Max Perttula oli erilainen poika, josta kasvoi Suomen ainoa parfymööri. Silloinkin kun maailma on kääntänyt selkänsä, yksi on tukenut aina: äiti.

Matka äidin luo Viitasaarelle on pitkä. Max Perttula istuu linja-autossa, tuoksuu hyvältä ja näyttää menestyvältä. Se on silmänlumetta.

– Välillä ei ole rahaa edes kahviin. Tympii, kun olen niin rupsahtanut. Tämä työ vaatii tietyn imagon.

Max on Suomen ainoa parfymööri. Hän luo hajuvesiä ja tekee ne Suomessa. Kaikkein suomalaisinta ovat tuoksut itse: aukeavat koivunnuput, kesäsade, vivahde tukkipuusta. Tuoksujen saaminen maailmalle on Maxin unelma ja elämäntyö – ja loputonta taistelua.

Max Perttula erottaa 700 tuoksua. Kun hän astuu kukkakauppaan, hän ei haista neilikoita ja krysanteemeja vaan kemiallisia yhdistelmiä: iso-syklositraalia, geranioolia, häivähdyksen jononiyhdisteitä. Max voi koska tahansa palauttaa mieleen, miltä tuoksuu auringon paahtama kivi järvenrannalla, ja rakentaa tuoksun laboratoriossaan. Silloin hän ei näytä tältä bisnesmieheltä vaan lääkäriltä valkoisessa takissaan.

Toisen näköisenäkin Max on nähty. Parhaimmillaan tai pahimmillaan yli 700  000 kertaa. Niin paljon katsojia on hänen suosituimmalla musiikkivideollaan YouTubessa. Siinä, missä Maxin päällä on nahkahousut ja tanssitytöillä ei paljon mitään.

Ei ihme, että Viitasaaren linja-autoasemalla kaikki tuntevat Maxin. ”Helsingin herra!” joku tervehtii. Maxista se kuulostaa hyvältä. Matka Viitasaarelta maailmalle vasta pitkä onkin, mutta Max ainakin yrittää.

Ruusun aika

Ensimmäinen tuoksu on ruusu. Max Perttula on seitsemänvuotias ja kehittänyt tislauslaitteen. Hellalla kahvipannussa porisee vesi, seassa on ruusunlehtiä. Max johtaa veden letkua pitkin jäähdytysastiaan keittiön tiskialtaaseen. Vesi näyttää vain vedeltä, mutta tuoksuu ruusulta. Onnistui!

On 1970-luvun loppu Etelä-Ruotsin Veddigessä. Perttulan perheen Ismo-isä ajaa kaivinkonetta, Marketta-äiti on kotona poikien kanssa.

Kun Max on kymmenen ja pikkuveli Morgan kuusi, syntyy Helena. Leikkipuistossa istuessaan Marketta toivoo, että naapurustossa asuisi muita suomalaissiirtolaisia. Hän kaipaa suomalaisia koivuja.

Onneksi lapset viihtyvät. Kun poikalauma hakee Maxia ulos, hän antaa kavereille muovikassit käteen. Max lähtee mukaan hiekkakuopalle, kunhan ensin kerätään kurttulehtiruusun terälehtiä. Niistä Max tekee myöhemmin itsekseen sitä, mistä pitää eniten: hajuvesiä.

– Muistot jäävät mieleeni tuoksuina. Muistan tarkkaan, miltä villiintyneet narsissit tuoksuivat niittyaukealla Veddigessä 30 vuotta sitten.

Kaikkein parasta ovat kesät. Silloin Perttulat pakkautuvat kuplavolkkariin, jossa on Rolls-Roycen nokka. Asuntovaunu auton perässä he kiertävät Pohjoismaita ja päätyvät Suomeen, Viitasaaren mummolaan.

Mummolassa Max tekee mansikkanaamioita, levittää niitä saunan jälkeen äidin ja mummon kasvoille. Kun hyvin käy, naapurinrouvat maksavat muutaman markan savinaamiopurkista.

Raha polttelee Maxin taskussa. Kauppareissulla hän lähtee mukaan Viitasaaren keskustaan ja menee suoraan apteekkiin. Sieltä hän ostaa valkosavea naamioihin ja happoa kemiallisiin kokeisiin. Kesä on lämmin ja suomalainen jäätelö parempaa kuin ruotsalainen.

Ihan selvä iso-e-super

Loppukeväällä 2012 Viitasaaren tori on vielä tyhjä. Autossa matkalla Marketta-äidin luo Max esittelee tuttuja kulmia: Torilla mökkiläiset ostivat Maxin hiusnaamiot loppuun. Tuossä pubissa käydään alkukupeilla. Pankin ovenripaan on tartuttu monta kertaa.

Max on itseoppinut parfymööri, ja oppimiseen on mennyt vuosikausia.

– Kun aloitin, en haistanut iso-e-super- ja galaxolide-myskejä, jotka ovat periaatteessa aika hajuttomia. Nyt tunnistan ne hajuvesistä heti.

Kymmenvuotiaasta Max istuu Veddigen kirjastossa jatkuvasti, lukee kemiaa, yrttikirjoja, kasvilääketiedettä ja tiedelehtiä. Paperinkeräyslaatikosta löytyy aarre, kilokaupalla lääketieteen korkeakoulukirjoja. Max raahaa ne kotiin ja opettelee latinaksi ihmiskehon osat.

Koulu järjestää Maxille työharjoitteluja paperitehtaan ja sairaalan laboratorioihin. Opettaja sanoo, että tahtoisi antaa kemiasta todistukseen enemmän kuin kympin.

Max on 14-vuotias, kun vanhemmille tulee avioero. Se ei Maxia juuri hetkauta. Merkittävämpää on, että luontaistuotekauppa ottaa valikoimiinsa hänen tekemiään kasvovesiä. Niissä on tislattua kamomilla-, ruusu- ja minttuvettä, kamferia ja ihon punoitusta rauhoittavia aineita.

Kotiäitivuosien jälkeen Marketta menee töihin lakanatehtaalle, sitten jäätelöpaperitehtaalle. Joulupäivän iltana 1987 Marketta tajuaa, mitä hänen on tehtävä: päästävä olemaan omalla kielellään oma itsensä. Heti pyhien jälkeen hän soittaa Viitasaarelle. Työpaikka järjestyy oppisopimuksella farkkutehtaasta, vuokrakoti luvataan kunnan rivitaloon.

