”Christianin kosinta viime jouluna tuli minulle yllätyksenä. Hän oli säästänyt kovasti, jotta pystyi ostamaan minulle sormuksen, jossa on pieni timantti.”
”Christianin kosinta viime jouluna tuli minulle yllätyksenä. Hän oli säästänyt kovasti, jotta pystyi ostamaan minulle sormuksen, jossa on pieni timantti.”

Jonna Monoselle tärkeitä ovat rakkaus, kirjoittaminen ja uskaltaminen. Vaikka maailmaa ei voi nähdä, sen voi kokea. Pahinta olisi elämätön elämä.

Olin kolmivuotias, kun pääsin ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. Muistan yhä lentokentän kuulutukset, koneen hurinan ja sen, miltä nousu tuntui vatsanpohjassa. Äiti ja isä kuvailivat, miten pieniksi puut ja talot jäivät, kun kone nousi ilmaan. Kaikki oli minusta todella hienoa.

Jälkeenpäin olen kuullut, että matkustimme tuolloin Lappeenrannasta Helsinkiin Näkövammaisten keskusliiton kurssille. Vanhempani päättivät mennä lentäen, koska he halusivat antaa minulle uuden kokemuksen. Siitä lähtien olen lentänyt ja matkustanut paljon. Vaikka en pysty näkemään maailmaa, pystyn kokemaan sitä.

"Kun täytin kolme, ymmärsin jo kynttilöiden lämmön. En mennyt liian lähelle."
"Kun täytin kolme, ymmärsin jo kynttilöiden lämmön. En mennyt liian lähelle."

Erotan valon ja pimeän, en muuta. Näin on ollut syntymästäni saakka. Asia todettiin, kun olin muutaman kuukauden ikäinen vauva. Syytä sokeuteeni ei tiedetä.

Tämä lapsi pärjää. Vanhempani päättivät niin jo varhain, ja sillä periaatteella minut kasvatettiin. Isäni on teknikko ja äitini luokanopettaja, joka syntymäni jälkeen erikoistui näkövammaisten opettajaksi. Minulla on isosisko, näkevä.

Vähiten pelkään sitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat.

Tiedän, että monen sokean lapsen ympärillä on hössötetty ja voivoteltu. Moni lapsi on pistetty pumpuliin, ja häntä on varoiteltu kaikesta. Sillä menolla ihminen kasvaa araksi ja pelokkaaksi.

Minä en pelkää vieraita paikkoja, matkustamista tai uusia kokemuksia. Vähiten pelkään sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat.

”Isä pystytti pihallemme keinun ja kaivoi pilareita varten kunnon kuopat. Siskoni katsoi, kun minut nostettiin kuoppaan tunnustelemaan, millainen se oli. Olin neljä."
”Isä pystytti pihallemme keinun ja kaivoi pilareita varten kunnon kuopat. Siskoni katsoi, kun minut nostettiin kuoppaan tunnustelemaan, millainen se oli. Olin neljä."

Kiitän vanhempiani asenteesta, jonka he opettivat minulle. Äiti ja isä eivät ajatelleet, miten itse selviytyisivät helpoimmalla. Heille ykkösasia oli, että opin pärjäämään.

Ruokakaupassa sain kantaa ostokset kassalle jo kolmevuotiaana. Isä opetti minua tunnistamaan hyllyistä erilaiset purkit ja pakkaukset, erottamaan maitotölkin mehutölkistä tunnustelemalla.

Kypsä liha kuulostaa pannulla erilaiselta kuin raaka.

Tiedän, miltä hyvä tomaatti tuntuu sormissa - sileältä ja kimmoisalta, ei löllöltä. Tunnistan leipäosaston tuoreen leivän tuoksusta, hedelmä- ja vihannesosaston vähän kirpeästä hajusta.

Rakastin koulun kotitaloustunteja, ja minusta tuli aika hyvä kokki. Hajuaisti ja kuulo auttavat ruuanlaitossa. Kypsä liha kuulostaa pannulla erilaiselta kuin raaka. Äänestä tiedän, koska jauheliha on kypsää. Keittiöhommissa pelkään vain sitä, että leikkuuveitsi on liian tylsä.

