Kun Jenni valmistautui ylioppilaskirjoituksiin, hänen isänsä teki itsemurhan: ”Vasta nyt osaan olla isälle vihainen”

”Isän kyydissä nenässä leijui aina uuden auton tuoksu. Autossa ei saanut syödä mitään, ja jalat piti kopistella, kun nousi kyytiin. Isä ajoi taitavasti ja varmasti. Pitkillä matkoilla nukahdin kyydissä nopeasti.

Kun koulusta oli lomaa, isä saattoi ottaa minut mukaan työmatkalle. Hän oli vaate-edustaja, joka kulki myymässä merkkivaatteiden mallistoja kauppoihin. 10-vuotiaana istuin kuuntelemassa myyntineuvotteluja ja syömässä kokouspullaa. Annoin suosituksia: ’Edelliseenkin kauppaan otettiin noita housuhameita.’

Jos isä ei ollut työmatkalla, hän touhusi pihalla, pesi kulloistakin uudenkarheaa autoaan tai leikkasi nurmikkoa. Oli kuuloetäisyydellä. Äiti oli kotona minua seitsemän vuotta nuoremman pikkuveljeni kanssa. Kolme vuotta vanhempi isoveljeni pyöri lähistöllä kavereineen. Varhaislapsuuteni varsinaissuomalaisessa pikkukaupungissa oli turvallinen ja huoleton.

Konkurssi muutti isän

Isän alamäki alkoi, kun olin 13-vuotias. Isä oli yrittäjä, ja hän teki konkurssin. En tiedä yksityiskohtia, mutta luultavasti mukana oli ulkomaista rahaa eli valuuttalainaa. Isä oli tyypillinen 1990-luvun laman uhri.

Kotona ei puhuttu raha-asioista, mutta muistan synkän tunnelman. Isä alkoi juoda paljon. Hän oli humalassakin tosi kiltti, mutta totta kai ymmärsin, ettei ole normaalia juoda viikolla tai keskellä päivää. Isällä oli aina töitä, mutta alkoholismi vaikeutti niistä selviämistä.

”Juoksin ambulanssia vastaan ja pelkäsin, ehtiikö apu ajoissa.”

’En jaksa’ , luki pöydällä olevalla paperilapulla, kun 18-vuotiaana menin isoveljen kanssa hakemaan isää mökiltä kotiin. Isä makasi tiedottomana sohvalla. Sanoin heti veljelle, että nyt pitää soittaa ambulanssi. Soitimme hätäkeskukseen, ja lähdin juoksemaan päätien varteen ambulanssia vastaan. Pelkäsin, että apu ei ehtisi perille.

Kun ambulanssi tuli, pysäytin sen ja juoksin edeltä mökille. Sisälläni oli täysi paniikki, mutta ulkoisesti olin rauhallinen. Tiesin, miten tilanteessa piti toimia. Osasin jo pitää kaikki langat käsissäni. Isä saatiin ajoissa sairaalaan.

Alle vuoden päästä tapahtuneesta isä kuitenkin onnistui itsemurhayrityksessään. Hän riisti henkensä työpaikallaan.

Oli helmikuu 1998, ja olin lukulomalla. Ylioppilaskirjoitukset olivat alkamassa.

Lapset järjestivät hautajaiset

’Isälle pitäisi saada kukat.’ Muuta en osannut sanoa. Isä ja äiti olivat eronneet vuotta aiemmin, joten isoveljeni ja minä hoidimme hautajaisjärjestelyt.

Onneksi paikallisen kukkakaupan myyjä osasi tehtävänsä ja otti ohjat lempeästi käsiinsä. Hän auttoi valitsemaan arkkulaitteen, värssyt ja muut yksityiskohdat: ’Liljat ja neilikat ovat suosittuja hautajaiskukkia, laitetaanko niitä ja kurjenmiekkaa?’ Olen myöhemmin itse työskennellyt floristina ja tavoitellut surevan asiakkaan kanssa samanlaista myötätuntoista ja tukevaa otetta.

