien ohi. Nyt aloitteleva muusikko tai poliitikko voi saada runsaasti huomiota verkon kautta.

Ben Zyskowicz, 59, on kokoomuksen kansanedustaja. Hän asuu Helsingin Lassilassa vaimonsa kanssa. Hänen isänsä oli puolanjuutalainen, joka selvisi hengissä natsien keskitysleireiltä. Hänellä on yksi sisar, jonka poika Dan Tolppanen on räp-artisti Uniikki.

Julkkiksia seurataan entistä tarkemmin. Olen esimerkiksi lukenut 7 päivää -lehdestä, että Uniikki oli nähty M-junassa. Lokakuussa luin kolumnista Iltalehdessä, että olin yrittänyt päästä jonon ohi ravintola Teatteriin, vaikka todellisuudessa olin kieltäytynyt ovimiehen tarjoamasta ohituskaistasta.

Olemme Danin kanssa tavanneet toisemme monissa tilaisuuksissa, joihin on kutsuttu eri alojen ihmisiä. Vaihdamme kuulumisia mutta emme juuri hengaile: Danilla on omat kaverinsa ja minulla ainoa ystäväni Kimmo Sasi.

Vaatimaton julkkis

Saan paljon palautetta. Kasvotusten palaute on pääsääntöisesti positiivista, vaikka poliitikkoja moititaankin. Uskon, että muusikoiden tilanne on sama.

Yhden käden sormilla voin laskea ne kerrat, jolloin olen joutunut kohtaamaan häiriintyneen ihmisen vihan. Kirjeitse ja sähköpostilla uhkaavaa kirjoittelua tulee enemmän. Jätän ääritapaukset eduskuntatalon turvallisuusyksikön hoitoon.
Tapausten puiminen julkisuudessa vain ruokkisi sairaita mieliä.

Dan ei ole kysynyt neuvoa julkisuuden hallintaan, enkä tunne tarvetta opastaa häntä. Olemme niin eri aloilla, että neuvot tuskin hyödyttäisivät.

Dan on pysynyt vaatimattomana julkisuudesta huolimatta. Edelleen hän tulee perheillallisille ja käy synagogassa, kun äiti pyytää."

 

Äidin ja siskon silmin: 

Uniikin äiti ja Ben Zyskowiczin isosisko Carmela Tolppanen:

”Ben oli hyvä koulussa, vaikka ei lukenut läksyjä. Hän oli touhukas ja oli tavallista, että pieniä haavereita sattui. Ruokapöydässä Ben ei olisi malttanut istua siivosti. Siitä syntyi aina ristiriitoja.

Ben piti palapeleistä ja lautapeleistä. Ostimme niitä hänelle lahjaksi, ja monesti pelaamaan tulivat myös pihan muut lapset.

Dan istui jo pienenä teatterissa hiljaa ja seurasi keskittyneesti pitkiäkin näytelmiä. Olen kirjastonhoitaja ja luin Danille paljon. Hän kuunteli mielellään esimerkiksi Narniaa. Saatoimme myös leikkiä roolileikkejä, joissa seikkailivat He-Man ja Kotka-Zohar. Jos Danin isä lähti kalareissulle, valmistimme Danin kanssa juhla-aterian.

Olen iloinen, että Dan ja Ben löysivät intohimonsa nuorena. He saavat toteuttaa itseään. Työ on molemmille elämäntapa.”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."