Kun Marketta ja kolme lasta ajavat volkkarin laivaan, koulun pihaan Veddigeen jää Maxin perustama yrttitarha.

– Ehkä ne timjamit ja sitruunamelissat kasvavat siellä vieläkin.

Ruotsista lähtiessä on kesä 1988, mutta Viitasaarella on vastassa 1950-luku. Maxista tuntuu, että kukaan ei tiedä, mitä ”luontaistuote” tarkoittaa.

Yhdeksännen luokan biologian kirjassa lukee, että mikään aine ei pääse imeytymään ihon läpi. Max kertoo opettajalle, että pääsee, esimerkiksi nikotiini ja liposomit. Koetehtävien suomi on vierasta, ja numerot laskevat.

Ruotsalaisessa kansankodissa Max on erilainen poika, ja siksi häntä kannustetaan erityisesti. Suomessa Max vasta erilainen poika onkin, mutta täällä häntä latistetaan sen vuoksi. Maxia kiusataan savon murteesta tai ruotsalaisesta painotuksesta, liian nynnystä tai liian tällätystä ulkonäöstä.

Max vain ei lannistu vaan alkaa haaveilla. 16-vuotiaana hän tietää, mitä tahtoo: oman kosmetiikkatehtaan.

Yrittäjän lapsilisä

Marketta Perttulan rivitalokaksiossa Viitasaarella on kristallikruunu katossa, norsupatsas lattialla ja pehmotiikeri sängyllä. Kahvipannu on täynnä: Max on tulossa kylään.

Viime syksyyn asti Max, 39, asui viereisessä asunnossa metsän laidassa. Marketta, 64, on ollut aina lähellä.

– Maxin kanssa elämä on ollut rikasta. Maxilla kun on tuo unelma.

Unelmaa kohti Max meni silloinkin, kun pyrki peruskoulun jälkeen kosmetologikouluun, mutta ei päässyt. Sen jälkeen hän ilmoitti äidilleen, että perustaa kosmetiikka-alan yrityksen. Marketta mietti, saako Maxista lapsilisää, jos tämä on yrittäjä. Max mietti, että Finnherbe olisi komea firman nimi.

16-vuotiaana Max muutti yksin vanhaan omakotitaloon: asunto oli kellarissa, laboratorio ja liiketila katutasossa. Laboratoriossa Max teki kasvovoiteita, aurinkopuuteria, ripsivärejä ja huulipunia, liikkeen puolella myi niitä.

Koulumatkalla tutut tytöt kävivät Maxin luona meikattavana, ja kylän naiset ostivat merileväsampoota kuin tuoretta leipää.

Max vain ei ymmärtänyt liiketoiminnasta mitään. Hän hinnoitteli tuotteet tunteella ja teki niitä tekemisen ilosta. Liike ja yritys pysyivät pystyssä vuoden.

Firman perustaessaan Maxilla oli suurisankaiset silmälasit, löysät verkkarit ja tennissukat, joissa oli raidat nilkassa. Siltä näyttivät muutkin teinipojat 1980-luvun lopulla, mutta Max ei ollut niin kuin muut. Hän kiinnostui yhä enemmän hajuvesistä ja ulkonäöstä ja tahtoi näyttää siltä miltä tuoksui – hyvältä.

Max alkoi kulkea pitkin Viitasaarta puku päällä ja meni valkoisessa puvuntakissa nuorisotalolle. Se oli veren kaivamista nenästään – ja niin siinä kävi.

– Ne lyyä läsäyttivät, Marketta muistaa.

– En mahtunut täällä muottiin, Max toteaa.

Salattu elämä

Oli vielä yksi erilainen asia. Max ihastui poikiin, ei tyttöihin. Sitä hän ei kertonut kenellekään.

– Tiesin sen pienestä pojasta asti. Pelkäsin, että menetän kaiken, jos kerron.

Viitasaarella Maxia homoteltiin pukeutumisen vuoksi, eikä hajuvesien ja huulipunien teko helpottanut asiaa. Max ei sietänyt nimittelyä, meni siitä paniikkiin.

– Jos sana vain alkoi H-kirjaimella, olin valppaana kuin kärppä.

Pahinta oli, että joskus vääriä sanoja sanoi myös äiti. Marketalle homosek-suaalisuus oli vieras asia ja vitsailu huulenheittoa, mutta se sattui Maxiin.

Max alkoi juoda, ihan liikaa. Tarpeeksi toikkaroituaan hän sai porukoissa hyvän jätkän maineen ja tunsi itsensä viitasaarelaiseksi. Kukaan vain ei tiennyt, miksi Max juo: humalassa oli helpompi näytellä. Pullo vodkaa ja kaljakoppa, ja Max pussaili kylän kauneimpia tyttöjä.

– Jos tytöt halusivat tositoimiin, join kunnes sammuin. Se oli yksinkertaisin keino välttää kaikki.

Kun elämä oli jo sietämätöntä, Max alkoi kerätä rohkeutta. Lopulta sysäys tuli Salatuista elämistä. Tv-sarjassa poika kertoi homoseksuaalisuudestaan, ja 26-vuotias Max tiesi, että hänen on tehtävä samoin.

Pääsiäisenä 1999 isä tuli Ruotsista Viitasaarelle käymään.

– Otimme yhdessä kuppia, isä röhmötti sohvalla. Sieltä se tokaisi minulle, että eikö olisi aika hommata muija.

– Istuin tupakilla keittiössä liesituulettimen alla. Töksäytin, että tyttökaveria ei ole eikä tule, minua kiinnostavat miehet.

Isä oli hiljaa. Sitten hän sanoi ”so fucking what” ja ”sama Max sää olet”. Kohta he halasivat kyyneleet silmissä, poika ja isä.

Seuraavana päivänä Marketta tuli töistä kehitysvammaisia hoitamasta, kun Max antoi kirjeen käteen. Kirjeessä Max kertoi kaiken, itsetuhoiset ajatuksetkin ja sen, että voi vaikka muuttaa pois.

– Jokaisella lapsella on varmaan suurin pelko, että entä jos äiti torjuu, Max selittää.

Ei torjunut.

