”Christianin kosinta viime jouluna tuli minulle yllätyksenä. Hän oli säästänyt kovasti, jotta pystyi ostamaan minulle sormuksen, jossa on pieni timantti.”
”Christianin kosinta viime jouluna tuli minulle yllätyksenä. Hän oli säästänyt kovasti, jotta pystyi ostamaan minulle sormuksen, jossa on pieni timantti.”

Jonna Monoselle tärkeitä ovat rakkaus, kirjoittaminen ja uskaltaminen. Vaikka maailmaa ei voi nähdä, sen voi kokea. Pahinta olisi elämätön elämä.

Olin kolmivuotias, kun pääsin ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. Muistan yhä lentokentän kuulutukset, koneen hurinan ja sen, miltä nousu tuntui vatsanpohjassa. Äiti ja isä kuvailivat, miten pieniksi puut ja talot jäivät, kun kone nousi ilmaan. Kaikki oli minusta todella hienoa.

Jälkeenpäin olen kuullut, että matkustimme tuolloin Lappeenrannasta Helsinkiin Näkövammaisten keskusliiton kurssille. Vanhempani päättivät mennä lentäen, koska he halusivat antaa minulle uuden kokemuksen. Siitä lähtien olen lentänyt ja matkustanut paljon. Vaikka en pysty näkemään maailmaa, pystyn kokemaan sitä.

"Kun täytin kolme, ymmärsin jo kynttilöiden lämmön. En mennyt liian lähelle."
"Kun täytin kolme, ymmärsin jo kynttilöiden lämmön. En mennyt liian lähelle."

Erotan valon ja pimeän, en muuta. Näin on ollut syntymästäni saakka. Asia todettiin, kun olin muutaman kuukauden ikäinen vauva. Syytä sokeuteeni ei tiedetä.

Tämä lapsi pärjää. Vanhempani päättivät niin jo varhain, ja sillä periaatteella minut kasvatettiin. Isäni on teknikko ja äitini luokanopettaja, joka syntymäni jälkeen erikoistui näkövammaisten opettajaksi. Minulla on isosisko, näkevä.

Vähiten pelkään sitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat.

Tiedän, että monen sokean lapsen ympärillä on hössötetty ja voivoteltu. Moni lapsi on pistetty pumpuliin, ja häntä on varoiteltu kaikesta. Sillä menolla ihminen kasvaa araksi ja pelokkaaksi.

Minä en pelkää vieraita paikkoja, matkustamista tai uusia kokemuksia. Vähiten pelkään sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat.

”Isä pystytti pihallemme keinun ja kaivoi pilareita varten kunnon kuopat. Siskoni katsoi, kun minut nostettiin kuoppaan tunnustelemaan, millainen se oli. Olin neljä."
”Isä pystytti pihallemme keinun ja kaivoi pilareita varten kunnon kuopat. Siskoni katsoi, kun minut nostettiin kuoppaan tunnustelemaan, millainen se oli. Olin neljä."

Kiitän vanhempiani asenteesta, jonka he opettivat minulle. Äiti ja isä eivät ajatelleet, miten itse selviytyisivät helpoimmalla. Heille ykkösasia oli, että opin pärjäämään.

Ruokakaupassa sain kantaa ostokset kassalle jo kolmevuotiaana. Isä opetti minua tunnistamaan hyllyistä erilaiset purkit ja pakkaukset, erottamaan maitotölkin mehutölkistä tunnustelemalla.

Kypsä liha kuulostaa pannulla erilaiselta kuin raaka.

Tiedän, miltä hyvä tomaatti tuntuu sormissa - sileältä ja kimmoisalta, ei löllöltä. Tunnistan leipäosaston tuoreen leivän tuoksusta, hedelmä- ja vihannesosaston vähän kirpeästä hajusta.

Rakastin koulun kotitaloustunteja, ja minusta tuli aika hyvä kokki. Hajuaisti ja kuulo auttavat ruuanlaitossa. Kypsä liha kuulostaa pannulla erilaiselta kuin raaka. Äänestä tiedän, koska jauheliha on kypsää. Keittiöhommissa pelkään vain sitä, että leikkuuveitsi on liian tylsä.

Maailma avautui minulle pienestä lähtien myös mielikuvituksen kautta. Äiti ja isä selittivät, mitä Disneyn piirretyissä elokuvissa näkyi ja tapahtui. He kertoivat, miltä näytti Pepin Huvikumpu tai Uuno Turhapuron reikäpaita.

Äitini askarteli kohokuvia kasveista, eläimistä ja satuhahmoista niin, että tunsin, millaisia ne ovat. Isä ja pappa tekivät minulle seitsemän metriä pitkän ketjun leikkieläimistäni. Siitä opin, että krokotiililla on hurjat hampaat, leijonalla tuuhea harja ja sarvikuonolla vanttera olemus. Nukeilla en leikkinyt ikinä.

Punainen on minulle mansikka, sininen mustikka. Musta on elegantti ja upea.

