Rajkumarin makuuhuoneen ikkunasta näkyy suoraan sen vastaanottokodin ikkunaan, jossa hän asui ja pelkäsi parikymmentä vuotta sitten.
Rajkumarin makuuhuoneen ikkunasta näkyy suoraan sen vastaanottokodin ikkunaan, jossa hän asui ja pelkäsi parikymmentä vuotta sitten.

"Lapsi ei osaa pelätä elämän menettämistä, koska hän ei ymmärrä, mitä elämä on", sanoo lapsisotilaaksi joutunut Rajkumar Sabanadesan, 40. Nyt hän on Suomessa elävä johdon konsultti.

"Kaikki kävi niin vähitellen. Minun on vaikea selittää tapahtumia itselleni, saati sitten sinulle.

Kävin koulua pienessä kylässä Sri Lankassa ja asuin isoäidin luona. Ihmiset odottivat, että minusta tulee lääkäri kuten isästäni. Itse haaveilin enemmän veturinkuljettajan ammatista kuten pikkupojat kai aina.

Ympärillä oli sisällissota. Jokainen sotaan osallistuva tamili oli vapauden puolesta taisteleva sankari, niin minulle opetettiin. Tai ei ehkä opetettu sanoilla, mutta se oli itsestään selvää.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Talojen seiniin levitettiin julisteita, joissa oli taisteluissa kuolleiden kuvia ja elämäntarinoita. Kuvittelin, millainen juliste minusta tehtäisiin, millainen tarina kirjoitettaisiin. Ajatus kiehtoi: kuolleena lapsikin voi olla sankari.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun setäni kuoli, hänestä tuli suvun kunnioitetuin mies. Ennen ruumiin polttamista tehtäväni oli kaataa luodinrei'istä tunkevien matojen päälle myrkkyä. Se oli kunnia. Voisiko minusta tulla yhtä rohkea kuin sedästä?

"Tajusin, että naapuri saattaa ampua."

Ensin tamilitiikerit pyysivät minua avuksi liimaamaan julisteita, sitten syömään kanssaan currya ja puhdistamaan kivääriä. Olin 11-vuotias.
Lapsuuden menetin jo aikaisemmin. Ehkä tajutessani, ettei jokaiselta naapurilta voi ottaa tarjottua karkkia vastaan, koska toiseen sissijoukkoon kuuluva naapuri saattaa ampua.

14-vuotiaana aloin taistella tosissani. Olin niin pieni, että kivääriä oli vaikea kantaa. Kaulassa roikkui mustalla langalla syanidikapseli. Se oli määrä nielaista, jos jäi kiinni.

Taistelussa ei tunne mitään. Ei ole pelkoa, janoa tai surua. Ainoa asia on kaikkivoipaisuus. Ajatus, että pystyn mihin tahansa, mennään vielä pari sataa metriä eteenpäin.

Viidakossa on vaikea liikkua, mutta lapsi mahtuu palmun suojiin hyvin tulitusta piiloon.

Katsoin viereen kuollutta ystävää enkä pysähtynyt. Lapsi ei osaa pelätä elämän menettämistä, koska hän ei ymmärrä, mitä elämä on. Tamilit kasvattivat minut, eivät isä ja äiti.

"Sota oli osa arkea. En tiennyt muusta."

Taisteluiden välillä kävin koulussa, jos se oli auki. Jos ei, pelasin krikettiä tai katsoin suosittuja Bollywood-elokuvia. Sota oli osa arkea. Ei arjen osia voinut erottaa. En tiennyt muusta.

19-vuotiaana olin edennyt tiedustelijaksi. En enää pystynyt ajattelemaan, että se, mitä tein, on oikein.

Vaihtoehtoja ei ollut paljon. Pakkasin nahkalaukkuun vaatteita ja suklaata, en ainuttakaan valokuvaa. Kun lentokone nousi, ei tuntunut miltään. Olin vieraantunut perheestäni. Halusin vain pois.

Suomessa pääsin 1990-luvun alussa vastaanottokeskukseen, aloin opiskella, opettelin kielen ja menestyin työelämässä.

Kerroin menneisyyttäni kuin tarinaa, mutta tunteista en halunnut puhua. Jos olisin puhunut, olisi pitänyt sanoa, että pelottaa ja hävettää. Ajattelin olevani rintamakarkuri. Näin joka yö painajaisia, näen yhä.

"Elämällä olikin varattuna jotain kaunista."

Nyt olen alkanut hyväksyä, että minua manipuloitiin ja käytettiin hyväksi. Oliko se oma vikani? Uskaltaisinko ajatella, ettei ollut? Olin vain lapsi.

Menin ensimmäistä kertaa terapiaan tänä vuonna. Haluan käsitellä tunteeni. Siihen on hyvä syy. Minusta tulee kesäkuussa isä.

Elämällä olikin jotakin sataprosenttisen hyvää ja kaunista varattuna minulle."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2017.

Sisältö jatkuu mainoksen alla