– En hätkähtänyt sitä asiaa ollenkaan. Mietin vain, miten vaikeaa Maxilla on ollut, kun ei ole pystynyt olemaan sitä mitä on, Marketta sanoo.

Oli sama pääsiäinen ja taas juotiin, kun Max sai kerrottua pikkusiskolle ja -veljelle. Morgan ilahtui: Max ei sittenkään vikittele hänen tyttöystäviään!

Helena innostui: Onpa mahtavaa, kun on erikoinen veli!

Aamulla Maxin päätä särki, mutta olo oli melkein harras.

– Ensimmäinen ajatus oli, että nyt olen vapaa.

Yletön juominen loppui siihen. Kaverit eivät kaikonneet vaan kiittelivät kertomisesta.

– Loin itse kaikki kauhukuvat. Ihmisten pitäisi uskaltaa suoraan sanoa, mitä ovat.

 

Kaikki turhat haaveet

Kituuttaminen ja yrittäminen, niistä Max ja Marketta puhuvat tämän tästä.

– Muistatko Max sen joulun, kun minun piti myydä vihkisormus ja käsivitja, että saatiin ruokia ja lahjoja?

Max muistaa sen ja enemmän.

–  Minä ostelin kaikkea osamaksulla. Sitten tulikin velkakierre.

Yrittäminen on kaatunut milloin mihinkin: omaan kokemattomuuteen, idealistisuuteen, vaikeaan alaan. Max on oppinut, mitä byrokratia tarkoittaa, ja hän inhoaa sitä.

Koko ajan on ollut haaveita. Max on suunnitellut ja tehnyt koruja ja vaatteita, maalannut, laulanut ja säveltänyt.

Toisinaan on ollut myös töitä. Max kiersi monta vuotta tiskijukkana – Marketta soitti perään, että pojalle maksettaisiin palkkaakin. Työllistymisjaksolla ruusutarhalla Max hoiti ruusulajikkeita, käsityökeskuksessa teki saunapeflettejä ja patalappuja.

Kohta oli taas asiaa Kelaan.

– Se on ollut sitä sossurahalla kituuttamista. Mutta koko ajan olen yrittänyt, Max sanoo.

– Max on sinnikäs. Voin sanoa, että monella lailla lahjakas, Marketta toteaa.

Vuonna 2005 vanhat velat oli maksettu ja myynnin ammattitutkinto valmis. Oli uuden yrityksen aika: Max Joacim Cosmetics.

Toukokuussa 2008 Max avasi liikkeen Viitasaaren keskustaan torin laidalle. Hän hankki lasivitriinit ja kultareunaiset peilit ja odotti asiakkaita, ensin tiskin takana, sitten ikkunassa.

– Se oli nätti liike, oikein parfyymiputiikin näköinen. Ihmiset eivät vain uskaltaneet tulla sisään.

Liike oli Maxilla vajaan vuoden. Nyt luksusparfyymien, unisex-tuoksujen ja meikkien paikalla liiketilassa on arkkuja. Viitasaarella hautaustoimisto menestyy paremmin kuin hajuvesiliike.

Saa nauraa!

Jos vielä yksi äidin tekemä sämpylä. Ja päivän 12. kupillinen kahvia. Kun kerran talo tarjoaa eikä tarvitse ostaa kalliita pahvimukillisia toisensa perään, niin kuin kiireisinä päivinä Helsingissä.

– Menossa on taistelu aikaa vastaan.

Viime kesänä Max muutti Helsinkiin. Mediatoimiston johtaja oli nähnyt Maxista tehdyn tv-dokumentin ja tarjosi yhteistyötä.

44 500 Max -dokumentti näytettiin televisiossa maaliskuussa 2010. Samana iltana Maxin sähköposti täyttyi katsojien hajuvesitilauksista: sympaattinen, murretta puhuva parfymööri ihastutti yritteliäisyydellään. Max oli innoissaan, onnellinen ihan: Tästä ura viimein urkenee!

Kävi vain niin, että Maxilta loppuivat hajuvesipullot, sitten raaka-aineet. Ulosotto iski, rahaa ei ollut eikä kukaan enää lainannut. Varastosta löytyi suuria pulloja, ja Max teki hätäpäissään niihin sampoita ja hierontaöljyjä. Hajuvesitilauksia hän ei kuitenkaan voinut ottaa vastaan, vaikka juuri siihen oli tähdännyt koko ajan.

Huonoimmalla hetkellä Max alkoi kuntoilla. Kun häntä pyydettiin neuvotteluihin etelään, kassissa kulkivat käsipainot. Lopulta molemmat jäivät Helsinkiin, kymmenen kiloa laihtunut Max ja kymmenen kilon puntit.

Mediatoimiston kanssa alettiin ajaa Maxin tuoksuja Venäjän-markkinoille ja Ranskaan.

Viitasaarelta lähtö oli hyvä päätös.

– En huomannut, missä kuplassa elin. Olin lähellä kuihtua pystyyn.

Marketta on samaa mieltä.

– Täältä on hirveän vaikea ponnistaa.

Äiti ja poika soittelevat päivittäin. Kun Ruotsissa kiinnostuttiin nimikkotuoksuista, Max kertoi heti Marketalle. Kun silmälasien hajoaminen kaatoi Maxin budjetin, Marketta lähetti ruokarahaa.

– Äiti on joutunut olemaan lompsa levällään. Minun olisi aika pärjätä omillani.

Joulukuussa Max täyttää 40 vuotta. Neljänkympin kriisistä hän ei kärsi. Mieli on ikinuori, ja heti kun firman asiat alkavat pyöriä, Max käy ottamassa täyteainetta naamaan.

– Elämässäni on ollut yksi kriisi, kun piti olla kaapissa. Sen jälkeen olen ollut oma itseni. Mutta enhän minä nelikymppisenä tahdo nelikymppiseltä näyttää! Sen verran olen turhamainen.

Vaikeuksien keskellä on tärkeintä säilyttää elämänilo. Sitä ne musiikkivideotkin ovat. Hauskanpitoa, itsensä ilmaisua, parodiaa musiikkibisneksen seksismistä. Jos katsojat eivät naura parodialle vaan Maxille, ei haittaa.

– On helkutin hyvä asia, jos ihmiset saavat kunnon naurut jostakin. Tässä maassa on liian vähän hymyä.

