Sukupuolensa korjannut Alex Muurinen:
Alex Muurinen, 23, asuu kihlattunsa Peninan, 27, kanssa Hämeenkoskella. He menevät naimisiin elokuussa.
Alex Muurinen, 23, asuu kihlattunsa Peninan, 27, kanssa Hämeenkoskella. He menevät naimisiin elokuussa.

Kun Alex Muurisen rinnat alkoivat kasvaa, hän itki: näin ei pitäisi olla, minun kuuluisi olla poika. 18-vuotiaana hän aloitti sukupuolenkorjausprosessin. 

"Nimeni oli Netta Jamina. Netta Muskett oli äidin lempikirjailija, siitä hän keksi nimen. Ihan kaunis nimi, mutta ei minun. Se on tytön nimi. Sillä nimellä piti kuitenkin esittäytyä koulussa.

Ekaluokasta Säkylässä muistan parhaiten, miten sain ensimmäisen ison polkupyörän ja violetin pyöräilykypärän, jossa oli Tasmanian tuholaisten kuvia. Tokaluokalla alkoi kiusaaminen. Sitä kesti yhdeksän vuotta.

Läski. Ruma. Lesbo. Tyhmä. Luuseri. Outo. Epämääräinen.

Koulun käytävät kaikuivat, joku lapsista sanoi joka päivä noin. Tiesin kyllä kertomattakin, että olen outo, mutta en ymmärtänyt, miksi.

Liikuntatunnilla pojat pelasivat jalkapalloa. Ajattelin, että siellä minunkin pitäisi olla. Tytöillä oli voimistelua. Sen jälkeen olisi pitänyt mennä suihkuun. En mennyt. Menin kotiin piirtämään hevosia.

Yritin mennä poikien porukoihin, mutta olin heille outo tyttö. 

Kun rinnat alkoivat kasvaa, tajusin, että olen väärässä kehossa. Minulla oli tytön vartalo, vaikka olin poika. En pystynyt katsomaan tai koskemaan rintojani. Puin päälle isoja ruudullisia flanellikauluspaitoja.

Yritin sopeutua tyttöjen joukkoon: höpötin siitä, kuka oli sanonut mitäkin ja missä on disko. Kuulostin ontolta. Yritin mennä poikien porukoihin, mutta en kelvannut. Olin heille outo tyttö, en hyvä jätkä.

14-vuotiaana löysin tyttöystävän netistä. Hän lähetteli minulle kuvia itsestään ja ostoksistaan. Oli meillä seksiäkin. Hän tiesi etukäteen, että vaikka vaikutan poikamaiselta, penis puuttuu. Ei se ollut ongelma.

Kun tyttö tuli kylään, kävimme S-marketissa ja teimme makaronilaatikkoa. Sellaista söpöä. Äiti ei arvannut, että meillä on suhde. Hän ajatteli vain, että kiva kun Nettakin on löytänyt itselleen kavereita.

Suhde ei kestänyt kovin pitkään, eikä seuraavakaan.

Kolmannen luokan koulukuva. ”Sain joka päivä kuulla olevani läski ja omituinen.” 

”Tuntuu kamalalta. Minulla on hirveän huono olo ja haluan tehdä itselleni jotakin, kun en jaksa.” Sanoin asian ääneen ensimmäistä kertaa vasta 16-vuotiaana, ammattikoulun koulukuraattorille.

Pääsin nuorisopsykiatriselle osastolle puoleksitoista kuukaudeksi. Siellä lähinnä leikkelin lehdistä kuvia kollaasiin taideterapiassa ja istuin ikkunalaudalla. Keskusteluaikaa psykologin kanssa oli puoli tuntia viikossa. Hän kysyi aina: ”No mitäs tänään kuuluu?”

Sitten minut lähetettiin kotiin.Yritin itsemurhaa. Palasin osastolle kuudeksi viikoksi.

Sairaalasta menin hetkeksi isän luo asumaan. Isä luki olohuoneessa lehteä, kun kirjoitin Googleen hakusanoja ’tyttö ei halua olla tyttö’ ja ’tyttö vai poika’. Päädyin ihmisoikeusjärjestö Setan Transtukipisteen sivuille.