Sain aina tuliaisia vanhempieni työmatkoilta. Koralliriutan pala ja kumipuun siemen olivat Thaimaasta. Venäjältä sain maatuskoja, Tunisiasta Saharan hiekkaa, Pariisista pienen, terävähuippuisen Eiffel-tornin ja Italiasta Michelangelon Daavid-patsaan kopion. Niitä tunnustellessa opin, miltä ne näyttävät.

Värit opetettiin minulle assosiaatioiden kautta. Minulle punainen on yhä mansikka, tuli ja viini, sininen mustikka ja taivas. Musta on elegantti, samettinen ja upea.

Tiedän, että väreistä minulle sopivat parhaiten musta, punainen ja sininen.

Sokeat lapset lähetettiin vielä 1980-luvulla usein muista lapsista erilleen vammaisten kouluun. Vanhempani saivat tapella, että pääsin tavalliseen kouluun, jota kävin avustajan kanssa. Nykyään asenne on onneksi muuttunut, ja sokeat lapset käyvät Suomessa useimmiten tavallista koulua. Minun mielestäni se on paras vaihtoehto.

Jos en olisi sokea, minusta olisi varmaan tullut lääkäri.

Otin koulun tosissani. Yläasteella kokeista alkoi tulla kymppejä. Kun kiinnostuin jostakin, ahmin aiheesta kaiken. Jos en olisi sokea, minusta olisi varmaan tullut lääkäri. Myös armeijan käyminen lääkintäjoukoissa olisi kiinnostanut. Suren edelleen, etteivät nämä asiat olleet minulle mahdollisia. Melkein kaikki muu on ollut.

Ennen abivuotta vietin vuoden Saksassa vaihto-oppilaana. Se oli kova koulu. Perheen äiti kieltäytyi kyyditsemästä minua. Hän näytti paikat kerran ja sanoi: seuraavalla kerralla otat kepin käteen ja menet itse. Arkuuteni karisi, kasvoin väkisinkin itsenäiseksi.

Lukion jälkeen opiskelin kielenkääntäjäksi Savonlinnassa. Pääaineeni oli saksan kielen kääntäminen ja tulkkaus.

”Sokeainkampuksella Kentissä Englannissa pääsin kokeilemaan mäenlaskua.”
”Sokeainkampuksella Kentissä Englannissa pääsin kokeilemaan mäenlaskua.”

En unohda hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran kuulin saksalaisen Christianin äänen Skypessä keväällä 2010. Taivaallinen ääni, erikoinen ja suloinen, ajattelin heti.

Silloin en vielä tiennyt, miten ihanilta tulevan puolisoni kasvot ja hiukset tuntuvat, kun niitä silittää. En osannut kuvitella, miten hyvältä Christianin iho voi tuoksua.

Kun pyykki pyöri, alkoi rakkaus. Christian tuoksuu myskiltä.

Nykyisin pystyn haistamaan, milloin Christian on väsynyt. Uupuneena hän tuoksuu mannapuurolta, iloisena myskiltä.

Tutustuimme netin kirjekaveripalstalla. Aluksi kirjoittelimme ihan vain ystävinä, sitten skypetimme. Lomamatkalla Berliinissä sain käydä hänen luonaan pesemässä pyykkiä. Kun pyykki pyöri, alkoi rakkaus.

Keväällä 2011 muutin Christianin luokse Saksaan. Christian viihtyy Suomessa hyvin, hän rakastaa kalaa ja ruisleipää. On silti selvää, että asumme Saksassa, koska ilmasto on siellä mukavampi ja minä hallitsen kielen. Christian on koulutukseltaan arkkitehti ja osaa suomea vain muutaman kirosanan verran.

On huvittavaa, että sokealta naiselta kysytään aina ensimmäisenä, onko hänen kumppaninsakin sokea. Christian on näkevä. Meitä yhdistää luovuus ja uteliaisuus maailmaa kohtaan.

Haaveilin vuosia kustannussopimuksesta. Kirjoittaminen on minulle elinehto. Olen julkaissut pari omakustannekirjaa. Osaan kymmensormijärjestelmän, ja kirjoitan tavallisella tietokoneella. Tekstiä ääneen puhuvat ruudunlukuohjelmat ovat korvaamaton apu.

Kun kirjoitan näkevien maailmasta, käytän mielikuvitustani.

Esikoisromaanini Hiljaa pimeässä julkaisu Nordbooksilta toissa vuonna oli minulle tärkeä asia.

Kun kirjoitan näkevien maailmasta, käytän mielikuvitustani. Kirjoista olen oppinut näkevien maailman ilmauksia: joku vilkaisee murhaavasti, kurtistaa kulmiaan, näyttää välinpitämättömältä. Jos en tiedä, miltä jokin asia näyttää, kysyn Christianilta.

Terveyteni on vuosien mittaan reistaillut usein. Minulle on tehty lihavuusleikkaus ja olen sairastanut masennusta. Selkärankani on osin tehty metallista, koska sairastin Scheuermannin tautia eli selkänikamien kasvuhäiriötä, jota piti hoitaa leikkauksella.

Kestän fyysisiä vaivoja hyvin enkä valita pienestä. Koska ongelmia on ollut, olen vastapainoksi oppinut arvostamaan elämän ihania asioita.