Maailma avautui minulle pienestä lähtien myös mielikuvituksen kautta. Äiti ja isä selittivät, mitä Disneyn piirretyissä elokuvissa näkyi ja tapahtui. He kertoivat, miltä näytti Pepin Huvikumpu tai Uuno Turhapuron reikäpaita.

Äitini askarteli kohokuvia kasveista, eläimistä ja satuhahmoista niin, että tunsin, millaisia ne ovat. Isä ja pappa tekivät minulle seitsemän metriä pitkän ketjun leikkieläimistäni. Siitä opin, että krokotiililla on hurjat hampaat, leijonalla tuuhea harja ja sarvikuonolla vanttera olemus. Nukeilla en leikkinyt ikinä.

Punainen on minulle mansikka, sininen mustikka. Musta on elegantti ja upea.

Sain aina tuliaisia vanhempieni työmatkoilta. Koralliriutan pala ja kumipuun siemen olivat Thaimaasta. Venäjältä sain maatuskoja, Tunisiasta Saharan hiekkaa, Pariisista pienen, terävähuippuisen Eiffel-tornin ja Italiasta Michelangelon Daavid-patsaan kopion. Niitä tunnustellessa opin, miltä ne näyttävät.

Värit opetettiin minulle assosiaatioiden kautta. Minulle punainen on yhä mansikka, tuli ja viini, sininen mustikka ja taivas. Musta on elegantti, samettinen ja upea.

Tiedän, että väreistä minulle sopivat parhaiten musta, punainen ja sininen.

Sokeat lapset lähetettiin vielä 1980-luvulla usein muista lapsista erilleen vammaisten kouluun. Vanhempani saivat tapella, että pääsin tavalliseen kouluun, jota kävin avustajan kanssa. Nykyään asenne on onneksi muuttunut, ja sokeat lapset käyvät Suomessa useimmiten tavallista koulua. Minun mielestäni se on paras vaihtoehto.

Jos en olisi sokea, minusta olisi varmaan tullut lääkäri.

Otin koulun tosissani. Yläasteella kokeista alkoi tulla kymppejä. Kun kiinnostuin jostakin, ahmin aiheesta kaiken. Jos en olisi sokea, minusta olisi varmaan tullut lääkäri. Myös armeijan käyminen lääkintäjoukoissa olisi kiinnostanut. Suren edelleen, etteivät nämä asiat olleet minulle mahdollisia. Melkein kaikki muu on ollut.

Ennen abivuotta vietin vuoden Saksassa vaihto-oppilaana. Se oli kova koulu. Perheen äiti kieltäytyi kyyditsemästä minua. Hän näytti paikat kerran ja sanoi: seuraavalla kerralla otat kepin käteen ja menet itse. Arkuuteni karisi, kasvoin väkisinkin itsenäiseksi.

Lukion jälkeen opiskelin kielenkääntäjäksi Savonlinnassa. Pääaineeni oli saksan kielen kääntäminen ja tulkkaus.

”Sokeainkampuksella Kentissä Englannissa pääsin kokeilemaan mäenlaskua.”
”Sokeainkampuksella Kentissä Englannissa pääsin kokeilemaan mäenlaskua.”

En unohda hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran kuulin saksalaisen Christianin äänen Skypessä keväällä 2010. Taivaallinen ääni, erikoinen ja suloinen, ajattelin heti.

Silloin en vielä tiennyt, miten ihanilta tulevan puolisoni kasvot ja hiukset tuntuvat, kun niitä silittää. En osannut kuvitella, miten hyvältä Christianin iho voi tuoksua.

Kun pyykki pyöri, alkoi rakkaus. Christian tuoksuu myskiltä.

Nykyisin pystyn haistamaan, milloin Christian on väsynyt. Uupuneena hän tuoksuu mannapuurolta, iloisena myskiltä.

Tutustuimme netin kirjekaveripalstalla. Aluksi kirjoittelimme ihan vain ystävinä, sitten skypetimme. Lomamatkalla Berliinissä sain käydä hänen luonaan pesemässä pyykkiä. Kun pyykki pyöri, alkoi rakkaus.