Tunnit kuluivat ja maailma aukeni. Tajusin, etten ole ainoa, joka tuntee elävänsä väärän sukupuolen ruumiissa. Ja ennen kaikkea: asialle voi tehdä jotakin.

Oli helppo ymmärtää, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. En miettinyt hetkeäkään, uskallanko.

Terveyskeskuksen tiskillä istui pelottavan näköinen harppu. Vapisutti vähän. Keskustelu oli lyhyt:

”Tarvitsisin ajan lääkäriltä, jotta saisin lähetteen transtutkimuksiin.”

”Siis minne?”

”Transtutkimuksiin.”

”No, tuossa on yksi peruutusaika ensi maanantaille.”

Siitä sukupuolenkorjausprosessini alkoi marraskuussa 2009.

Ensin kävin puoli vuotta keskustelemassa kahden psykiatrin, sairaanhoitajan ja terapeutin kanssa. Joskus tuntui, että aina tivattiin samoja. Kuinka kauan olet tuntenut ristiriitaa kehosi suhteen? Miten se näkyy arkielämässäsi? Käytätkö miesten vai naisten vessaa?

Piti puhua asioista, joista en ollut koskaan kertonut kenellekään. Olin silloin aika ujokin. Koko ajan pelotti, mitä jos en kelpaakaan korjattavaksi, leikkauksiin.

Verkostoiduin jonkin verran. Joskus jäin miettimään, että käyn aika uudenlaista sähköpostinvaihtoa.

”Haluaisin ilmoittautua TransHelsingin sunnuntain piikkiryhmään. Olen transpoika, jolla on prosessi käynnissä, mutta en ole vielä testosteroneja saanut.”

”Tervetuloa! Harjoittelemaan pääset ainakin hedelmällä, ja jos rohkeutta riittää niin myös ihmisellä.”

Kun myönteinen päätös sukupuolen korjauksesta tuli, kävelin suoraan apteekkiin ostamaan hormoneja.

 

Kerroin Facebookissa sukupuolenkorjausprosessistani kerralla kaikille. Se tuntui helpoimmalta. Tiesin, että äiti ja sukulaiset lukisivat.

Pitkän viestin ydin kuului:

”Minä, Netta, en ole onnellinen. Minä en ole nainen. En osaa selittää, miksi olen sisimmältäni mies. Se on minulle yhtä päivänselvä asia kuin se, että kuuhun ei pysty kävelemään ja että ihminen ei lennä.

Nyt olen hakenut lähetteen sukupuolenkorjausprosessiin. En usko, että pystyn vielä puhumaan tästä puhelimessa, joten ottakaa yhteyttä netin avulla tai kasvokkain. Minulla on oikeus elää niin kuin itse tahdon.”

Jäin odottamaan. Äidin viesti tuli parin tunnin kuluttua. Hän lupasi tukea, päätän mitä tahansa.

Osasin arvata, että äiti ei hylkää. Hän on sellainen, että on aina kaikkien puolella.

Joka aamu tarkistin karvatilanteen. Siellä ne kasvoivat. 

Emme jutelleet mistään kovin syvällisesti, mutta olihan hän vuosien aikaan ymmärtänyt. Lapsena en halunnut leikkiä nukeilla, vaan konttasin märällä asvaltilla.

Joskus äiti ilmoitukseni jälkeen katsoi vähän huolestuneen näköisenä, mutta ei sanonut mitään.

Ajankohta kertomiselle oli hyvä, sillä aloin muuttua miehekkäämmäksi. Joka aamu tarkistin karvatilanteen. Siellä ne kasvoivat, ensin muualle ja lopuksi naamaan. Hyvä etten innoissani mitannut viivoittimella. Kuukautiset loppuivat, kurkussa alkoi tuntua matalammalta.

Se ei tuntunut hetkeäkään oudolta, vain oikealta.

Alkoi tosielämän koe, jossa piti ennen leikkausta elää julkisesti tulevassa sukupuolessa, mennä läpi miehenä.

Oli paljon onnelliseksi tekeviä hetkiä:

Kun menin ostamaan keksejä kaverin kanssa ja myyjä vitsaili, että Prinsessakeksejä miehille, jahas.

