Yhä harvempi viettää koko elämänsä samassa työpaikassa. Taru Vuori vaihtoi turvallisen talouspäällikön työn ensin yrittäjyyteen ja löysi lopulta paikkansa sukunsa metallipajasta. Lue Tarun ja kahden muun alanvaihtajan tarinat. 

Peltojen keskellä Jokelassa on keltainen talo. Tavallista maalaismaismaa: pihapiirissä ajat sitten käytöstä poistettu navetta, punainen, puinen ulkorakennus, aitta ja varasto. Traktori, kolmen sukupolven suksia, vanha bingotaulu ja lehmien voiteita.

Ulkorakennuksen ovella seisoo leveästi hymyilevä nainen. Taru Vuori, 40, johtaa sukunsa metallipajaa isänsä vanhalla kotitilalla.

Tarun tie kotiin ei ole ollut suora eikä nopea.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Taru Vuoresta tuli yrittäjä, kun Tinja oli juuri syntynyt. Nyt tytär on kahdeksanvuotias. Perhe viihtyy uudessa kodissa. 

”Tulotasoni on romahtanut, mutta ­eipä minun tarvitse ostaa jatkuvasti ­uusia jakkupukujakaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani sel­keästi omalla alallani.”

Työ, jolla on tulos

Lukion jälkeen Taru ei tiennyt yhtään, mitä haluaisi elämällään tehdä. Sen hän tiesi, että korkeakouluun piti päästä, koska koulu oli mennyt niin hyvin. Hän mietti vaihtoehtoja: Lääkäriksi? Ei pysty. Lakimieheksi? Ei kiinnosta.

Ajattelin, että opiskelen yhden ainoan ammatin, loppuelämäksi. 

Kauppakorkeakoulu vaikutti paikalta, josta avautuisi monta mahdollisuutta. Sinne siis.

”Ajattelin, että opiskelen yhden ainoan ammatin, loppuelämäksi.”

Taru teki gradunsa suurelle rakennusfirmalle, johon hän pääsi töihin heti valmistuttuaan. Controllerin eli talouspäällikön työ oli rankkaa ja vastuuta oli paljon. Elämä oli pelkkää työtä, päivät pitkiä ja illat taistelua väsymystä vastaan.

Silti Taru jatkoi vuosia. Hän vaihtoi lääkealalle ja konsernin osasta toiseen.

Työ kansainvälisessä firmassa oli usein kiinnostavaa: oli vieraita ulkomailta ja kaikenlaista säpinää. Työpaikka oli turvallinen ja vastasi koulutusta.

Maalaisidylliinsä Taru haluaa vielä ainakin pajakaupan ja kasvihuoneen.

Tarun työuraa katkoi kolme äitiys­lomaa. Koko ajan hänessä vahvistui tunne siitä, ettei paperien pyörittely ainakaan isossa firmassa ole hänen juttunsa.

Talouspäällikön palkka oli hyvä, ja firmassa olisi ollut mahdollisuuksia edetä, mutta Tarun mielestä työ oli tylsää.

”Tuntui typerältä kirjoittaa kahdeksan tuntia raportteja johdolle.”

Taru halusi päästä tekemään työtä, jonka tuloksen näkee. Hän halusi tehdä töitä itselleen.

Vaippoja ja bisnestä

Vuonna 2006 ystävä kertoi tutusta, joka oli palaamassa hoitovapaalta töihin ja mietti, mitä tekisi juuri perustamalleen lastentarvikekaupalle. Taru itse oli äitiysvapaalla mutta halusi tehdä kotona muutakin kuin hoitaa lapsia.

”Kolmas  lapseni Tinja oli juuri syn­tynyt. Ajattelin, että bisneksen teko ­vaipan­vaihdon ohessa olisi loistava idea. Sitä paitsi ajatus paluusta talouspäällikoksi ahdisti.”

Kun Tinja täytti kolme viikkoa, Taru osti Vekaravintti-nettikaupan kestovaippa- ja kantoliinavarastoineen ja perusti omakotitalonsa kellariin pienen lastentarvikepuodin. Hänestä tuli yrittäjä.

Taru jatkoi pitkään turvallisessa palkkatyössään, mutta hän on tyytyväinen, että uskalsi lähteä ihan toiseen suuntaan. 

”Tuntui kuin olisin palannut kotiin. Suvussani on paljon yrittäjiä. Vaikka olin nähnyt myös työn kurjat puolet, ­minusta tuntui hyvältä.”