"Ketjusta tunnustelen, miltä eläimet tai vaikka smurffit näyttävät.”
"Ketjusta tunnustelen, miltä eläimet tai vaikka smurffit näyttävät.”

Nautin hyvästä ruuasta ja viineistä kuten cavasta ja chiantista. Rakastan eläimiä, erityisesti opaskoiraani Ikeä ja kissaani Toivoa. Eläimet antavat lämpöä ja lohtua.

Haluan näyttää hyvältä, vaikka en sitä itse näe. Nautin siitä tunteesta.

Käyn säännöllisesti kampaajalla ja värjäytän kulmakarvojani ja ripsiäni. Haluan näyttää hyvältä, huolitellulta. Vaikka en itse sitä näe, nautin siitä tunteesta.

Minulla on paljon ystäviä, sekä näkeviä että sokeita. Olen aktiivinen somessa, seuraan ja kommentoin maailman tapahtumia.

Juuri nyt unelmoin minun ja Christianin häistä, jotka ovat keväällä 2018. Niistä tulee isot. Naimisiin mennään vain kerran, joten haluamme panostaa häihin. Haluan näyttävän puvun, meikin ja kampauksen.

Syrjinnän vastustaminen on minulle tärkeää. Haluaisin näkevien ymmärtävän, että sokeat ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin. Joukossamme on hyviä tyyppejä ja ikäviä ihmisiä kuten kaikkialla muuallakin.

Kierrän kouluissa kertomassa sokean arjesta. Lasten kysymykset ovat mahtavia ja vilpittömiä: Onko unissasi kuvia ja kuinka löydät kotiin? Miten erotat makuuhuoneen ja vessan etkä mene pissalle sänkyyn?

Lapset ansaitsevat asiallista tietoa ja selkeitä vastauksia. Kerron, että unessa aistini toimivat samoin kuin hereilläkin. Uneni perustuvat siis ääniin ja tuntoon. Painajaisteni taustalla soi lähes aina kammottava musiikki.

”Vanhempieni koira Vanttu mahtuu syliin paremmin kuin oma opaskoirani."
”Vanhempieni koira Vanttu mahtuu syliin paremmin kuin oma opaskoirani."

Osaan olla kipakka ja pitää puoleni. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä ärhäkämmäksi olen muuttunut. Minulle ei ryppyillä.

Tähän on vaikuttanut se, miten nykyisessä kotimaassani Saksassa suhtaudutaan sokeisiin. Siellä meidät nähdään edelleen autettavina ja muista riippuvaisina. Asenne on paljon vanhanaikaisempi kuin Suomessa, jossa sokeat hyväksytään osaksi yhteiskuntaa.

En siedä holhoamista. Haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista.

En siedä holhoamista enkä kestä ihmisiä, jotka mitätöivät toisten unelmia. Minulle on annettu alentuvia neuvoja "ihan sinun parastasi ajatellen" ja varoiteltu "ettet nyt vain putoaisi korkealta". Kuka tuollaista haluaa kuulla? En minä ainakaan.

Elämäni on omani, ja haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista. Jokainen päivä voi tuoda seikkailun.

Yksi seikkailu on edessä ihan pian. Christian ja minä hyppäämme tuntemattomaan ja lähdemme vuodeksi vapaaehtoistöihin toiselle puolelle maapalloa, Australiaan.

En tunne ketään koko mantereelta. En ole koskaan aiemmin matkustanut Euroopan ulkopuolelle. Vanhempani ja ystäväni jäävät kauas. Karanteenimääräysten vuoksi en voi ottaa mukaan opaskoiraani. Jo 18-sivuisen viisumihakemuksen tekeminen oli sellainen urakka, että itku tuli.

Mutta tiedän, että yhdessä minä ja Christian pärjäämme missä tahansa. Minä en pelkää."

38-vuotias Jonna Mononen on koulutukseltaan filosofian maisteri ja ammatiltaan kirjailija. Hän asuu kihlattunsa Christian Heynken, 38, kanssa. Jonna rakastaa hajuvesiä ja otti rintaansa pienen mustan kissatatuoinnin 30-vuotislahjaksi itselleen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2017.

Kirje ystävältä

Rakas Jonna,

Olemme tunteneet toisemme vauvasta asti. Vanhempamme tapasivat Näkövammaisten keskusliiton sopeutumisvalmennuskurssilla ja huomasivat, että me kaksi sokeaa vauvaa viihdyimme yhdessä.

Vuosien mittaan sinusta on tullut minulle enemmän kuin ystävä. Olet minulle kuin sisko, ja minulla on kunnia tuntea olevani veljesi. Luotan sinuun ja tiedän, että sinä luotat minuun. Meillä on omalaatuiset jutut ja aivan kipeä yhteinen huumori.

Tapaamme aina, kun olet Suomessa. Lisäksi puhumme Skypessä ja kirjoitamme usein toisillemme. En hämmästynyt sitä, että muutit Saksaan enkä sitä, että olet nyt lähdössä Australiaan. Menet ja teet unelmistasi totta. Niin olet aina tehnyt.