Kun kukaan ei tuijottanut punttisalilla, vaikka menin miesten pukuhuoneeseen. Rinnat piilotin paidan alle ja litistin ne binderillä, rintasiteellä.

Kun opettaja kysyi ihmeissään, miksi minulla on naisen sosiaaliturvatunnus, vaikka olen poika.

 

Tämä on Alexin viimeinen omakuva ennen rintojenpoistoleikkausta. Se on otettu syksyllä 2012.

Rinnat lähtivät ensimmäisenä, syksyllä 2012. Olin silloin 21-vuotias. Leikkausta seuraavana päivänä hoitaja otti siteet pois ja lähti hakemaan jotakin. Menin äkkiä peilin eteen ja katsoin.

Vihdoin rintakehä näytti siltä kuin piti. Litteältä. Vaikka olihan se aluksi hurjan näköinen  mustine nänneineen ja arpineen.

Rintojen poistaminen ei kuitenkaan tuonut onnea. Edelleen masensi. Oli päiviä, jolloin ällötti, harmitti ja oksetti. Serkut menivät naimisiin. Minä en. Naamalle leväytettiin perhepotretteja, minulla ei ollut ketään.

Leivoin perunarieskoja, mutta oli surullista syödä yksin. Keittiö oli kolkko.

Ajattelin, että olen niin omituinen ja jörö, ettei kukaan halua olla kanssani. Laitoin ostostelevision päälle, ettei tarvinnut kuunnella vain omaa hengitystä.

Sitten menin kesätöihin tallille. Siellä oli Penina, jolla oli vaalea tukka, tiukat ratsastushousut jalassa. Aloimme seurustella. Hevospiireissä supistiin jo aikaisemmin, että olen ollut tyttö. Penina oli lukenut siitä blogistani, mutta se ei ollut hänelle tärkeää. Hän näki minussa vain komean miehen, niin hän on sanonut.

Olimme olleet yhdessä kolme kuukautta, kun pääsin seuraavaan leikkaukseen. Siinä minulta poistettiin kohtu ja munasarjat, ja emätin ommeltiin kiinni. Jalat telineisiin, mittarit sormiin, nukutus, herääminen, siinä se. Parin päivän kuluttua Penina haki minut kotiin.

Se, etten leikkauksen jälkeen voi saada biologisia lapsia, ei ole tuntunut tärkeältä. Lapset eivät kiinnosta. Jos alkavat kiinnostaa, ainahan voi adoptoida.

Penina seurasi, että tikit sulavat kuten pitää. Sen jälkeen menimme koirien kanssa lenkille ja keitimme spagettia, sellaista tavallista.

Minulla oli vihdoinkin rakas. Puoli vuotta myöhemmin ostimme kihlasormukset Tallinnan-laivalla.

 

Penikseni kiinnostaa ihmisiä eniten. Onhan se ihan ymmärrettävää. Seksi sujuu hyvin, kiitos kysymästä, saahan sen parrun kaikesta muustakin, jos ei omaa ole. Ihmisten ilmoilla olen käyttänyt housuihin laitettavaa silikonipenistä, aika usein kotonakin. Ihan vain, koska se tuntuu oikealta.

Aika viimeiseen leikkaukseen on jo sovittu. Silloin minulle rakennetaan oikea penis. Ihoa penikseen otetaan reidestä tai olkavarresta.

Puhun mieluummin halihetkistä kuin peniksestäni.

Sen pitäisi toimia ihan kuten muillakin, jäykistyä normaalisti. Sitten pystyn pissaamaan seisoallani ja saamaan orgasmeja. Odotan penistä innolla.

Mieluummin kuin peniksestä puhun kuitenkin halihetkistä. Esimerkiksi. Kun Penina herää aamulla, olen yleensä jo imuroimassa tai koneella. Sitten kömmin viereen sänkyyn. Penina on lämmin – höpöttelemme, lähdemme tallille, raaputamme auton ikkunat jäästä.

Minä teen putkihommat ja luon lumet, mutta suunnittelen myös häidemme teemavärit. Illalla katselemme televisiosta Putousta. Vietämme rauhallista elämää.

