Suvi West muutti perheineen Helsingistä Utsjoelle. Täällä saamelaisuus ei erota heitä muista. ”Tänne kuulun, osana sukupolvien jatkumoa.”
Tänäkin aamuna Suvi West, 39, on heti herättyään katsonut makuuhuoneen ikkunasta, miltä kotitunturi näyttää.
Kun Suvi on pukenut lapset ja saatellut heidät koulutielle ja hoitoon, hörpännyt kupillisen kahvia ja kunnolla herännyt, hän on astunut omakotitalonsa terassille Utsjoella. Hän on antanut katseen asettua mäntyihin, käkkäräisiin koivuihin ja talvilevolle asettuneeseen joenmutkaan.
Yli kymmenen vuotta siihen meni, mutta täällä hän nyt on. Kotona taas.
”Esiäitieni ja sukuni vanhoilla mailla koen, että minulla on lupa olla täällä.”
Suvi halusi ehdottomasti, että koti on joen lähellä, koska niin hän asui lapsenakin. Sellaisia taloja ja tontteja on rajallinen määrä täällä Suomen pohjoisimmassa kunnassa. Tontteja on mennyt turisteille, ja jäljelle jääneistä maista suvut pitävät tiukasti kiinni.
Suvillekin oli tärkeää, että koti on oman suvun alueilla.
”Kun asun esiäitieni ja sukuni vanhoilla mailla, koen, että minulla on lupa olla täällä. Voin ajatella, että tänne kuulun osana sukupolvien jatkumoa”, Suvi sanoo.
Muutto Helsingistä Utsjoelle oli heinäkuussa. Koti löytyi lopulta sukulaiselta, joka halusi omansa myydä.
Joskus on lähdettävä
Aikanaan Suvi lähti Utsjoelta 17-vuotiaana lukioon Tampereelle. Kotiseutu oli rakas, mutta maailmalle oli menevän mieli. Koti-ikävä painoi välillä, mutta enimmäkseen oli kivaa ja railakasta.
”Tapasin paljon uusia ihmisiä, oli vapaus ja tunne, että kaikki on mahdollista.”
Lasten syntymän jälkeen halu ja kaipuu pohjoiseen muuttui erilaiseksi.
Seuraavat vuodet elämä oli siksakkia etelän ja pohjoisen välillä, kunnes Suvi muutti Helsinkiin ja alkoi freelanceriksi eli itsenäiseksi elokuvantekijäksi.
Helsingissä Suvi tapasi Märät säpikkäät -televisiosarjaa tehdessään Anssi Kömin, johon rakastui. Elämä asettui pääkaupunkiin, mutta ikävä pohjoiseen ei koskaan väistynyt.
Suvin ja Anssin lapset ovat nyt seitsemän- ja neljävuotiaat. Heidän syntymänsä jälkeen halu ja kaipuu pohjoiseen muuttui erilaiseksi.
Suvi mietti, että jos lapset kasvavat pohjoisessa, he pääsevät kyllä halutessaan helposti etelään. Jos he kasvavat etelässä, myöhemmin muutto pohjoiseen on aina isompi ja vaikeampi askel.
”Minähän pidän Helsingistä, se on ihana kaupunki. Ei se ole mitenkään huonompi paikka elää tai kasvattaa lapsia. Monessa paikassa voi elää hyvää elämää, mutta minä vain halusin kotiin.”
Kotimaani Saamenmaa
Suvi on asunut suurimman osan elämästään Suomessa, välillä hetken Norjan puolella. Passi on Suomen passi, mutta ihan yksinkertainen kansallisuusasia ei ole.
”Koen olevani saamelainen, en suomalainen. Jos joku suomalainen loukkaantuu siitä, se on mielestäni erikoista. En ajattele, että saamelaisuus olisi parempi tai huonompi kuin suomalaisuus”, Suvi sanoo.
”Saamelaisuus ei ole valinta, se on identiteettini. Olen kasvanut saamelaisessa perheessä ja yhteisössä. Suomessa ei ymmärretä, että saamelaiset ovat oma kansansa, ei heimo kuten hämäläiset tai savolaiset.”