Ilman sinua en eläisi nykyisenlaista riippumatonta ja itsenäistä elämää omassa kodissani. Sinä tuuppasit minua, sinä kannustit lähtemään lapsuudenkodista omille siiville. Ilman sinua en olisi koskaan uskaltanut ottaa sellaista askelta. En unohda sitä koskaan.

Rakkaudella

Heikki

tuulamoi

Sokea Jonna Mononen: "Haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista"

Jonna on ihana! Tutustuin häneen vasta pari vuotta sitten hänen kirjoitustensa takia - ja siksi, että tyttäreni on käynyt samaa Savonlinnan yliopistoa ja kummityttäreni on on ollut samassa koulussa Jonnan kanssa. Kirjan julkkareissa tapasimme sekä Imatralaa kirjakaupassa, jossa Jonna oli markkinoimassa kirjaansa. Kiitos Jonna; olety avartanut maailmaani :)
Lue kommentti
Ismo Alanko on 56-vuotias rockmuusikko, joka tunnetaan muun muassa yhtyeistä Hassisen kone ja Sielun Veljet. Julkaissut vastikään livelevyn Yksin Vanhalla. Yksin-soolokiertue jatkuu vielä lokakuun 2017 loppuun asti. Asuu Helsingissä kuvataiteilija Johanna Sipilän kanssa. Pelaa kerran viikossa pingistä Kisahallissa, paitsi jos laiskottaa tai on hyvä ilma.

Tämä mies on ollut 19-vuotiaasta asti rocktähti. Silti hän väittää, että useimmat suomalaiset eivät vieläkään ole ihan varmoja, onko hänen etunimensä Ismo vai Ilkka.

Ismo Alanko makaa veneen kokassa ja tuijottaa taivasta.

Minä kuulun tähän, hän tajuaa yhtäkkiä. Kuulun ihan kaikkeen, noihin pilviin ja tähän puuveneeseen. Olen tosi pieni mutta osa taivasta.

Pieni Ismo tosiaan on, ehkä viisivuotias. Taivas on hänestä turva, sillä taivas ei muutu. Tapahtui elämässä mitä tahansa, sama aurinko paistaa aina, vielä sadankin vuoden päästä.

"Olin lapsena kohtuuttoman herkkä. Kun koulun pahat pojat tajusivat, että pillahdan itkuun mistä vain, ne oikein innostuivat itkettämään."
"Olin lapsena kohtuuttoman herkkä. Kun koulun pahat pojat tajusivat, että pillahdan itkuun mistä vain, ne oikein innostuivat itkettämään."

"Siinä ajatuksessa on minusta yhä jotain hirveän lohdullista", Ismo sanoo.

"Sinä hetkenä veneessä maatessani tunsin olevani yhtä kaiken kanssa. Tajusin, että olen yksi pieni palanen maailmankaikkeutta, en yhtään sen enempää enkä vähempää. Se oivallus on kantanut minua läpi elämän."

Maailmankaikkeuden vatvominen kuulostaa ehkä hieman juhlalliselta, mutta Ismon työssä se on tarpeellista puuhaa. 19-vuotiaasta asti hän on ollut rocktähti. Siinä ammatissa pysyy täyspäisenä vain, jos painaa mieleensä pari asiaa:

Olen pieni hippunen, mutta niin ovat kaikki muutkin.

Olen erityinen, mutta en sen erityisempi kuin kukaan muukaan.

Ikänäkö pitää nuorena

Ismo Alangon puheääni on yhtä matala ja vangitseva kuin hänen lauluäänensä.

Työhuone helsinkiläisen kerrostalon kellarissa on Ismolle tärkeä. "Tarvitsen paikan, jossa voi huutaa."
Työhuone helsinkiläisen kerrostalon kellarissa on Ismolle tärkeä. "Tarvitsen paikan, jossa voi huutaa."

Vaikka hän istuu työhuoneessaan helsinkiläisen kerrostalon kellarissa ja sanoo tavallisia asioita, kuten "olisitko halunnut kahvia, ostin vain limsaa", tuntuu kuin kuuntelisi konserttia.

Aluksi Ismo haluaa oikaista pari väärinkäsitystä. Ensimmäinen on se, että hän olisi muka ahkera.

Ei ole.

"Usein päätän, että tulen työhuoneelle joka aamu. Mutta heti jos aurinko paistaa, menenkin pyöräilemään. Olen laiskuri, en viitsi tehdä edes ruokaa. En tajua, miksi Ilkka-veljenikin kutsuu minua työnarkomaaniksi."

Todennäköisesti Ismo ei vain huomaa tekevänsä töitä. Pyöräillessään tai löysäillessään kaupungilla hän nimittäin miettii sanoituksia. Sanat pyörivät päässä, etsivät oikeaa järjestystä ja siirtyvät jonain päivänä valmiina paperille.

Lehtitietojen mukaan kuntoaan Ismo kuitenkin hoitaa kurinalaisesti, esimerkiksi uimalla. Pitääkö paikkansa?

