MINÄ KUUNTELEN, OSA 1/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan ensimmäisessä osassa tavataan helsinkiläinen taksiautoilija Outi Rapanen, 58.

"Haluaisin vielä kerran käydä ulkomailla ennen kuin saattohoito alkaa, asiakas sanoi minulle ja pyysi mukaan.

Olimme tutustuneet, kun olin kyydinnyt häntä useamman kerran.

Mikäpä siinä, lupasin tietysti lähteä. Ei hänellä ollut muitakaan. Otin pari vapaapäivää ja pakkasin reissukassin.

Kun jonotin Tallinnassa viiden tähden hotellissa varaamassa asiakkaalle jalkahoitoa, ajattelin, että on tämä hemmettiä, miten monen ihmisen ainoa ystävä on taksikuski. Oikein vihaksi pisti! Kyllähän jokaisella pitäisi olla rakkaita ympärillään.

Yhteisen matkamme jälkeen vein hänet päiväksi tyttäreni mökille grillaamaan ja saunomaan. Järjestin pedin viileään piharakennukseen siltä varalta, että hänen pitäisi levätä.

En halua tästä mitään sädekehää, monet pitävät minua hankalana akkana.

Kotimatkalla asiakas sanoi, että ilman sinua, Outi, en pärjäisi. Vastasin, että höpö höpö, vaikka tiesin, ettei pärjäisikään.

En halua tästä mitään sädekehää, monet pitävät minua hankalana akkana."

Outin motto kuuluu: matka jatkuu aina. ”Se tarkoittaa, ettei periksi saa antaa ja ilo pitää säilyttää.”
Outin motto kuuluu: matka jatkuu aina. ”Se tarkoittaa, ettei periksi saa antaa ja ilo pitää säilyttää.”

Joskus joudun komentamaan

"Usein asiakkaat kuvittelevat, ettei taksikuski näe ja kuule mitään. Minä näen ja kuulen kaiken!

Joskus joudun komentamaan, että voisitteko imutella vasta kyydin jälkeen, yrittäkää hetki kestää, matkahan ei ole pitkä. Auto on työpaikkani, ei kutemispaikka.

Samalla takapenkillä istui jouluaattona vaitonainen äiti lapsineen. He olivat lähteneet yönselkään pakoon humalaista isää.

Miten maailma on mennyt tällaiseksi, että kohtelemme toisiamme kuin koneita?

Olen ajanut taksia vuodesta 1995. Sinä aikana moni asia on muuttunut. Arkisin osa asiakkaista räplää matkan ajan kännykkäänsä tai tablettia, eivät katso kohti, eivät tervehdi tai kiitä.

Yhtä hyvin autoa voisi ohjata robotti. Miten maailma on mennyt tällaiseksi, että kohtelemme toisiamme kuin koneita? Onneksi poikkeuksiakin on."

Vanhukset puhuvat, koska ei ole ketään muuta

"Räplääjien lisäksi asiakkaissa on paljon yksinäisiä. Surullisimpia ovat vanhukset. Saatan olla ainoa, jonka kanssa he juttelevat koko viikon - tai monen viikon! - aikana.

He puhuvat ja puhuvat, eniten lapsistaan ja lapsenlapsistaan. He esittelevät nimet ja ammatit perusteellisesti ja selittävät, kuinka kiireisiä sukulaiset ovat, eivät ehdi pitää yhteyttä.

Vanhukset yrittävät ymmärtää viimeiseen saakka, miksi oma lapsi käy niin harvoin kylässä.

Koskaan ei saa olla niin kiire, ettei ole aikaa ihmiselle.

Minä autan yksinäisen terveysasemalle, jonotan kaverina ja rauhoittelen. Kannan kauppakassit sisälle ja panen maidon jääkaappiin, jos on tarvis. Istun juomaan kahvit pihakeinuun, ihastelen pelargonit ja selaan valokuva-albumit.

Tämän teen omalla ajallani.

Asiakkaat pyytelevät usein anteeksi, että ovat minulle vaivaksi. Vastaan, että niin kiire ei elämässä saa olla, ettei toiselle ihmiselle ole aikaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee konkreettista apua

"Jos yksinäinen asiakas tulee murehtineeksi, että roskapussikin jäi viemättä, kiikutan kyydin jälkeen pussin pihalle. Kukaan ei pärjää ilman muiden apua. Mikseivät ihmiset jeesaa toisiaan, vaikka voimia olisi? Ajattelen, että jos minä autan nyt, ehkä joku muu auttaa myöhemmin minua.”

Ajattele mitä luet,älä lue nii...

Taksiautoilija Outi Rapanen: ”Lähdin asiakkaan seuraksi ulkomaille ennen saattohoitoa – hänellä ei ollut muitakaan”

Pointtihan olikin siinä, että voishan sen koneen laittaa pois siksi aikaa,että kykenee edes tervehtimään ja lopussa vaikka kiittämään kyydistä.. ja toinen asia oli, että tän nyky tekniikan takia ihmisillä ei ole enää aikaa toisilleen niin kuin ennen.
Lue kommentti
Serena

Taksiautoilija Outi Rapanen: ”Lähdin asiakkaan seuraksi ulkomaille ennen saattohoitoa – hänellä ei ollut muitakaan”

Hetkinen, kyse oli siitä että ei edes heitä sanota vaan räplätään vaan puhelinta. Jotain pientä sivistystä ihmisellä silti voi olla vaikka onkin kamala kiire olla yhteyksissä puhelimessa koko ajan. Tästä on kyse. Eli nimimerkki Joillakin on oikeasti kiire mieti vielä miten kohtelet kanssaihmistä...
Lue kommentti

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."