Yhtenä kevätpäivänä kaksi vuotta myöhemmin Taru oli ulkoilemassa Tinjan kanssa Keravan keskustassa, kun hän näki tyhjän liiketilan. Se sijaitsi kävelykadulla ja oli juuri sopivan kokoinen Vekara­vintille. Siltä seisomalta Taru päätti vuokrata tilan. Seuraavalla viikolla hän irti­sanoutui työstään.

Epävarmuuden aika

Viiden vuoden ajan Vekaravintti oli ihana. Asiakkaat olivat ihania ja tuotteet olivat ihania. Taru opiskeli somistamista ja ­sisustussuunnittelua ja oppi lisää kaupan pyörittämisestä. Sekin oli ihanaa.

Kun Tinja täytti viisi vuotta, kesto­vaipat ja kantoliinat alkoivat kuitenkin kyllästyttää Tarua. Hän etsi ja löysi fir­malle ostajan.

Kesällä 2011 Tarun elämä olikin täynnä epävarmuutta. Hänen avioliittonsa oli päättymässä eroon. Hän ei tiennyt, mitä ryhtyisi tekemään Vekaravintin jälkeen. Hän ei tiennyt edes, millä elättäisi itsensä.

”Hain paria talouspäällikön paikkaa mutta en tosissani. Paluu ekonomin hommiin tuntui ahdistavalta.”

Joululomalla Taru sai ajatuksen. Isä oli yrittänyt myydä suvun metallipajaa jo vuosia. Perheyrityksessä oli työskennellyt kolme sukupolvea miehiä: Tarun isä, isoisä ja isoisän isä.

Nyt olisi Tarun vuoro.

Isä osti minulle hitsauskypärän. Ainakin sen verran hän uskoi minuun. 

Vanhemmilleen Taru ei puhunut ideas­taan mitään. Hän surffasi netissä ja löysi Keski-Uudenmaan koulutuskunta­yhtymästä itselleen sopivan koulutuksen: kone- ja metallialan perustutkinnon oppisopimuksella. Sinne hän soitti heti ensimmäisenä joulun jälkeisenä arki­päivänä.

”Opettaja kannusti kovasti. Aloin uskoa, että pystyn tähän.”

Vasta sitten Taru kertoi suunnitel­mista vanhemmilleen.

”Isä sanoi heti, että eihän tuossa ole mitään järkeä. Hän epäili, ettei pajasta irtoaisi palkkaa meille molemmille.”

Isä suostui kuitenkin kokeilemaan. Helmikuussa Taru allekirjoitti oppisopimuspaperit ja aloitti työt isänsä opissa.

”Isä osti minulle hitsauskypärän. Aina­kin sen verran hän uskoi minuun.”

Tarun ensimmäinen työtehtävä, polttoleikkausten teko, sujuu jo rutiinilla.

Ihan ensimmäiseksi Taru alkoi tehdä polttoleikkauksia ja onnistui hyvin.

”Myöhemmin selvisi, että se oli ollut koetinkivi. Ellen olisi osannut, isä olisi neuvonut lähtemään.”

Tähän tarvitaan kylä

Nyt Taru on lähes valmis levyseppä­hitsaaja ja perheyhtiö Vuorenteon toimitusjohtaja. Yrityksessä työskentelevät myös Tarun isä ja yksi perheen ulko­puolinen työntekijä. Firma tekee metallista muun muassa maantiekaiteita ja farmarisäiliöitä.

Tänä keväänä Taru sai hankittua yritykselle kantavien teräsrakenteiden CE-laatumerkinnän, jonka EU vaatii. Moni muu metallipaja joutuu pistämään lapun luukulle, koska merkinnän hankkiminen on liian vaativaa.

Taru viettää puolet ajastaan kontto­rissa papereita pyöritellen, mutta hän ­pitää huolen siitä, että aikaa jää myös haalaritöille. Täällä pajan hämärässä, ­öljyn tahrimalla lattialla Taru on onnellinen.

Lapsille koulun vaihto ja tuttujen kulmien jättäminen ovat isoja asioita, mutta Tarun mukaan hekin ovat nyt innoissaan maalle muuttamisesta.

Tarulla on sitä paitsi näkymä tule­vasta. Hän suunnittelee pajan ympärille käsityöläiskylää: täällä olisi tilaa puu­sepälle, veneenveistäjälle tai muille käsi­työläisille. Päärakennuksen alakerrassa olisi hyvä sopukka pienelle pajapuo­dille. Talon yläkertaan Taru ja lapset muuttivat toukokuun lopulla.

