Soile Niemi joutui miehensä itsemurhan jälkeen pärjäämään yksin kolmen kouluikäisen lapsen kanssa. ”Kirjoitin iltaisin kirjeitä kuolleelle miehelleni ja kerroin siitä, miten kesken kaikki jäi.”
”Helmikuinen iltapäivä vuonna 2008 oli lauha ja lumeton. Odotin, että mieheni Jari-Pekka eli JP tulisi pian kotiin, koska minun piti lähteä hoitamaan luottamustointani kirkolliskokousvaaleihin. Tein ruokia valmiiksi. Vanhin tyttäremme, 12-vuotias, oli ulkona kaverinsa kanssa, nuoremmat 6- ja 9 -vuotiaat olivat sisällä.
Olin juuri laittamassa pannaria uuniin, kun ovikello soi. Siellä oli kaksi siviilipukuista poliisia. 'Saammeko tulla sisään? Voimmeko mennä istumaan? Voisivatko lapset mennä hetkeksi yläkertaan?'
Tajusin heti, että tällaisissa kysymyksissä ei voi olla kyseessä muu kuin se, että poliisit tuovat kuolinviestiä. Ehdin valmistautua uutiseen sinä lyhyenä aikana, joka meillä meni siirtyessä eteisestä sohvalle.
”Olin juuri laittamassa pannaria uuniin, kun ovikello soi.”
Poliisit kertoivat, että sinä aamuna oli mies jäänyt junan alle ja oli syytä epäillä, että hän oli JP. Uutinen tuli minulle yllätyksenä, mutta en silti epäillyt, etteikö se olisi ollut totta.
Reagoin järkytykseen laittamalla tunteeni sivuun. Pystyin ajattelemaan vain asioita, joita minun piti tehdä. Selvitin tapahtumia poliisien kanssa. He tarvitsivat tietoja, ja minä vastailin asiallisesti heidän käytännön kysymyksiinsä. Lisäksi he tarvitsivat dna:ta vainajan henkilöllisyyden varmistamiseksi.
Lapset ryntäsivät takaisin alakertaan heti, kun poliisit lähtivät. Olivat kuulleet, mistä puhuimme poliisien kanssa.
Samalla hetkellä vanhin tyttäristä avasi ulko-oven kaverinsa kanssa. Menin heitä vastaan ja sanoin, että nyt kaverin pitää lähteä kotiin. Kerroin heti tuulikaapissa tyttärelle, mitä oli tapahtunut. En enää muista, millä sanoilla sain asian sanottua.
Soitin kirkkoherralle ja kerroin olevani estynyt tulemaan paikalle. Vasta sen jälkeen soitin vanhemmilleni.
Illalla peittelin lapset nukkumaan. Oman järkytykseni keskellä tajusin vakuuttaa heille, että tämä ei ollut heidän syytään.
”Pöydällä oli JP:n puoliksi syömä suklaalevy. En pitkään aikaan pystynyt syömään suklaata.”
Kun lapset olivat nukahtaneet, aloin vasta todella tajuta, mitä oli tapahtunut. Kirjoitin JP:lle kirjeen. 'Rakas, miksi?' Se oli ensimmäinen kysymykseni. Kirjoitin, miten turhalta tämä kuolema tuntui.
Löysin vielä samana iltana työpöydältämme post-it-lapun, johon JP oli kirjoittanut yhden sanan: anteeksi. Lapun vieressä sattui olemaan JP:n puoliksi syömä suklaalevy. En pitkään aikaan pystynyt syömään suklaata.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882915432z.1_20250318154025_000gls7ba1td.20.jpg?itok=LwdIeI3t)
Reagoin menetykseen aluksi eniten fyysisesti. Sydämeni hakkasi hurjasti. Menin sen takia jopa käymään ensiavussa. Vastaanotossa hoitaja kokeili pulssiani ja ohjasi minut saman tien EKG-tutkimukseen. En pystynyt syömään juuri mitään ja laihduin monta kymmentä kiloa. En pystynyt nukkumaankaan, joten hain terveyskeskuslääkäriltä unilääkkeitä.
Jatkoin iltaisin kirjeiden kirjoittamista JP:lle. Kirjoitin siitä, miten kesken kaikki meiltä jäi. Yhdessä kokeminen, lasten kasvaminen. Kirjoitin, miten kummallista elämä nyt oli. Ei oikein ollut arkea, sillä kaikki oli sekaisin. Silti puhuin tapahtuneesta kuin jostain ihan tavallisesta arkisesta asiasta. Onko tämä normaalia, ihmettelin.