Reissumiehen eväät

Haave ei ole muuttunut 24 vuodessa mihinkään: oma kosmetiikkatehdas. Monta kertaa Max Perttula on uskonut, että läpimurto on lähellä. Uskoo nytkin.

– On se vaihe meneillään, että pitää kituuttaa ja tehdä hirveästi töitä. Mutta nyt ollaan hyvällä polulla.

Oikotiekin olisi. Parfymöörinä Max osaa paitsi luoda omia uusia tuoksuja myös rakentaa minkä tahansa kaupallisen tuoksun. Yksi nuuhkaisu pullosta, ja hän voisi puolessa tunnissa tehdä laboratoriossaan Chanel vitosta tai Nina Ricciä.

– Joskus minua on pyydetty kopioimaan, mutta siihen en ala. Parfymööreilläkin on tekijänoikeudet.

Toistaiseksi varmaa on vain jatkuva epävarmuus. Yhteistyö mediatoimiston kanssa oli jo päättymässä: Maxin maailmanvalloituksen tukeminen tuli liian kalliiksi ja oli liian hidasta. Max päätti, että hankkii rahoitusta vaikka tekemällä poikakalenterin tai ravintolashown. Kunnes olikin taas lupaava palaveri ja maailmalta tulleet liikemiehet.

– Minua ei saa luovuttamaan. Tärkeintä on, että saan tehdä tuoksuja, jotka lähtevät sydämestä.

Kun vain löytäisi sijoittajia. Kun vain löytäisi asiakkaita. Kun vain saisi tehdä tätä työtä, jota ei voi olla tekemättä.

Yksi on tukenut ja luottanut aina: äiti. Toinen ei ole aina tukenut ja luottanut: Viitasaari. Molemmat ovat Maxille tärkeitä. Monta kertaa olo Viitasaarella on ollut kuin kylähullulla, mutta Max on iloinen, että on hakannut päätään seinään juuri täällä.

– Pienessä paikassa elämänarvot ovat pysyneet järjestyksessä. Tärkeintä on silti tämä luonto. Inspiraatio tulee täältä.

Aika on rahaa eikä sitä ole. Maxin on palattava töihin, linja-autolla Jyväskylään ja sieltä junalla Helsinkiin. Marketta pakkaa Maxin laukkuun viemisiä.

Kuusi tuntia ja 370 kilometriä myöhemmin Max vetää lentolaukkua Helsingin Mannerheimintiellä. Laukussa vaihtopaidan ja hiuslakkapullon vieressä on äidin tekemiä sämpylöitä, gluteenittomia jauhoja, kahvipaketti ja pakastepitsaa.

Seuraavana päivänä Viikin laboratoriossa Max tiputtaa pipetillä lasiputkiloon salisylaatteja, tonkapapua, myskejä, aldehydejä ja etyylifenyyliasetaattia – täydellinen valkoapila. Vielä freesiaa, marjaisuutta ja vähän koiranputkea, ja tuoksu on valmis. Täsmälleen sellainen tuoksu, kuin puolipilvisenä kesä–heinäkuun päivänä niityllä Viitasaarella.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2012.

Lue myös:

Ilona Rauhalalle murrosikä iski vasta 35-vuotiaana

Anna-Maria Helsing valitsi rakkauden

Ville-Veikko Hirvelästä ostaminen tuntuu pahalta

Maailmalla on havaittu uusi ammattitauti, blogger burnout eli bloggaajauupumus. Mikä niin kivassa työssä voi väsyttää? Suosittua Pupulandia-blogia pitävä Jenni Rotonen kertoo.

Hajutonta ja mautonta höttöä, josta ei saa mitään irti.

Suunnilleen näin Jenni Rotosen suosittua Pupulandia-blogia kommentoitiin loppuvuodesta 2015.

Jennin elämä oli tuolloin suuressa myllerryksessä. Hän kävi läpi psykoterapiaprosessin raskainta vaihetta, eroa ja muutoksia työelämässä.

Jenni oli pitänyt suosittua muoti- ja lifestyleblogiaan jo kymmenen vuotta. Nyt blogin pitäminen ei ensimmäistä kertaa huvittanut. Elämänmuutokset veivät voimia. Oli vaikea kirjoittaa itsestään ja erittäin vaikea asettua alttiiksi kritiikille.

Jenni tunsi olonsa apaattiseksi ja alakuloiseksi. Motivaatio puuttui. Väsytti.

”Tässä työssä pitäisi olla koko ajan inspiroitunut olo. Silloin ei ollut”, Jenni kertoo.

Negatiivista palautetta tuli enemmän kuin koskaan.

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti. Että tämä on vain tällaista höttöä. Se oli minun tapani suojella itseäni. En pystynyt antamaan itsestäni enempää.”

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti.”

Lukijat eivät sitä tienneet. Jennistä tuntui, että osa heistä tuli paikalle vain provosoituakseen ja luki tekstejä virheitä etsien. Nälvimistä oli vaikea kestää.

”Silloin oli välillä sellainen olo, että tämä on ihan kohtuutonta.”

Kivakin työ voi väsyttää

The New York Times kirjoitti syksyllä ilmiöstä nimeltä blogger burnout, bloggaajauupumus. Se on väsymystä, joka voi iskeä, kun harrastuksesta tulee elinkeino.

Bloggaajan työssä henkilökohtainen elämä ja työ sekoittuvat. Menestyvän bloggaajan päivät ovat pitkiä, ja työaikaa on vaikea rajata, koska oma elämä on samalla materiaalia blogiin.

Työtä tehdään julkisesti, ja siitä saa paljon palautetta, huonoakin. Koska bloggaajan ammatti on uusi, siihen ei ole olemassa koulutusta tai ammatillista tukiverkostoa.

Lisäksi blogi on aina vain pala kirjoittajansa elämästä. Sen halutaan näyttävän hyvältä silloinkin, kun ei mene niin hyvin.

Jenni tunnistaa bloggaajauupumuksen ilmiönä hyvin. Harrastuksena ja intohimona alkaneesta blogista on tullut yhä useammalle elinkeino, joka voi uuvuttaa siinä missä mikä tahansa muukin työ.