”Pihaan tulee kasvihuone ja pelloille toivottavasti luomuviljelyä. Ehkä hankimme myös kanoja.” 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2014.

Puuseppä vaihtoi mielenterveystyöhön

Ensi syksynä puuseppä Jarmo Svanson, 33, valmistuu lähi­hoitajaksi. Alun perin hänestä piti tulla puualan artesaani. Tai kyllä hänestä artesaani tulikin, mutta töitä ei löytynyt.

Kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen Jarmo huomasi bussin seinällä mainoksen, jossa kysyttiin: Haluaisiko opiskella lähihoitajaksi? Jarmo halusi.

Opinnoissaan Jarmo on erikoistunut mielenterveystyöhön. Harjoittelujaksot ovat osoittaneet, että tämä työ sopii hänelle. Oma persoona saa siinä näkyä.

”Tuntuu vahvasti siltä, että olen löytänyt paikkani. En ole katunut hetkeäkään.”

Työssä Jarmo saa välitöntä palautetta. Kun pystyy luomaan yhteyden toiseen ihmiseen, oman tekemisen vaikutukset näkyvät toisen reaktioissa heti.

Jarmo toivoo myös voivansa yhdistää kaksi koulutustaan. Mielenterveyskuntoutujat tarvitsevat toimintaa, ja puutyöt sopivat tekemiseksi paremmin kuin hyvin.

Valokuvaajasta tuli toimintaterapeutti

Neljä vuotta sitten Rosemarie Särkkä työskenteli freelance-valokuvaajana. Hänestä tuntui, ettei alalla puhuttu kuin rahasta. Koska Rosemariella ei ollut lapsia eikä asuntolainaa, hän päätti opiskella varmuuden vuoksi vielä toisenkin tutkinnon.

”Halusin tehdä jotain sellaista kuin joskus kesätöissä vanhainkodissa. Tehtäviini kuului vanhusten ulkoiluttaminen. Yhden vanhuksen kanssa kävin uimassa rannalla, ja hän muisteli retkeä pitkään.”

Tänä vuonna Rosemarie, 34, valmistuu toimintaterapeutiksi. Hän työskentelee opintojen ohessa toimintaterapeuttina Kustaankartanon vanhainkodissa Helsingissä. Työhön kuuluu esimerkiksi pohtia, minkäväriset lautaset toimisivat parhaiten muistisairaiden ruokailussa, kun pöydät ovat punaiset. (Keltaiset tai vaaleanvihreät, koska kontrasti on mahdollisimman suuri.)

”Palkitsevat hetket ovat pieniä, mutta kyllä niitä on.”

Kerran kahvinjauhantaharjoitus toi harhaisen muistisairaan nykyhetkeen. Hän kommentoi toisen vanhuksen asua eikä vain raaputtanut pöytää. Hän oli tietoinen muista ihmisistä useita minuutteja.

Ensimmäistä ammattiaan Rosemarie ei ole kokonaan hylännyt. Hän tekee suunnilleen yhden valokuvauskeikan viikossa.

Ennen kuin vaihdat alaa

Jos mietit alan vaihtamista, selvitä itsellesi ainakin nämä asiat:

1. Motiivi. Miksi haluat vaihtaa alaa? Onko työsi haitaksi terveydellesi? Onko työpaikalla ongelmia? Oletko kyllästynyt? Pohdi, mikä sinua oikeasti ajaa muutokseen. 

2. Tulevaisuus. Millainen työtilanne uudella alalla on?

3. Sinä itse. Kuinka suuriin muutoksiin olet valmis? Oletko valmis muuttamaan asuinpaikkaa esimerkiksi kouluttautumisen takia? Sovitko uuteen ammattiin? Ammatinvalinnanohjausta saa esimerkiksi TE-toimistoista. 

4. Taidot. Riittääkö uuteen ammattiin täydennyskoulutus vai pitääkö sinun opiskella uutta? Voitko opiskella kotipaikkakunnallasi? Saisitko nykyisestä työstäsi opinto- tai vuorotteluvapaata. Kahdeksan vuoden työuran jälkeen voi saada aikuisopintorahaa.

Lähde: Ammatinvalintapsykologi Moira Jaakola, Uudenmaan TE-toimisto. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla