Tomi Juntunen ajautui hautaustoimistoyrittäjäksi: "En enää murehdi tulevaa"

"Kun puin ensimmäistä vainajaa arkkuun, olin pyörtyä jännityksestä. Kuolleen kohtaaminen pelotti. Se oli minulle aivan vieras asia. 

Viisikymmentä ensimmäistä vainajaa ahdistivat minua ja jäivät ajatuksiini. 

Kerran juuri ennen hautajaisia ruumisautoon tuli vika ja sen ovet lukkiutuivat, kun avaimet ja arkku olivat sisällä ja minä ulkona. Yritin saada ovia auki paniikissa. Silloin tilanne päässäni jotenkin laukesi. 

Siitä lähtien olen pystynyt unohtamaan vainajat, kun olen työni tehnyt.

LAPSUUTENI VANTAALLA oli työläisperheen arkea. Minulla oli kahdeksan vuotta nuorempi sisko, ja vanhempani työskentelivät makkaratehtaalla. Rahat olivat tiukassa.

"Vietin lapsena paljon aikaa sekä isän että äidin kotitaloissa. Tässä mummon ottamassa kuvassa olen vähän  yli vuoden. Tepastelen Myllykoskella isän lapsuudenkodin pihapiirissä."

Kavereita minulla oli paljon. Teimme kaikenlaisia kolttosia: rikoimme lamppuja ja työnsimme omenoita autojen pakoputkiin. Osasin jo lapsena lukea tilanteita. Vaikka tein pahojani, en koskaan jäänyt kiinni.

Koulu oli minulle vaikeaa. Jos minua nyt tutkittaisiin, minusta löytyisivät varmaan kaikki mahdolliset kirjainyhdistelmädiagnoosit. Olin ylivilkas, ja lukeminen tuotti vaikeuksia.

Ensimmäiset kaupat tein viisivuotiaana.

Vaikka koulu ei sujunut, olin kova tekemään töitä. Ensimmäiset kaupat tein viisivuotiaana. Löysin roskiksesta kaninnahkakintaat, jotka myin ystävälleni markalla.

Seitsemänvuotiaana poljin joka lauantaiaamu kello viisi Tikkurilan torille auttamaan yhtä vanhaa miestä nahkatavaroiden myynnissä.

Jo ihan pienenä osallistuin maatilan töihin mummolassa Kuopiossa. 13-vuotiaana lomitin tuttua karjanhoitajaa maatalousoppilaitoksessa Espoossa. Sain viikon työstä 330 markkaa ja ostin levysoittimen.

Heti perään suuntasin toiselle maatilalle, jossa hoidin kolmeakymmentä lehmää kahden iäkkään rouvan kanssa. Seuraavat viikot huolehdin yhden vanhan isännän kanssa hänen viidestäkymmenestä lehmästään.

Tykkäsin maataloustyöstä niin, että yläasteen jälkeen hain Lahden maatalousoppilaitokseen. 

Tein töitä sielläkin. Kun muut nukkuivat, minä ajoin sokerijuurikkaiden naatteja lehmien rehuksi. Sain markan tunnilta. Ostin koulun puutarhasta kukkia ja tein niistä joulukoreja myyntiin.

"Hoidin jo neljävuotiaana tottunein ottein äidin kotitilan eläimiä Kuopiossa."

Jouduin lopulta keskeyttämään koulun allergian takia. Se oli raskas paikka.

Jossakin välissä työskentelin lähettinä Vantaalla Katriinan sairaalassa. Kävi kuitenkin niin, että työt jäivät vähemmälle, kun aloin seurustella mummojen ja pappojen kanssa. Työnantaja ei tykännyt.

Olen aina pitänyt vanhoista ihmisistä. Pikkupoikana livahdin usein kylään alakerran Mairelle, joka kertoi tarinoita evakkoretkistä.

VARSINAINEN URANI alkoi hoitopöytäkrepin puhelinmyyjänä vuonna 1986. Kreppi oli sitä halvempaa, mitä enemmän sitä osti. Rakensin järjestelmän, jonka avulla asiakas saattoi ostaa monta lavaa kerralla mutta saada vain pienen erän kerrallaan. 

Myin kreppiä niin tehokkaasti, että joissakin hoitolaitoksissa sitä on yhä käytössä.

Myöhemmin olen myynyt kaikkea vammaisten apuvälineistä moottorisahoihin. Olen hyvä myyjä, koska vaadin itseltäni rehellisyyttä. 

Viimeiseksi jääneeseen myyntiedustajan paikkaan menin aluksi ilman palkkaa. Laakerifirman pomo ei uskonut minuun. Olin monta kymmentä kiloa ylipainoinen ja hän epäili, etten jaksa tehdä töitä.

Myin enemmän laakereita kuin kukaan aiemmin. Lähdin yrityksestä johtajana.

Olin myös burnoutin partaalla, aivan uupunut. Jos olisin voinut, olisin jäänyt sängyn pohjalle. Onneksi minulla oli parisuhde ja puutarha.

Ystäväni ilmoitti saunan lauteilla löytäneensä minulle naisen.

Olin tavannut Anun vähän ennen lähtöäni laakerifirmasta. Ystäväni ilmoitti saunan lauteilla löytäneensä minulle naisen, ja siltä istumalta soitin Anulle. Noukin hänet treffeille valkoisella Cadillacilla.

Olin 31-vuotias ja Anu 36. Pian muutimme yhteen. Sain samalla perheen, sillä Anulla oli 3- ja 6-vuotiaat lapset. 

Puutarhan taas olin hankkinut hetken mielijohteesta. Onneksi, sillä työ siellä auttoi minua toipumaan.

Vuonna 2000 ostin kukkakaupan Hyvinkäältä, koska tarvitsin paikan, jossa myydä puutarhan tuotteita. Muutaman vuoden kuluttua ostin toisen. Kun sen yhteydessä olleen hautaustoimiston yrittäjät lopettivat, huomasin ryhtyneeni hautausurakoitsijaksi.

MONI AJATTELI, että myyntitykin muuttuminen hautausurakoitsijaksi oli outo veto. Minäkin pidin sitä vähän yllättävänä. Sitten muistin, että lapsena piirsin mieluiten hautajaisia. 

Laajensin toimintaa vauhdikkaasti ensin Tuusulaan ja sitten Nurmijärvelle ja Vantaalle. Ostin kukkakauppoja sitä mukaa kun niitä tuli myyntiin tai löysin hyvän liikepaikan.

Välillä oli tiukkaa. Kun tilillä oli nolla euroa ja laskupinossa puolen miljoonan edestä maksettavaa, ahdistus ilmeni ihan fyysisisestikin: minua otti sydämestä ja otsalle nousi tuskanhiki. Jouduin irtisanomaan työntekijöitä ja tekemään heidänkin työnsä.

Pankinjohtaja luki minua, ei tasetta.

Onneksi pankinjohtaja luotti minuun. Hän luki minua, ei tasetta. Pankista alkoi myös elämäni kovin vaihe.

SEITSEMÄN VUOTTA sitten olin pankissa asioilla. Virkailija huomautti, että iso luomeni näyttää siltä, että se olisi hyvä poistaa. Noudatin neuvoa, ja luomi poistettiin.

Parin viikon päästä sain kirjeen. Siinä ilmoitettiin, että minulle oli varattu aika leikkaukseen. Hämmästyin ja soitin sairaalaan. Kuulin, miten hoitaja laski kuulokkeen: "Voi kauheaa, minulla on täällä potilas, joka ei tiedä, että hänellä on syöpä."

Minut valtasi kuolemanpelko. Joka kerta kun puin kuollutta arkkuun, ajattelin, että kohta tuossa olen minä. Mietin, kuka minut arkkuun laittaa ja miten.

Uudessa leikkauksessa poistettiin runsaasti luomea ympäröivää kudosta. Kahdesta seuraavasta kuukaudesta en muista juuri muuta kuin jatkuvan pelon.

Vähitellen hyväksyin, että kuolema tulee jos on tullakseen. Nyt tunnen, että osaan elää tätä päivää. Sekin kyllä auttoi, että jälkitarkastuksissa lääkäri tökkäsi joka kerta sormella vatsaani ja sanoi, että siihen minä kuolen enkä syöpään.

Niinpä päätin laihduttaa. Jätin herkut ja napostelut ja aloin käydä kuntosalilla. Nyt olen 60 kiloa kevyempi.

"Vuonna 2010 vietin vappua Hyvinkäällä. Olin silloin lihavimmillani: painoin 180 kiloa."

Työelämässä olen aina ollut rohkea, mutta ulkonäön suhteen itsetuntoni on ollut heikko. Olin ylipainoinen jo lapsena. Nyt kohtaan ihmiset entistä rohkeammin. Työ on kehittänyt minua.

Kerran eräs rouva tuli ostamaan hautakiveä miehensä haudalle. Hän kertoi kadottaneensa ilon elämästään miehen kuoleman jälkeen. Keskustelimme pitkään. Sanoin, että nyt hän on tavallaan sinkku, ja että yleensä sinkut muun muassa matkustelevat.

Tuli pitkä hiljaisuus.

Ehdin jo säikähtää valinneeni väärät sanat. Sitten rouva totesi, että niinhän se on.

Puolen vuoden päästä sain kortin Italiasta. Siinä oli terveiset sinkulta, joka oli saanut elämänsä takaisin.

TYÖNI ON minulle paljon. Ymmärrän, että elämässä on tärkeämpääkin kuin työ ja raha.

Jotkut asiat eivät silti muutu. Kun vaikeiden vuosien jälkeen sain hautaustoimistot, kukkakaupat ja kahvilat pyörimään ilman, että olen itse kiinni niissä kaikissa, minun piti taas tietysti avata suuni.

Lomareissulla Puerto de la Cruzissa vierailin suomalaisten suosimassa bistrossa. Aloin haaveilla siitä itselleni eläkepuuhaa ja tulin sanoneeksi bistron omistajalle, että jos paikka tulee myyntiin, ostan. Puoli vuotta myöhemmin hän soitti. Avajaisia juhlittiin lokakuun alussa.

Sellainen minä olen. Puuhaa on aina oltava."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013.