”Harrastaessa voi itse päättää, milloin tekee ja huvittaako tehdä. Kun blogi on elinkeino, se ei olekaan enää niin vapaaehtoista. Pitäisi löytää aikaa ja energiaa tehdä sitä silloinkin, kun ei ole niin hyvä fiilis.”

Elämä alttiina arvostelulle

Blogin lukijat odottavat uutta sisältöä jatkuvasti. Bloggaajan pitää antaa jotain itsestään joka päivä, olla luova ja pysyä kiinnostavana.

”Samaan aikaan on hyvin altis julkiselle arvostelulle. Palaute tulee suoraan kirjoittajalle, eikä se aina ole positiivista tai kovin rakentavaa”, Jenni sanoo.

Hän uskoo, että ilkeä kommentointi on monelle oman pahan olon purkamista.

”Negatiivisen palautteen hyväksyy, mutta ei keskustelupalstojen anonyymiin paskanjauhantaan koskaan totu”, Jenni sanoo.

”On välillä aika raadollista, millaisia juttuja joutuu itsestään lukemaan.”

”Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja.”

Joskus Jennistä tuntuu, että bloggaaja ymmärretään tahallaan väärin. Jos naama ärsyttää, tekstejä luetaan jo valmiiksi tietyllä asenteella. Bloggaajilta vaaditaan mielipidettä silloinkin, kun keskustelu ei pysy kovin asiallisena.

”Moni lukija kokee, että bloggaaja on heille tilivelvollinen. Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja. Aina pitäisi kyetä antamaan huippusuoritus”, Jenni sanoo.

”Palaute tulee eri tavalla iholle, koska ihmiset olettavat, että minun kuuluu käydä keskustelua myös niiden kommentoijien kanssa, jotka ovat itse asiattomia.”

Negatiiviset kommentoijat ovat onneksi pieni vähemmistö. Jenni kokee itsensä onnekkaaksi, kun saa blogata työkseen.

”En valita, koska bloggaaminen on minusta tosi kivaa. Suurin osa lukijoista ja kommentoijista on aivan ihania.”

Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”
Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”

Esikuva vai yli-ihminen?

Lukija saattaa vaatia bloggaajalta huomaamattaan paljon. Hänen on paljastettava kiinnostavia asioita itsestään, mutta ei liikaa tai väärällä tavalla.

Hänen on oltava esimerkillinen suunnannäyttäjä, esikuva, omissa elämänvalinnoissaan täydellinen. Mielipideautomaatti, jolla on näkemys asiaan kuin asiaan.

Ei ihme, jos se joskus uuvuttaa.

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja. Se on tosi ristiriitaista. Mitä ikinä tekeekään, ei voi miellyttää kaikkia”, Jenni sanoo.

”Tiedostan itse, että vaikka en haluaisi olla esikuva, olen sitä siitä huolimatta. Minun täytyy muistaa oma vastuuni.”

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja.”

Julkisesta työstä huolimatta Jenni on ihan tavallinen tyyppi, jolla samat murheet kuin kaikilla muillakin, yksityishenkilö, joka ei ole tilivelvollinen elämästään. Sitä voi olla vaikea ymmärtää.

”Moni ajattelee, että heillä on oikeus tietää. Jos bloggaaja on jakanut esimerkiksi jotakin seurustelusuhteestaan, lukijat ajattelevat, heillä on oikeus tietää, mitä suhteelle kuuluu ja miksi seurustelukumppania ei ole näkynyt hetkeen.”

Jennille vaikeinta on ollut kertoa blogissa esiintyneen parisuhteen kariutumisesta. Silloin puntarissa on ollut muidenkin kuin hänen yksityisyytensä.

”Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, ja aina ei välttämättä ole itsekään tiennyt, mitä on tapahtumassa. Miten sitä voisi silloin avata tuntemattomillekaan?”

Tavoitettavissa aina

Jenni on tehnyt blogiaan täyspäiväisenä työnä syksystä 2012 lähtien. Pupulandia on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Suomen suosituimmista blogeista. Tällä hetkellä sillä on noin 60 000 lukijaa kuussa.

”Moni lukija ei todellakaan tajua, kuinka paljon käytän blogiini aikaa”, Jenni sanoo.

”Se varmasti näyttäytyy monelle lukijalle tosi helppona. Sen kun sutaisee jotain kasaan ja ottaa pari kuvaa. Tuohonhan pystyisi kuka vain.”

Oikeasti aikaa menee esimerkiksi postausten valmisteluun, valokuvaukseen, editointiin, kirjoittamiseen, verkostoitumiseen, palavereihin, sähköpostien vaihtoon ja kirjanpitoon.

Jos blogilla haluaa elää, on tehtävä myös kaupallista sisältöä. Sen tekemiseen menee usein enemmän aikaa kuin muun sisällön, eikä kaupallisuus aina miellytä lukijoita.

”Mitä enemmän on kaupallista sisältöä, sitä enemmän pitää olla myös muuta sisältöä, jotta blogi ei ole pelkkää kaupallista sisältöä. Se tarkoittaa sitä, että jos blogilla menee hyvin, työmäärä on moninkertaisesti suurempi.”

Jenni tekee välillä jopa 12-tuntisia työpäiviä. Kiireisimpinä hetkinä hän saattaa aloittaa työt klo 7–9 välillä aamulla ja lopettaa klo 23–02 välillä illalla.

”Viikot ennen joulua ovat vuoden kiireisintä aikaa”, Jenni sanoo.

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä. Saatan myös käydä välillä urheilemassa ja istua pari tuntia kaverin kanssa kahvilla.”

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä.”

Yhden postauksen tekemiseen voi mennä yhteensä kahdeksan tuntia, kokonainen työpäivä. Viikossa Jenni tekee kuudesta kahdeksaan postausta.

”Se saattaa näyttää siltä, että vain olen sängyssä kotona enkä ole pukenut päälleni puoleenpäivään mennessä. Oikeasti olen saattanut aloittaa työt koneella jo seiskalta. Kotitoimistolta käsin työskennellessä ei vain tarvitse laittautua heti aamusta.”

Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”
Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”

Kritisoijat saivat selityksen

Loppiaisena 2016 Jenni kirjoitti postauksen, jonka julkaiseminen pelotti:

”Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin.”

Blogipostaus syntyi hetken mielijohteesta. Jenni kertoi siinä aloittaneensa terapian ja avasi, miksi blogin pitäminen oli tuntunut edellisenä vuonna niin vaikealta.