"Ei. Usein huomaan, etten ole liikkunut kahteen viikkoon. Itsekurini on surkea. Olen ihan yhtä hulttio kuin nuorena. Vanhetessa hulttious vain muuttaa muotoaan."

Vaikka silmien ympärillä on naururyppyjä, on vaikea uskoa, että marraskuussa tämä mies täyttää 57.

Ismo on elänyt tyypillisen rokkari-elämänkaaren, jossa on yksi mahtava puoli: vanhetessa nuorenee.

"Jos nuorena tarpeeksi rellestää ja vetää ittensä ihan paskaks, ja vasta näin vanhemmiten rauhoittuu, onkin tavallaan paremmassa kondiksessa vanhana kuin nuorena. Siksi tunnen itseni aina vain nuoremmaksi. Ikänäkökin voi kyllä vaikuttaa. En näe itseäni peilistä enää kovin tarkasti."

Tykkäävätkö ne musta?

Kun 19-vuotias Ismo Kullervo Alanko ilmestyi julkisuuteen, kaikki kävi äkkiä.

Joulukuussa 1979 hän perusti joensuulaiskavereittensa kanssa punk-yhtyeen, jonka he nimesivät paikallisen ompelukoneliikkeen mukaan Hassisen koneeksi. Liikkeen omistaja pahastui kunniasta niin, että muutti yrityksensä nimen Joensuun Konepalveluksi.

Toukokuussa yhtye voitti rockin SM-kisat. Syyskuussa ilmestyi albumi, jolla Ismo lauloi, että on mukavaa olla rappiolla, olla vaan täysi nolla.

Levy myi heti kultaa.

"Muutuimme yhdessä yössä tuntemattomista maalaispojista rocktähdiksi. Kuuppahan siitä sekosi. Yritimme olla muuttumatta kusipäisiksi, mutta aika vaikeaa se oli."

Bändi teki noin 150 keikkaa vuodessa. Useimmat niistä olivat tanssilavoilla syrjäisten pöpelikköjen keskellä.

"Se oli hirveän hauskaa ja helvetin ahdistavaa. Menestyksestä tuli ristiriitainen olo. Tavallaan tuntui, ettei olisi sittenkään saanut olla julkkis eikä rocktähti, vaikka juuri siitä olin haaveillut."

Rahakin hämmensi. Musiikillaan Ismo halusi kapinoida kaupallisuutta vastaan, ja yhtäkkiä samoista biiseistä tulikin rahaa. Se tuntui väärältä.
Keikkapalkkionsa Ismo sijoitti käytettyyn sitikkaan, joka hajosi heti, sekä Joensuun halvimpaan pianoon, jota hän soittaa vieläkin.

Ismo oppi, että jokainen keikka herättää kolme tunnetta.

"Juhliminen oli ankaraa ja jatkuvaa. Viinanjuonti oli keino kestää omaa hämmennystä ja yleisesti hyväksytty tapa, jota kaikki bändit 1980-luvulla harrastivat."

Tyhjyys iskee esiintymisten jälkeen vieläkin, 37 vuoden uran jälkeen.

"Tyhjyys tulee aina, ja se on vain lusittava. Kyllä paskaa fiilistä aina muutaman päivän kestää."

Vaikka keikka olisi mennyt hyvin, jo takahuoneessa nousee epävarmuus. Onnistuinko? Tykkäsivätkö ne?

"Tyhjyys tulee aina, ja se on vain lusittava. Kyllä paskaa fiilistä aina muutaman päivän kestää. Silloin voi vaikka tuijottaa seinää tai katsoa telkkaria. Jos juo eli ottaa rundinollauksen, tyhjyys kestää pitkään, mutta jos ei ota, se kestää vain pari päivää."

Se toinen I. Alanko

Kuvittele olevasi rocktähti.

Olet kuvitellut ehkä jo aiemminkin. Useimmat meistä ovat.

Mitä tähti tekee? Loistaa aina. Valaisee muita. On korkealla, toisten yläpuolella, kaikkien tuijoteltavissa.

Kuulostaa melko vaativalta työnkuvalta. Ei ihme, että Ismon on välillä muistutettava itseään siitä, että hän on vain ripaus maailmankaikkeutta.

Vaikeinta työssä on ollut julkisuus. Se on kuin kolmas pyörä, joka on tunkenut Ismon ja musiikin väliin.

"Ihmissuhteissani olen hyvin arka ja ujo."

Nuorena hermo meni heti, jos joku hoipersi kapakassa selittämään jotain. Se johtui epävarmuudesta.

"Olen aina ollut hyvin arka ja ujo. En esiintyessäni mutta ihmissuhteissani. Nuorempana kuvittelin helposti, että muut ihmiset ovat jotenkin minua ylempänä. Että ne ovat fiksumpia ja tajuavat minua enemmän, koska niillä on hieno koulutus tai titteli."

Vanhemmiten sekin harhaluulo on haihtunut.

"Enää en myöskään kuvittele, että kaikki olisivat loputtoman kiinnostuneita juuri minusta. Koska eivät ne ole!"