Muistan hautajaisista ison, sinivalkoisen kukkalaitteen ja tunteen, että katson itseäni kuin ulkopuolelta. Se on mielen selviytymiskeino, kun on liian tuskallista olla läsnä omassa itsessään.

Jennillä on edelleen isää ikävä. ”Isästä olisi tullut hyvä ja lempeä pappa.”

Isä haudattiin perjantaina, yo-kirjoitukset alkoivat maanantaina. Äidinkielen koe sujui vielä hyvin, mutta kesken englannin koetta minua alkoi hirvittävästi paleltaa. Tärisin niin, että pidin tuolista kiinni. Sain kuumelääkettä ja rauhoituin sen verran, että pystyin tekemään kokeen loppuun.

Kotimatkalla minuun iski valtava, kaiken alleen syövä kauhu. Näin kadun varressa auton alle jääneen kissan ja yhtäkkiä olin varma, että minäkin kuolen kohta. Kotiin päästessäni olin niin sekaisin, että äiti vei minut lääkäriin, joka määräsi vahvan antibioottikuurin kuumeseen. Nukuin kaksi päivää.

”Torjuin isän itsemurhan tuoman järkytyksen ajattelemalla, että tiesin niin käyvän.”

Ruotsin kirjoitukset tein kotona olohuoneen pöydän ääressä. Koululta tuli valvoja kotiin. Halusin ehdottomasti saada kirjoitukset suoritettua, koska niin kuului tehdä. Pääsin läpi ihan kohtuullisilla arvosanoilla.

Ylioppilasjuhlat olivat mukavat. Kaikki sukulaiset ilahtuivat, kun sain lakin. Siinä tilanteessa kellään ei ollut hirveästi odotuksia.

Torjuin isän itsemurhan tuoman järkytyksen ajattelemalla, että tiesin niin käyvän. Minulle oli ollut selvää, että isä kuolisi kohta, koska hän halusi kuolla. Kun se sitten tapahtui, järkeilin, ettei minun tarvitse tuntea surua, vihaa, syyllisyyttä tai muita surun vaiheita. Olinhan ollut varautunut. Patosin kaiken sisälleni.

Isällä oli naurunrypyt

Isän itsemurhan jälkeen ystäväni ihmettelivät, miten isä saattoi tehdä niin lapsilleen. Puolustin häntä: ihmisellä on oikeus päättää oma elämänsä.

Nyt ajattelen, että mieleltään terve ihminen ei silti niin tee. Aivan viime aikoina olen alkanut miettiä, että olisihan isä voinut meidän lasten vuoksi valita toisinkin. Pystyn vihdoin olemaan hänelle vihainen.

”Kunpa isä olisi ymmärtänyt, että lapsi tarvitsee molemmat vanhemmat.”

Isä olisi ollut ihana pappa. Hän oli aina myönteinen ja huumorintajuinen. Hän hymyili paljon ja leveästi, niin että kaikki hampaat näkyivät. Silmien ympärillä oli naurunryppyjä, jotka syvenivät kesäisin, kun hän ruskettui.

Olen usein miettinyt, millaista meillä olisi ollut, jos isä olisi päättänyt toisin. Olisi aloittanut alusta ja aikanaan päässyt häpeästään yli. Se olisi ollut ihan mahdollista.

Kunpa joku olisi saanut hänet ymmärtämään, että lapsi tarvitsee molemmat vanhemmat. Sillä ei ole mitään merkitystä, paljonko heillä on rahaa tai onko yhtään.”

Jenni kärsi melkein 20 vuotta ahdistuksesta ja surusta, joka liittyi hänen isänsä itsemurhaan. Mitä synnytyksen jälkeinen masennus opetti hänelle? Miten hän on päässyt irti masennuksesta ja pystynyt vähentämään pelkojaan? Mikä sai Jennin oivaltamaan, että hänen pitää vaalia omia voimavarojaan?  Miten MS-tauti vaikuttaa Jennin elämään? Mikä hänet tekee nykyään onnelliseksi? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 14/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.