Hajuttomaksi ja mauttomaksi kritisoineet lukijat saivat selityksen.

”Jotakuta harmitti oma pisteliäs kritiikkinsä, kun avasin tilanteeni taustoja. Sain myös paljon myötätuntoa”, Jenni sanoo.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun avasin blogissa jotakin todella henkilökohtaista. Oli koskettavaa, miten ihmiset suhtautuivat, miten myötätuntoisia he olivat ja miten paljon voimaa minun avautumiseni selvästi antoi monelle muulle.”

Siksi postaus kannatti kirjoittaa, Jenni ajattelee nyt. Sittemmin hän on kirjoittanut muistakin hyvin henkilökohtaisista aiheista, esimerkiksi nuorena sairastamastaan masennuksesta.

”Kyllä se on myös pelottanut. On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle. Siellä voi olla myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua minulle hyvää.”

”On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle.”

Pelko on osoittautunut turhaksi. Palaute on ollut lähes kokonaan positiivista, ilahtunutta. Vihdoinkin joku puhuu.

Kirjoittamalla omista kokemuksistaan Jenni on antanut mielenterveysongelmille kasvot, normalisoinut niitä ja rikkonut tabua.

”Samalla se on tapa näyttää ihmisille, että vaikka elämäni näyttäisi päällepäin täydelliseltä, loppujen lopuksi minusta tiedetään tosi vähän.”

Unelmahommissa

Jenni ei ole koskaan harkinnut bloginsa lopettamista. Se on harvinaista. Moni menestyneistä bloggaajista on pitänyt taukoa, aloittanut puhtaalta pöydältä uudella bloginimellä tai lopettanut kokonaan.

Jenni uskoo jaksavansa, koska on opetellut priorisoimaan, suunnittelemaan ja tekemään työtä niin, ettei se kuormita tai stressaa liikaa.

Viime kesänä Jenni piti ensimmäisen lomansa kuuteen vuoteen.

”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään”, Jenni sanoo.

”Vaikka teen tosi paljon töitä, voin paremmin kuin koskaan. Psykoterapia on auttanut elämänhallintaprosessissa tosi paljon.”

Välillä blogin pitäminen tietenkin väsyttää. Joka päivä on keksittävä jotain, mistä kirjoittaa.

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

Kun Jenni aloitti blogin pitämisen reilut kymmenen vuotta sitten, muotiblogit olivat hyvin pienen piirin harrastus. Kukaan ei kuvitellut, että niillä voisi joskus tienata elantonsa.

Vaikka nyt voi, suosio ei välttämättä kestä ikuisesti.

”Vaikka minulla on suht vankka asema, koko ajan tulee uusia lahjakkaita tyyppejä. Voi olla, että jossain vaiheessa minun tekemiseni eivät kiinnosta ihmisiä enää, ja se on minulle ihan ok”, Jenni sanoo.

”Nautin tästä niin kauan kuin voin. Koen edelleen, että olen tosi onnekas, unelmatyössäni.”

Pastori Sami Mustakallio, 59, asuu palvelutalossa Helsingissä. Hän on kiertänyt Suomea freelance-pappina siitä lähtien, kun hänen virkansa lakkautettiin tuotannollis-taloudellisista syistä.

CP-vammaisena syntynyt pastori Sami Mustakallio odotti pappisvihkimystä yhdeksän vuotta. Sitä ennen hän oli odottanut lähes 20 vuotta, että sai ensimmäisen pyörätuolinsa.

"Tuonen lehto, öinen lehto, sinnepä äitini saatan. Niin minä äidin siunauspuheen aloitin. Äitini, näyttelijä Marita Nordberg kuoli lokakuussa 2009.

Vuosi sitten oli isäni Kimmo Mustakallion vuoro. Isä oli ammatiltaan lääkäri. Hänen siunaustilaisuuteensa olin valinnut musiikiksi Bachia: Air ja Jesu, meine Freude.

Periaatteessa tuntuu kauhealta siunata hautaan omat vanhempansa. Käytännössä papin ammatti toi tilanteeseen etäisyyttä. Pappi ei saa romahtaa.

Olinkohan minä enemmän äidin vai isän poika? En tiedä yhtään.

Nyt olen meidän perheen viimeinen. Sisaruksia tai omaa perhettä minulla ei ole.

"1. kesäkuuta 2000 oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi."

Asun vaikeavammaisten palvelutalossa Helsingin Arabianrannassa.

Kun haluan sähköpyörätuoliin, kutsun hoitajan, ja hän auttaa minut siihen nosturilla. Kun lähden ystävieni kanssa teatteriin tai vaikka blineille, tilaan taksin. Kännykkä on aina käteni ulottuvilla ja kaiuttimella. Korvalle en saa sitä nostettua.

Kaikki tärkeät asiat ovat sänkyni ympärillä. Seinällä oikealla puolellani on valokuvia äidistä, isästä ja minusta. Kuva minusta papinpuvussa on otettu 1. kesäkuuta 2000. Se oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi.

"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."
"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."

Hyllyllä kuvien vieressä on ikoneita, joita ystävät tuovat minulle matkoiltaan, ja pokaaleja, joita sain, kun pelasin maalivahtina sähköpyörätuolisalibandyjoukkueessa.

Tärkein kuvista on sängyn vieressä vasemmalla. Se on muotokuva isoisästäni, lääketieteen professori Martti Mustakalliosta. Hän oli persoona. Kesällä hän kulki tuohivirsuissa ja poltti sikaria, ja aina joskus hän antoi minulle vihreän marmeladikuulan. Puhuin hänen kanssaan elämästä ja kaikesta. Olin 10-vuotias, kun hän kuoli.

Sänkyni jalkopäässä on aina pumpputeline ja siinä ravintovalmistepussi. Koska minulla on palleatyrä, ravinto kulkee vatsaani letkun ja mahalaukkuavanteen kautta. Hoitaja asentaa letkun heti aamulla, mutta ennen sitä minun on pakko saada kahvia. Juominen sujuu pillillä, ja voin syödäkin suun kautta, mutta vain pieniä määriä. Filet de boeuf a la provencale jää lautaselle.