Itse asiassa Ismo on melko varma, että moni tämänkin jutun lukijoista kuvittelee, että haastateltavana on parhaillaan Ilkka Alanko Neljästä Ruususta.

Ilkka on Ismon pikkuveli, tunnettu muusikko hänkin, kuten myös heidän kaksi muuta sisarustaan, Helsingin kaupunginorkesterin viulisti Satu Alanko-Rautamaa ja Radion sinfoniaorkesterin huilisti Petri Alanko.

Sekä Ilkka että Ismo kuuluvat maan tunnetuimpiin rocktähtiin. Siitä huolimatta heidät sekoitetaan toisiinsa vähintään kerran kuussa.

"Niin usein, ettei se enää edes naurata", Ismo sanoo.

Viimeksi pari päivää sitten Ilkka lähetti Ismolle kuvan, jossa näkyi mainos eräiltä festareilta. Kuvassa hymyili Ilkka. Kuvan alla luki "Ismo Alanko".

"Osaan matkia Ilkka-veljeni lavamaneereita täydellisesti, samoin hän minun. Kun kerran ilmestyin Ilin keikalle vetämään encorea, yleisö luuli minua häneksi", Ismo sanoo.
"Osaan matkia Ilkka-veljeni lavamaneereita täydellisesti, samoin hän minun. Kun kerran ilmestyin Ilin keikalle vetämään encorea, yleisö luuli minua häneksi", Ismo sanoo.

"Veikkaan, että suurin osa suomalaisista luulee, että on olemassa vain yksi I. Alanko. Se, joka soittaa Neljässä Ruusussa ja jolla oli ennen bändi nimeltä Hassisen kone."

Ruoka, vesi, rakkaus

Ismo myöntää, ettei haastattelujen antaminen ole vieläkään hänen lempipuuhaansa. Urheasti hän kuitenkin yrittää vastata henkilökohtaisiinkin kysymyksiin.

Kuten tähän: Miten käsityksesi rakkaudesta on muuttunut?

"Nuorempana en tajunnut, miten merkittävä asia se oikeasti on. Ihmisen on saatava ruokaa ja vettä, jotta hän pysyy hengissä, mutta kolmanneksi tärkein on rakkaus. Usein mietin, miten rakkauselämä vaikuttaa esimerkiksi poliitikkojen tai sissipäälliköitten päätöksiin. Jos heillä menisi paremmin rakkausrintamalla, tekisivätkö he ihan erilaisia päätöksiä?"

Omasta rakkauselämästään Ismo kertoo vain sen, että asuu avoliitossa kuvataiteilija Johanna Sipilän kanssa. Liitostaan näyttelijä Kirsti Kuosmasen kanssa hänellä on 17-vuotias tytär ja 24-vuotias poika.

"Vaikeinta elämässä on minusta vanhemmuus. Sen mukana tulee kaikki, koko ihmiselon kirjo. Mistään omista asioistaan ei ole yhtä huolissaan kuin lastensa asioista", Ismo sanoo.

"En tiedä yhtään, miten olen isänä onnistunut."

"Joskus tuntuu, että vanhemmuus on rooli, jossa voi vain epäonnistua. Kukaan ei saa siitä huippuarvosanaa, teki mitä vain. En tiedä yhtään, miten olen isänä onnistunut. Ainakin olen yrittänyt olla läsnä lasteni elämässä mahdollisimman paljon."

Kun Ismolta kysyy, mitä hän tekee nykyisin lastensa kanssa, kysymys tuntuu hänestä niin henkilökohtaiselta, ettei hän halua vastata.
Varovaisuuteen on syy.

"Olen ollut julkisessa ammatissa melkein 40 vuotta. Samalla olen yrittänyt pitää profiilini niin matalana kuin mahdollista. Minulle on tosi tärkeää, että pystyn käymään uimahalleissa ja kulkemaan raitiovaunuilla, tekemään ihan tavallisia asioita ja silti myös tätä rakastamaani työtä. Se on suurta vapautta."

Mie oon mualta

Yksi Ismon tuntemattomista helmistä on kappale Mie oon mualta. Se syntyi vastaiskuna Mikko Alatalon Mä maalaispoika oon -hitille.

"Minusta oli niin törkeää väittää, että joku maalainen muka sanoisi 'mä maalaispoika oon'. Sehän on ihan stadilaista puhetta!" Ismo sanoo ja tuohtuu vieläkin.

Mie oon mualta -kappaleen Ismo sävelsi ja sanoitti 11-vuotiaana. Samaan luomiskauteen sijoittuivat biisit, joissa seikkailevat hahmot Ravintolamuusikko Ronkainen, Teurastaja Turunen ja Nariseva Naapuri.

"Alkusoinnut olivat silloin minusta kova juttu. Johtui varmaan siitä, että kuulin äidin lausuvan niin paljon kalevalaista matskua. Äidiltä perin palavan innostuksen kieleen."

Lausuntataiteilija, opetusneuvos Anna-Liisa Alanko on nyt 82. Hän lausuu ja kirjoittaa runoja vieläkin.