 

On mahdotonta selittää, miltä tuntuu elää väärässä kehossa. Siksi ihmisten on vaikea ymmärtää. Miltä sinusta tuntuisi, jos jonakin aamuna heräisit ja huomaisit, että jalkojen välissä on penis ja ihmiset pitävät sinua miehenä? Tai päinvastoin.

Joidenkin mielestä olen liian nuori tekemään näin suuria päätöksiä. He pelkäävät, että kadun myöhemmin. Osaan vastata vain: En ole. En kadu. Olisi kamalaa rohkaistua korjauttamaan sukupuolensa vasta viisikymppisenä ja elää siihen saakka valheessa.

En enää käy juttelemassa psykiatrien  kanssa. Siihen ei ole tarvetta. Olen varma, että tämä on ainoa oikea tapa pelastautua kokemaan tavallista elämää.

Monet jäävät yksin sukupuolenkorjausprosessin aloitettuaan. Olen ollut onnekas, kun kukaan ei ole hylännyt. Eikä edes sanonut kovin pahasti.

Kerran työkaverit kysyivät, olenko homo, kun käyn talleilla. Vastasin, että olen aina tykännyt tytöistä.

Äiti kirjoitti Facebookiin: ”Poikasi pitävät sinua kädestäsi vain hetken, mutta sydämestäsi koko elämän. Jos sinulla on poika, kopioi tämä ja jaa eteenpäin.”

Hän tarkoitti minua. Aika liikuttavaa.

Isä on vaitonaisempi, mutta tulee kuskausavuksi, kun muutan, ja tuo ulkomailta tuliaiseksi poikien t-paidan. Se on hänen tapansa hyväksyä.

Olen huomannut käveleväni kuin iskä. Muutenkin näytän nykyään aika paljon häneltä. Oikea nimeni on nykyään Alex Vincent Muurinen."

M

Sukupuolensa korjannut Alex Muurinen: "Kukaan ei hylännyt minua"

Ilmiselvä mieshän tuo Alex on. Miten voikin luonto erehtyä ja antaa pojalle tytön kehon? Koska aivoja ja persoonallisuutta ei voi vaihtaa, on vaihdettava kehoa ja henkilötietoja ja se on rankka prosessi. Joidenkin perusihmisten peruselämä on niin tylsää, tyhjää ja itsestäänselvää, että heillä on aikaa tuomita tällainen erilaiseksi syntynyt, ikään kuin se olisi ihmisen oma syy tai valinta. Säälikäämme siis heitä, sillä he eivät koskaan tule täysiksi ihmisiksi, koska eihän aivoja ja persoonaa voi...
Lue kommentti
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”
”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”

Vaikka äidin kuolemasta olisi 20 vuotta, hänet voi muistaa vieläkin lähes joka päivä. Mailis Kouhi ei olisi uskonut, kuinka paljon tulee äitiään ikävoimään.

Äidit vanhenevat ja järjellä tietää, että joskus he kuolevat. Mutta surulla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, sanoo Mailis Kouhi.

”Kuvittelin, ettei äidin kuolema ole minulle vaikea asia. Äiti oli jo itsekin sanonut, että pääsisipä pois. Sitten surinkin kamalasti ja suren yhä!”

”Minun äitini. Olin hänen ainoa lapsensa.”

Seitsemän vuoden ajan Mailis oli käynyt äitinsä luona sairaalassa joka päivä.

”Syötin äitiä, laitoin lusikan varovasti suuhun. Kesällä vein hänet pyörätuolilla ulos.”

Usein Mailikselle tulee vieläkin mieleen, mitä jämpti äiti nyt sanoisi tai ajattelisi.

Jos hän voisi vielä kysyä, hänellä olisi äidilleen yksi kysymys.

”Jos voisin vielä kerran puhua äidille, kysyisin taas: kuka on minun isäni?”

Lue lisää Mailiksesta ja kahdesta muusta äitinsä menettäneestä Kodin Kuvalehden tähtiartikkelista tästä linkistä. Artikkeli on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehden numerossa 11/2018.