Saamelaisuus tulee verenperintönä, kulttuurina, kaikissa arjen teoissa.
Se on puettu Suvin ylle Utsjoen alueen gáktina eli saamelaispukuna. Se on kasvanut saamenkielisinä satuina Staalosta, joka saattoi pelotella lapsia. Saamelaisuutta on opettanut koko suku.
Nyt kun Suvi on palannut asumaan Utsjoelle, hän palasi samalla Saamenmaalle. Se yltää yli valtiorajojen Suomesta Ruotsiin, Norjaan, vähän Venäjällekin.
”Saamelaisuus on minulle annettu suureksi rikkaudeksi ja taakaksi yhtä aikaa.”
Saamelaisuus näkyy myös Suvin töissä.
Vuonna 2015 saamelaisten ympärillä tapahtui samaan aikaan monta asiaa. Oli hankalia poliittisia päätöksiä, missejä pilailupuotien saamelaispuvuissa, rumia keskusteluja nettipalstoilla.
Erityisesti Suvin mieleen ovat jääneet lokakuussa 2015 pidetyt Turun kirjamessut, joiden yksi teema oli saamelaisuus.
Juontotehtävissä messuilla ollut Suvi huomasi, että sama kuvio toistui: Kun vuorossa oli joiku, runonlausunta tai katrillitanssi, suomalaiset tulivat katsomaan. Kun oli saamelaisia koskevia yhteiskunnallisia keskusteluja, yleisössä oli useimmiten vain saamelaisia.
Miten turhauttavaa, Suvi ajatteli.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/suvi_kastelee_kukkia.jpg?itok=0TbEzfFD)
Keskusteluja kuunnellessa yksi lause hakkasi Suvin päässä:
”Jotenkin todella tuntui, että saamelaiset pannaan lapsen tasolle, ja se on meidän roolimme tässä yhteiskunnassa.”
Tästä kaikesta muotoutui Suvin uusin dokumenttielokuva, Ylen Areenasta löytyvä Eatnameamet – Hiljainen taistelumme. Se käsittelee Suomen valtion ja saamelaisten jännitteistä suhdetta ja kolonialismia, joka elokuvan mukaan jatkuu yhä.
”Anssi sanoi, että me ei naureta enää koskaan.”
”Tiesin, että jos en tee aiheesta elokuvaa, se jää syömään minua sisältä päin. Olin monta vuotta jossain maanisessa tilassa. Mietin kaikki yöt, häviämmekö me saamelaiset jo minun elinaikanani ja saanko minäkin tappouhkauksia, jos puhun näistä asioista. Monet saamelaiset saavat.”
Samaan aikaan Suvi ja Anssi elivät ruuhkavuosia. Dokumentin kuvaamisen aikana syntyi perheen nyt nelivuotias kuopus.
Kuvausmatkoilla Inarissa, Utsjoella ja Rovaniemellä auton takakontista kaivettiin vuorotellen kameroita ja mikkejä, vaunuja ja vaippoja.
”Olen lukenut nyt sen ajan päiväkirjoja, ja siellä Anssi sanoo, että me ei naureta enää koskaan.”
Nyt olo on helpottanut ja uusia töitä vireillä. Ne ovat vielä salaisuuksia, mutta ei Suvi saamelaisaiheista ole päässyt.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/suvi_ja_anssi_keittiossa.jpg?itok=rZVfopC9)
Saamelaisia elokuva-alan osaajia ja rahoitusta on kovin vähän, tärkeitä aiheita paljon.
”Jos käytän viisi vuotta elämästäni muuhun kuin saamelaisten palvelemiseen, koen huonoa omaatuntoa. Saamelaisuus on asia, joka minulle on osoitettu ja annettu suureksi rikkaudeksi ja taakaksi yhtä aikaa.”
Jossain sisimmässään Suvi on aina tiennyt, että hän aikoo palata Utsjoelle. Mutta mitä jos muu perhe ei halua? Mitä jos puoliso ei jaa samaa unelmaa? Miten arki on pohjoisessa muuttunut? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 24/2021 tai tilaajana digilehdestä.