Pienenä Ismo seurasi sivusta, kuinka äiti avasi kotona ääntään.

Nynnyng tynnyng, ninning ginning, kuului äidin suusta. Sen jälkeen äiti raportoi Ismolle yksityiskohtaisesti, miten hengitysharjoitukset vaikuttavat ääneen laatuun.

Ismo painoi kaiken mieleensä.

Kun äiti joogasi, Ismo seisoi päällään vieressä. Kun äiti harjoitteli lausuntailtaa varten olohuoneessa, Ismo kuunteli sohvalla. Kun äiti esiintyi, Ismo hoiti tehosteita ja pyöritti ylpeänä mankkaa kulisseissa.

Voitto-isä työskenteli pankissa ja eteni pankinjohtajaksi. Vapaa-ajallaan hän lauloi kuorossa, ei alankomaisena bassona vaan tenorina.

"Isä oli jämpti pohjalainen, hyvin kiireinen mies. Uskon, että hänen syvin haaveensa oli tulla muusikoksi. Ehkä siksi meitä kannustettiin niin innokkaasti soittotunneille."

Ismo soitti selloa ja perusti ensimmäisen bändinsä 13-vuotiaana. Ohjelmistoon kuului Jöröjukkarock. Säveltely ja sanoittelu tuntui hänestä yhtä selvältä ja luontevalta kuin syöminen ja nukkuminen.

"16-vuotiaana pidin itseäni jo aivan mahtavana biisintekijänä. Lähettelin nauhojani levy-yhtiöihin ja sain aina saman ystävällisen palautteen: valitettavasti emme voi sijoittaa musiikkia tuotantoomme."

Kun Ismo oli 23-vuotias, isä kuoli sydänkohtaukseen.

Päivällä Ismo kävi hautajaisissa. Illalla hän meni Varkauteen silloisen yhtyeensä Sielun Veljien keikalle.

"Bändi oli kupla, joka suojeli minua. Surun käsittelin vasta vuosia myöhemmin."

Hittikin voi hävettää

Miten näitä tehtiin? En osaa mitään. En ole ammattilainen.

Siltä Ismosta tuntuu joka kerta, kun hän alkaa säveltää uutta kappaletta.

"Biisin ensimmäinen versio on aina räpellys. Niin surkea, että mietin, enkö ole oppinut 40 vuodessa mitään."

"Ensimmäinen versio on aina räpellys. Niin surkea, että mietin aina, enkö todellakaan ole oppinut 40 vuodessa mitään."

Enää hän ei pelästy surkeusvaihetta. Se on osa työtä, ja työtään hän rakastaa. Sitä paitsi on niitäkin kappaleita, jotka syntyvät itsestään. Sellainen oli Kun Suomi putos puusta.

Oli vuosi 1990. Ismo istui uimahallin saunassa ja kuunteli tuntemattoman miesjoukon paasausta politiikasta.

"Yhtäkkiä aloin miettiä, miten nopeasti Suomi oli muuttunut. Äitini asui vielä mökissä, jossa ei ollut sähköjä."

Ismo lähti saunasta, pukeutui, käveli uimahallin kahvioon ja kirjoitti biisin sanat. Kotona hän istui pianon ääreen ja teki tekstiin sävelet.

Taiteilijaelämää-hitin synnyttäminen sen sijaan kesti puolitoista vuotta. Niin kauan vei, ennen kuin miksaaja keksi yhdistellä osaset niin, että kappale lakkasi kuulostamasta "vaisulta ja köpöseltä".

"Kyllä minä sitäkin biisiä ensin häpesin. Sanoitus oli niin älytön. Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa autoradiosta, en meinannut uskoa korviani. Haluavatko ne oikeasti soittaa tätä?"

Joskus ensin pulpahtaa teksti, joskus melodia. Joskus ei pulpahda yhtään mitään vuoteen.

Ismo ei osaa soittaa viulua, mutta soittaa sitä silti. Tosin sellotyyliin.
Ismo ei osaa soittaa viulua, mutta soittaa sitä silti. Tosin sellotyyliin.

Saarnaajaksi Ismo ei aio ryhtyä koskaan.

"Jos hoen seuraavalla sinkullani, että Trump on perseestä, Trump on perseestä, tajuuttekste hei, Trump on perseestä, maailma ei muutu mitenkään. Mutta jos biiseistäni paistaa läpi se, että olen rakkauden ja myötätunnon asialla, pystyn ehkä vaikuttamaan yksittäiseen ihmiseen. Jos saan lauluillani yhdenkin ihmisen tuntemaan, ettei hän ole maailmassa yksin, työni ei ole turhaa. Se on tosi pientä ja hidasta vaikuttamista, mutta tärkeää."

Tänäkin syksynä Ismo lähtee soolokiertueelle, nousee yksin lavalle, laulaa tunteensa ulos ja jännittää, tunnistaako yleisö ne omikseen.
"Laulaessa tuntuu, kuin olisin pelkkää ääntä. Aistin yleisön läsnäolon. Se on mukana äänessä, jota tuotan. Se on kummallisen eheyttävä kokemus. Maailman hienoin tunne."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 18/2017.

Tässä sarjassa esitellään Kodin Kuvalehden lukijabloggaajia. Elämää Siskolassa -blogin pitäjälle vanha hirsitalo on suuri inspiraation lähde.  

Kerro jotain itsestäsi!

Olen 31-vuotias eteläkarjalainen, peruspositiivinen kahden tytön äiti. Ammatiltani olen optikko, ja työssäni pääsen toteuttamaan pikkutarkkaa ja järjestelmällistä puolta itsessäni. Nautin aktiivisesta elämästä, mutta vastapainoksi kaipaan kotona rauhoittumista ja hiljentymistä.

Haluan tehdä joka päivä itselleni ja perheelleni tärkeitä asioita. Jos on oikein kiire, riittää, että saa hetken hengähtää sohvalla, rapsutella koiraa ja juoda kupin teetä. 

Pidät blogia nimeltä Elämää Siskolassa. Mikä paikka on Siskola ja ketä siellä asuu? 

Siskola on kotimme, vanha keltainen, hirsinen paritalo. Se on puuhamaamme, jossa tekeminen ei lopu kesken. Siskolassa asuu minun lisäkseni mieheni ja kaksi tytärtämme sekä koiramme Vainu. 

Siskolan voi ajatella olevan myös mielentila: arjen herkkuja ja helmiä oikeiden siskojen ja sielunsiskojen kera.

Mistä kirjoitat blogissasi? 

Kirjoitan itselleni läheisistä asioista, kuten ruuanlaitosta, leivonnasta, perhe-elämästä ja puutarhasta. Pääpaino on elämän positiivisissa asioissa. Haluan tuoda ripauksen juhlaa arjen keskelle.

Arkeeni kuuluvat ruuanlaitto ja hyvästä ruuasta nauttiminen. Päivän tärkein hetki on se, kun perhe kokoontuu yhden pöydän ääreen vaihtamaan päivän kuulumisia. Siksi monet asiat blogissani liittyvät ruokaan.

Välillä blogissani piipahdetaan myös vanhassa Pappilassa, joka on vanhempieni kotitalo. Mielenkiintoinen vanha hirsitalo sekin, josta saisi vaikka ihan oman bloginsa! 

Blogissasi on herkullisia reseptejä. Millaisia ruokia tai leivonnaisia tykkäät valmistaa? 

Leipominen on erityisen mieluisaa puuhaa, ja sitä on kiva tehdä yhdessä lasten kanssa. Monissa leivontaresepteissäni on mukana lapsuuden makumuistoja.

Tykkään käyttää ruuissani kausituotteita ja mahdollisuuksien mukaan omasta tai läheisten puutarhasta saatuja tuotteita. Etenkin kasvisruuat ovat lähellä sydäntäni.  

Ruuanlaittajana arvostan hyviä raaka-aineita ja yksinkertaisia ja helppoja reseptejä. Ruuanlaiton ja leivonnan kuuluu olla hauskaa!  

Mistä asioista inspiroidut? 

Arjen pienistä ja kauniista asioista, luonnosta, puutarhasta. Lapset ovat myös hyviä ideapankkeja. He ovat aina innolla mukana kaikessa luovassa toiminnassa.

Myös vanha talo toimii suurena inspiraation lähteenä. Siskolassa on hyvä henki, joka inspiroi minua. 

Seuraatko itse blogeja?  

Luen säännöllisesti kaikkia Kodin Kuvalehden blogeja ja lukijayhteisön blogeja. Lisäksi luen erilaisia muoti-, lifestyle-, puutarha- ja ruokablogeja. Joskus saatan vain surffailla blogisivuilla ja etsiskellä uudenlaisia luettavaksi.  

Tällä hetkellä olen koukussa Alexa Dagmarin muotiblogiin, vanhan talon elämästä kertovaan Jovelan talopäiväkirja -blogiin ja ikisuosikkiini Kalastajan vaimo -blogiin. 

Mitä harrastat? 

Tänä syksynä aloitin uudestaan pitkän tauon jälkeen rakkaan harrastukseni, viulun soittamisen. Lisäksi käyn zumbassa ja ulkoilen paljon koiramme Vainun kanssa.  

Kun kysyin lapsena äidiltäni, mitä harrastat, hän vastasi: "puutarhanhoitoa ja ruuanlaittoa". En oikein ymmärtänyt, sillä mielestäni ne eivät olleet oikeita harrastuksia. Nyt vastaan tähän kuitenkin äitini sanoin, että harrastan puutarhanhoitoa ja ruuanlaittoa.

Vapaa-aikaa kuluu myös vanhan hirsitalomme parissa. Vanhassa talossahan tunnetusti riittää tekemistä. 

Mistä unelmoit? 

Aika monet unelmat liittyvät Siskolaan ja täällä asuviin ihmisiin. Konkreettisimmat unelmat ovat remontointihaaveita.

Salaa haaveilen, että joskus alkaisin vielä opiskelemaan.

Sekin olisi aika unelma, jos saataisiin muutama ihana aurinkoinen syyspäivä tämän jatkuvan vesisateen tilalle.