Keväällä 2011 muutin Christianin luokse Saksaan. Christian viihtyy Suomessa hyvin, hän rakastaa kalaa ja ruisleipää. On silti selvää, että asumme Saksassa, koska ilmasto on siellä mukavampi ja minä hallitsen kielen. Christian on koulutukseltaan arkkitehti ja osaa suomea vain muutaman kirosanan verran.

On huvittavaa, että sokealta naiselta kysytään aina ensimmäisenä, onko hänen kumppaninsakin sokea. Christian on näkevä. Meitä yhdistää luovuus ja uteliaisuus maailmaa kohtaan.

Haaveilin vuosia kustannussopimuksesta. Kirjoittaminen on minulle elinehto. Olen julkaissut pari omakustannekirjaa. Osaan kymmensormijärjestelmän, ja kirjoitan tavallisella tietokoneella. Tekstiä ääneen puhuvat ruudunlukuohjelmat ovat korvaamaton apu.

Kun kirjoitan näkevien maailmasta, käytän mielikuvitustani.

Esikoisromaanini Hiljaa pimeässä julkaisu Nordbooksilta toissa vuonna oli minulle tärkeä asia.

Kun kirjoitan näkevien maailmasta, käytän mielikuvitustani. Kirjoista olen oppinut näkevien maailman ilmauksia: joku vilkaisee murhaavasti, kurtistaa kulmiaan, näyttää välinpitämättömältä. Jos en tiedä, miltä jokin asia näyttää, kysyn Christianilta.

Terveyteni on vuosien mittaan reistaillut usein. Minulle on tehty lihavuusleikkaus ja olen sairastanut masennusta. Selkärankani on osin tehty metallista, koska sairastin Scheuermannin tautia eli selkänikamien kasvuhäiriötä, jota piti hoitaa leikkauksella.

Kestän fyysisiä vaivoja hyvin enkä valita pienestä. Koska ongelmia on ollut, olen vastapainoksi oppinut arvostamaan elämän ihania asioita.

"Ketjusta tunnustelen, miltä eläimet tai vaikka smurffit näyttävät.”
"Ketjusta tunnustelen, miltä eläimet tai vaikka smurffit näyttävät.”

Nautin hyvästä ruuasta ja viineistä kuten cavasta ja chiantista. Rakastan eläimiä, erityisesti opaskoiraani Ikeä ja kissaani Toivoa. Eläimet antavat lämpöä ja lohtua.

Haluan näyttää hyvältä, vaikka en sitä itse näe. Nautin siitä tunteesta.

Käyn säännöllisesti kampaajalla ja värjäytän kulmakarvojani ja ripsiäni. Haluan näyttää hyvältä, huolitellulta. Vaikka en itse sitä näe, nautin siitä tunteesta.

Minulla on paljon ystäviä, sekä näkeviä että sokeita. Olen aktiivinen somessa, seuraan ja kommentoin maailman tapahtumia.

Juuri nyt unelmoin minun ja Christianin häistä, jotka ovat keväällä 2018. Niistä tulee isot. Naimisiin mennään vain kerran, joten haluamme panostaa häihin. Haluan näyttävän puvun, meikin ja kampauksen.

Syrjinnän vastustaminen on minulle tärkeää. Haluaisin näkevien ymmärtävän, että sokeat ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin. Joukossamme on hyviä tyyppejä ja ikäviä ihmisiä kuten kaikkialla muuallakin.

Kierrän kouluissa kertomassa sokean arjesta. Lasten kysymykset ovat mahtavia ja vilpittömiä: Onko unissasi kuvia ja kuinka löydät kotiin? Miten erotat makuuhuoneen ja vessan etkä mene pissalle sänkyyn?

Lapset ansaitsevat asiallista tietoa ja selkeitä vastauksia. Kerron, että unessa aistini toimivat samoin kuin hereilläkin. Uneni perustuvat siis ääniin ja tuntoon. Painajaisteni taustalla soi lähes aina kammottava musiikki.