Pystyin itkemään vain iltaisin yksin ollessani ja kirjoittaessani JP:lle kirjeitä. Kirjoittaminen helpotti oloani.
Minulla ei ole rahaa tililläni, tajusin kaiken keskellä. Lapsilisät tulisivat vasta loppukuusta. Ruokakauppaan piti kuitenkin mennä. Ensimmäiseen ruokakassiin sain apua seurakunnasta.
Ei koskaan kiistoja rahasta
Sitten iski yllätys. Sain selville, että JP ei ollut kertonut veloista, joiden lyhentämisen kanssa hän oli ajautunut vaikeuksiin. Perintätoimistolta oli tullut maksumuistutuksia, mutta velat eivät olleet edenneet vielä ulosottoon. Velkaa oli kaiken kaikkiaan noin 60 000 euroa. Siinä oli muun muassa autolainaa ja luottokorttivelkoja.
Pohdin, mistä velka oli auton lisäksi kertynyt. Todennäköisesti rahaa vain oli vuosien varrella mennyt pikkuhiljaa enemmän, kun perhe oli kasvanut viisihenkiseksi, mutta tulot olivat pysyneet samoina.
Olimme tehneet yhteisen päätöksen, että hoidan tytöt kotona. Meille se oli arvokysymys. Olin itse saanut olla pienenä pitkään kotona, koska äitini oli perhepäivähoitaja. Halusin antaa omille lapsilleni samanlaisen turvallisen lapsuuden.
”Milloinkaan ei tarvinnut laskea, riittääkö rahaa ruokaan.”
Emme koskaan kiistelleet JP:n kanssa rahasta. Yhteiselomme kesti 18 vuotta. Koko sen ajan meillä oli erilliset tilit, ja minun tililleni tulivat vain Kelan perhe-etuudet. Kävimme yhdessä tekemässä isommat ostokset, joten en tarvinnut omaa rahaa sen enempää.
Asuimme rivarissa vuokralla. Meillä oli auto ja aina hyvät tietokoneet ja televisiot, olihan JP it-alan asiantuntija. Lomilla emme käyneet ulkomailla, joskus olimme laivaristeilyillä ja JP:n tädin mökillä. Milloinkaan ei tarvinnut laskea, riittääkö rahaa ruokaan.
Se, ettei rahasta puhuttu, oli kuitenkin varmasti osasyy sille, mitä myöhemmin tapahtui.
Pankkisiirrossa luki anteeksi
Anteeksi. Tuon sanan JP oli kirjoittanut myös pankkisiirtoonsa, jolla hän oli osoittanut seuraavan palkkansa tulemaan minun tililleni. Siitä tiesin, että hän oli miettinyt raha-asioita ennen kuolemaansa. Oliko rahapula hänen itsemurhansa syy? Muutakaan syytä ei löytynyt.
Mutta miksei hän puhunut minulle rahaongelmista? Velka ei ollut edes sellainen, etteikö siitä olisi selvitty. Olisin koska tahansa voinut hakea farmaseutin töitä, ja tilanne olisi ainakin osittain ratkennut sillä.
Luulen, että JP:lle perheen elättäminen oli kunnia-asia ja nyt hän oli joutunut toteamaan, ettei ollut pystynyt pitämään lupaustaan, kun rahat eivät enää riittäneetkään.”
Millaisia tunteita JP:n itsemurha herätti Soilessa? Millaisia asioita hän kaipasi kumppanistaan? Miten lapset reagoivat isänsä kuolemaan? Kuinka Soile selvisi veloista? Miten JP:n teko vaikutti Soilen uramuutokseen, ja kuinka Soile nyt auttaa työssään rahavaikeuksissa olevia? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 5/2024 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Soile Niemi
51-vuotias sosionomi ja diakoniopiskelija asuu Vantaalla. Soilella on kolme aikuista tytärtä. Hän on mukana seurakunnan vapaaehtoistyössä ja lukee mielellään dekkareita. Soile on koukussa Animal Crossing -videopeliin, jota hän on tyttärensä mukaan pelannut jo 1300 tuntia. Pelissä Soile rakentaa autiolle saarelle mukavaa elämää hahmoilleen, istuttaa kukkia ja sisustaa taloaan. “Täydellistä rentoutumista aivoille!”