Sitten on tietenkin tietokone. Se on sängyn oikealla puolella. Minulla ei ole erillistä näppäimistöä, vaan kirjaimet näkyvät koneen isolla näyttöruudulla. Klikkaan hiirellä kirjaimen kerrallaan, kun kirjoitan saarnoja ja hartaushetkien puheita.

Tietokoneen ruutu on edessäni myös viimeiseksi illalla, mutta silloin katson siltä televisiota. Wallander-elokuvista tykkään, vaikka ne verisiä ovatkin.

"1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon."

Kun synnyin, en saanut yhtään pistettä. Vastasyntyneet pisteytetään nollasta kymmeneen, mutta minun pisteytykseni olisi varmaan ollut miinus kymmenen.

Äiti kertoi jossain lehtihaastattelussa, että hän oli vahingoittanut häntäluunsa hurjassa nuoruudessaan, ja sen takia minä jäin kiinni synnytyskanavaan. En tiedä, pitääkö se paikkansa. En koskaan kysynyt. 1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon.

Ensimmäinen oma muistoni on Marjaniemen siirtolapuutarhasta. Olimme siellä paljon, koska äiti tykkäsi kasvattaa kukkia ja omenoita. Minä ajoin käytäviä pitkin punaisella polkuautolla ja kaivoin hiekkalaatikossa tunnelia Kiinaan.

Vietimme kesiä myös näyttelijöiden kesäkodissa Savonlinnassa. Kirjoitin näytelmiä vanhalla IBM:n sähkökirjoituskoneella, ja toiset näyttelijöiden lapset näyttelivät. Myimme vanhemmille käpyjä pääsylipuiksi esityksiin.

Oikeassakin teatterissa kävin. Olin varmaan kolmevuotias, kun kummisetäni Pentti Siimes sanoi, että nyt tulette Kansallisteatteriin katsomaan Tiitus Tulitukkaa. Hän esitti siinä pääosaa, ja näytelmä oli yleisömenestys. Minulta näytös meni ihan pieleen. Olin niin arka koville äänille, että kyhjötin koko illan hoitajani kainalossa.

"Päätin jäädä poikamieheksi."

Meillä kotona Helsingin Kruununhaassa oli korkeat huoneet ja kristallikruunu. Isäni otti kruunun mukaansa, kun hän muutti vähän ennen kuolemaansa senioritaloon. Ajattelin, että siellä se varmaan osuu lattiaan saakka, mutta ei sentään.

Kävin liikuntavammaisten koulua Ruskeasuolla. Koska äiti oli näyttelijä, olin itsekin vähän julkkis.

Kerran pyysimme kylään ivalolaisen kaverini, joka asui lukukaudet Ruskeasuolla. Hän katseli äitiäni ja kysyi yhtäkkiä, että miten sinun äidillä nyt on hampaat, kun telkkarissa sillä ei ole. Äiti esitti Hanski-nimisessä tv-sarjassa talonmiehen muijaa, ja hänen hampaansa oli mustattu roolia varten.

Lukion kävin Mannerheimintien yhteiskoulussa. Välitunnilla kävimme usein kahvilassa kaverini letukalla. Se oli sellainen trimmattu jenkkiauto, kiihdytysauto. Kaverit tiesivät, ettei opettaja jäkättänyt heille tunnilta myöhästymisestä, jos he myöhästyivät yhdessä minun kanssani. Penkkaripäivänä en pystynyt nousemaan rekan lavalle, mutta rekan koppiin pääsin.

Lukioaikoina seurustelin ensimmäisen kerran, myöhemmin opiskeluvuosina toisen. Molemmat kerrat menivät pieleen. Toinen tytöistä sairastui ja hänen elämäntilanteensa tuli vaikeaksi, toinen kuoli sairauteen.

Olihan se vähän ihmeellistä, että kävi kaksi sellaista sattumaa. Päätin jäädä poikamieheksi.

"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."
"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."

Vanhempani toimivat aktiivisesti CP-vammaisten etujärjestössä, mutta kotimme ei ollut liikuntaesteetön eikä minulle hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi.

Kaikki yrittivät saada minua kävelemään. Minut pantiin ottamaan askelia siten, että takana ja edessä oli ihminen ottamassa kiinni. Muut kutsuivat sitä kävelemiseksi. Minusta se tuntui pyrähdykseltä ja kaatumiselta jonkun syliin.

Onneksi oli Foordi. Se oli pyörällinen kävelyteline, johon nojasin kainaloilla. Siihen piti teettää jatkoa aina, kun kasvoin pituutta. Kävelin ja kävelin, kunnes lopulta raahustin nilkkojen ulkosyrjillä.

Myöhemmin minua alettiin taluttaa. Siihen tarvittiin kaksi ihmistä, yksi molemmille puolille. Ystäväpiirini väheni, kun kavereiden olisi pitänyt talutella minua joka paikkaan, isoa miestä.

"Minulle ei hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi."

Silti koti oli ja pysyi liikuntaesteisenä, eivätkä vanhempani antaneet periksi. Lopulta kyllästyin ja heitin itseni ulos. Asuin vähän aikaa Folkhälsanin vastaanottokodissa, koska olen både och, puhun ruotsia ja suomea. Vähän myöhemmin sain opiskelija-asunnon.

Jokainen lähtee kotoa jossakin vaiheessa, mutta ei näin kovalla tempauksella. Lehdet kirjoittivat puoli vuotta juttuja äitini suuresta surusta. Kävimme perheterapiassakin, kun vanhemmat yrittivät saada minua läheisemmäksi.

Se oli aikaa, jolloin luin lehdistä, mitä vanhemmilleni kuuluu.

Mutta pyörätuolin sain.

"Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi."

Uskoni on luterilaisuutta. Uskon siihen, että olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä.

Jumalani ei ole ankara vaan isällinen ja rakastava. Kun ajattelen nyky-yhteiskuntaa ja perheitä, jotka paiskivat toisiaan, Jumala on vastakohta kaikelle sille.

Kun olin lapsi, kävimme joulukirkossa, ei muuta. Usko ei tullut minulle kodin perintönä, mutta myöhemmin olen saanut selville, että minulla on vankat pappisjuuret. Mustakallioissa on paljon lääkäreitä, mutta ennen heitä suvussa oli pappeja.

Lukion psykologian opettaja kannusti minua pyrkimään teologian opintoihin. Ihmistieteet kiinnostivat, vaikka en ole erityisen hyvä ihmisten kanssa. Olen ihan tavallinen. Välillä mörrimöykky.

Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."
Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."

Opintojen käytännöllisiin harjoituksiin kuului esimerkiksi saarnaoppia ja laulua. Kävin lapsena puheterapiassa ja olen puhunut aina, vaikka hitaasti. Silti yksi opettajista sanoi, ettei minun kannata osallistua käytännöllisiin harjoituksiin, en minä pärjäisi. Se tuntui kauhealta, mutta menin silti ja sain hyvät lausunnot. Tuli ähäkutti-olo.

Nykyisinkin monet yllättyvät, kun jumalanpalveluksissani synnintunnustus pitää laulaa. Olen siitä tunnettu pappi, että laulatan sen aina: virsi 288, Silmäisi eteen, Jeesus.

Olen myös ankara opettaja. Tässä samassa palvelutalossa asuu kaksi entistä rippilastani, joita en päästänyt ensimmäisellä yrityksellä läpi rippikoulusta. Molemmat muistuttavat siitä vieläkin. Olen vastannut heille, että ettehän te osanneet mitään. Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi.

"Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää."

Minä en päässyt ilmaiseksi papin virkaan. Odotin pappisvihkimystä yhdeksän vuotta.

Teologin on saatava kutsu seurakunnalta, ennen kuin hänet voidaan vihkiä papiksi. Minulla oli kutsu Lahden seurakuntayhtymästä. Olin mennyt Lahteen sosiaaliterapeutiksi ihmisille, jotka olivat juuri menettäneet liikuntakykynsä, ja pidin ohessa rippikoululeirejä liikuntavammaisille nuorille.

Silloinen Tampereen piispa ei vain ottanut minua vastaan. Pyysin audienssia itse ja sitä pyydettiin työpaikkani kautta, mutta ei. Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää. En vain päässyt antamaan näyttöä puhetaidostani.

Miten sen kauniisti sanoisi? Kyllähän minulla oli niiden yhdeksän vuoden aikana erilaisia tuntemuksia. Leikin ajatuksella, että siellä noudatetaan nyt vanhaa kirkkolakia vuodelta 1869. Sillä vuosisadalla ei varmasti kukaan minun tyyppiseni yrittänyt mitään tällaista.

Kun Tampereen piispaksi tuli Juha Pihkala, ääni muuttui kellossa heti. Hän otti minut vastaan, ja piispainkokous päätti, että vammainen pappi voi hyvin käyttää apunaan avustajan käsiä. Minä tarvitsen niitä esimerkiksi ehtoollisen jakamisessa ja hiekkaristin sirottelemisessa vainajan arkulle.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2000 Juha Pihkala vihki minut papiksi Tampereen tuomiokirkossa, mutta täpärälle se meni.
Tilaisuus lähestyi ja tv-kuvaajat olivat jo asemissa, kun suntio vielä yritti saada messukasukkaa ylleni. Koska soljet olivat unohtuneet kiinni, pääni ei meinannut millään mahtua kasukan läpi.

Se oli kuin toinen syntymä. Jumissa oltiin taas.

"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."
"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."

Olen käynyt puhumassa hoitajaopiskelijoille vammaisuudesta ja erilaisuuden kohtaamisesta. Toisinaan olen näyttänyt heille dokumenttielokuvan Markon kaksi kuolemaa. Se kertoo kaverista, joka vammautuu liikuntakyvyttömäksi ja tekee itsemurhan.

Myös minulla on ollut pari selkäydinvammaista kaveria, jotka ovat ajaneet sähköpyörätuolilla mereen. Sitten on kysytty, että miten niin voi tapahtua, kun heillä oli apuvälineitä ja oli hyvä työpaikka.

"Liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä."

Yritän sanoa tämän kauniisti. En ole itsemurhan enkä eutanasian kannalla. Silti ymmärrän, että liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä.

Pitää miettiä sitäkin, mitä liikuntakyvyn tilalle voisi saada. Hirveän hyvä esimerkki on fyysikko ja ihmemies Stephen Hawking, joka istuu pyörätuolissa lihassairauden takia. Hän kuolee kun kuolee, mutta on liikuntakyvyttömänäkin ehtinyt keksiä kaiken.

Minullakin on ollut kapinaa kohtaloa vastaan, mutta ei niin pitkää aikaa, että siitä olisi jäänyt jälkiä. Liikuntavamma on ollut syntymästä saakka osa minua. En edes muista, että olisin keskustellut kenenkään kanssa siitä, miksi minulle kävi näin.

Ainakin elämäni on ollut vaihtelevaa.

Ja ainakin yksi pirun hyvä ominaisuus minulla on. Se on peräänantamattomuus."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2017.

Moi Sami!

Jos minun pitäisi sinua luonnehtia, ensimmäisenä sanoisin, että olet erittäin älykäs ihminen. Toiseksi sanon, että olet erittäin omapäinen. Uskon, että se on ollut sinulle keino selviytyä. Omapäisyyden ansiosta olet tullut monesta kehästä voittajana.

Hyvä esimerkki on pappeutesi. Aika monta vuotta tahkosit, ennen kuin kirkko antoi periksi ja sait papin viran. Ja muistatko sen kerran, kun sinulle tuli kärhämää viranomaisten kanssa ja poliisi puhui sinulle vähättelevään sävyyn puhelimessa? Kun kerroit siitä, totesin, että sitä puhelua Helsingin poliisilaitos katuu pitkään. Tiedän, että tulet lankaa pitkin niin kauan, kunnes vähättelijä pyytää anteeksi.

Tutustuimme toisiimme lapsina, koska molempien äidit olivat näyttelijöitä ja kavereita keskenään. Nykyisin en tunne ketään, joka kävisi enemmän teatterissa, oopperassa ja klassisen musiikin konserteissa kuin sinä. Olisikin kiintoisaa lukea sinulta kulttuuripoliittinen näkemys esittävästä taiteesta Suomessa.

Meillä oli aikuisena pitkä tauko tapaamisissa, mutta sitten aloit soitella minulle. Kiitos siitä. Nyt käyn moikkaamassa sinua aina silloin tällöin. Lupaan, että järkkään sinulle jatkossakin lippuja Kansallisteatteriin.

Ystäväsi Jukka-Pekka Palo