”Vanhempieni koira Vanttu mahtuu syliin paremmin kuin oma opaskoirani."
”Vanhempieni koira Vanttu mahtuu syliin paremmin kuin oma opaskoirani."

Osaan olla kipakka ja pitää puoleni. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä ärhäkämmäksi olen muuttunut. Minulle ei ryppyillä.

Tähän on vaikuttanut se, miten nykyisessä kotimaassani Saksassa suhtaudutaan sokeisiin. Siellä meidät nähdään edelleen autettavina ja muista riippuvaisina. Asenne on paljon vanhanaikaisempi kuin Suomessa, jossa sokeat hyväksytään osaksi yhteiskuntaa.

En siedä holhoamista. Haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista.

En siedä holhoamista enkä kestä ihmisiä, jotka mitätöivät toisten unelmia. Minulle on annettu alentuvia neuvoja "ihan sinun parastasi ajatellen" ja varoiteltu "ettet nyt vain putoaisi korkealta". Kuka tuollaista haluaa kuulla? En minä ainakaan.

Elämäni on omani, ja haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista. Jokainen päivä voi tuoda seikkailun.

Yksi seikkailu on edessä ihan pian. Christian ja minä hyppäämme tuntemattomaan ja lähdemme vuodeksi vapaaehtoistöihin toiselle puolelle maapalloa, Australiaan.

En tunne ketään koko mantereelta. En ole koskaan aiemmin matkustanut Euroopan ulkopuolelle. Vanhempani ja ystäväni jäävät kauas. Karanteenimääräysten vuoksi en voi ottaa mukaan opaskoiraani. Jo 18-sivuisen viisumihakemuksen tekeminen oli sellainen urakka, että itku tuli.

Mutta tiedän, että yhdessä minä ja Christian pärjäämme missä tahansa. Minä en pelkää."

38-vuotias Jonna Mononen on koulutukseltaan filosofian maisteri ja ammatiltaan kirjailija. Hän asuu kihlattunsa Christian Heynken, 38, kanssa. Jonna rakastaa hajuvesiä ja otti rintaansa pienen mustan kissatatuoinnin 30-vuotislahjaksi itselleen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2017.

Kirje ystävältä

Rakas Jonna,

Olemme tunteneet toisemme vauvasta asti. Vanhempamme tapasivat Näkövammaisten keskusliiton sopeutumisvalmennuskurssilla ja huomasivat, että me kaksi sokeaa vauvaa viihdyimme yhdessä.

Vuosien mittaan sinusta on tullut minulle enemmän kuin ystävä. Olet minulle kuin sisko, ja minulla on kunnia tuntea olevani veljesi. Luotan sinuun ja tiedän, että sinä luotat minuun. Meillä on omalaatuiset jutut ja aivan kipeä yhteinen huumori.

Tapaamme aina, kun olet Suomessa. Lisäksi puhumme Skypessä ja kirjoitamme usein toisillemme. En hämmästynyt sitä, että muutit Saksaan enkä sitä, että olet nyt lähdössä Australiaan. Menet ja teet unelmistasi totta. Niin olet aina tehnyt.

Ilman sinua en eläisi nykyisenlaista riippumatonta ja itsenäistä elämää omassa kodissani. Sinä tuuppasit minua, sinä kannustit lähtemään lapsuudenkodista omille siiville. Ilman sinua en olisi koskaan uskaltanut ottaa sellaista askelta. En unohda sitä koskaan.

Rakkaudella

Heikki

tuulamoi

Sokea Jonna Mononen: "Haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista"

Jonna on ihana! Tutustuin häneen vasta pari vuotta sitten hänen kirjoitustensa takia - ja siksi, että tyttäreni on käynyt samaa Savonlinnan yliopistoa ja kummityttäreni on on ollut samassa koulussa Jonnan kanssa. Kirjan julkkareissa tapasimme sekä Imatralaa kirjakaupassa, jossa Jonna oli markkinoimassa kirjaansa. Kiitos Jonna; olety avartanut maailmaani :)
Lue kommentti