"Olin nuorena niin sanottu aito blondiini", Tuula Raatikainen sanoo kammatessaan aamulla hiuksiaan.
"Olin nuorena niin sanottu aito blondiini", Tuula Raatikainen sanoo kammatessaan aamulla hiuksiaan.

Tuula Raatikainen on aina yksin kotona. Yksinäisyydestä selviää, kun katsoo aamusta iltaan televisiota ja nukkuu radio päällä.

Kuuteen vuoteen Tuula Raatikainen ei ole nukkunut yksin. Joka yö hän on nukahtanut Lenco-merkkisen radionsa viereen.

Radio on Tuulan tyynyn vieressä ja päällä koko yön. Laite vie kapeasta sängystä paljon tilaa, mutta ilman sitä Tuula ei saa unta.

Yleensä auki on Yle Puhe. Sieltä tulee öisin vanhoja ohjelmia. Ihaninta Tuulasta on nukahtaa urheiluselostuksiin. Erityisesti siihen, jossa Helena Takalo voittaa kultaa Innsbruckin olympialaisten pikamatkalla vuonna 1976.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hetken hän on yksi yleisöstä, yksi meistä.

Kun Tuula makaa peiton alla ja jännittää loppukiriä, hänen sydämensä lyö hiukan kovempaa kuin yleensä. Pian Helena voittaa, meidän Helena, ja sillä sekunnilla yksinäisyys Tuulan sisältä katoaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hetken hän on yksi yleisöstä, yksi meistä.

Tuula nukahtaa urheiluselostajan ääneen.

Aamulla hän herää uutistenlukijan ääneen.

Sängystä ylös omin voimin

Perjantai 17. kesäkuuta, kello 10. Radio Yle Puhe: Yle uutiset.

Tuula herää säätiedotukseen, joka lupaa sadetta. Hän ilahtuu, sade on hänen lempisäänsä. Ulkona hän ei käy muutenkaan, ja sateella naapuritalon opiskelijat eivät rieku parvekkeilla.

Tuula ponnistautuu sängylleen istumaan, pudottautuu pyörätuoliin, rullailee kylpyhuoneeseen ja vaihtaa vaippansa.

Aamusta tulee vahva olo. On niin mahtavaa päästä sängystä itse ylös. On hienoa pystyä vaihtamaan omat pissavaippansa. Ja on suuri ilo, että isommalla hädällä pystyy vielä käymään ilman apua, oikein pytyllä.

"Tsekkaan aina peilistä, olisiko minulle ilmestynyt hauis, mutta läskiä vaan on", Tuula sanoo ja heiluttelee kohtaa, jossa hauis olisi, jos se olisi.

Välillä mietin, että voivoi kun olisi mies tässä, mutta nuorta en saa ja vanhaa en huoli.

Tuula Raatikainen on 78-vuotias, perheetön, aina yksin ja aina kotonaan. Pyörätuolissa hän istunut siitä asti, kun verisuonet kalkkeutuivat ja vasen jalka jouduttiin amputoimaan. Siitä on nyt kuusi vuotta.

Mutta nyyhkyjuttua Tuulasta ei saa. Hän on aivan liian hauska, sitä paitsi hän kiroilee koko ajan.

"Jumankaut mun ikätoverit, ne kuolee ympäriltä. Välillä mietin, että voivoi kun olisi mies tässä, mutta nuorta en saa ja vanhaa en huoli."

Yksinäisyyteen Tuula on tottunut. Mutta tuntuu se silti, koko kropassa, aamusta iltaan asti.

"Yksinäisyys tuntuu hiukan epätoivolta. On siinä sekin outous, että yksin minua pissattaa koko ajan, mutta seurassa ei yhtään. Ja yksin syödessäni nenästäni valuu vettä, mutta seurassa ei. En ymmärrä miksi. Niin vain käy."

Sekin on kuulemma väärinkäsitys, että yksin aika kuluisi hitaasti. Ei kulu.

"Tuntini kuluvat huomaamatta, sillä aina tulee jokin telkkaohjelma, ja sen jälkeen taas seuraava ja seuraava."

Aamutoimiensa jälkeen Tuula sammuttaa radion ja avaa television. Kello on 10.30. Jim-kanavalta tulee Onnenarpa.

Tuula rullaa pyörätuolinsa niin lähelle telkkaria kuin pystyy. Metriä kauempaa hän ei näe kunnolla.

Tuula katsoo telkkaria aamusta iltaan, joka päivä, vuodesta toiseen.

Siinä hän istuu. Katsoo telkkaria aamusta iltaan, joka päivä, vuodesta toiseen. Television hän sammuttaa vasta, kun menee nukkumaan.

"Ja sitten taas avaan radion. Yksinäisyyden kestän, mutta hiljaisuutta en. Minä tarvitsen ihmisen ääntä."

Puhelinlasku: 5,90

Kello 13.35. TV 1: Helunan häämatka (Suomi 1955). Kotimainen kesäelokuva Saimaan sisävesilaivalta. Ohjaus: Sakari Jurkka.

Juuri kun Tuula alkaa katsoa jokapäiväistä Suomi-filmiään, postiluukusta tupsahtaa kirjekuori.

Hän säpsähtää, rullaa pyörätuolinsa eteiseen, kurottaa käsiään kohti lattialla lojuvaa kuorta ja kiroilee vatsamakkaroitaan, jotka kuulemma vaikeuttavat kaikenlaisia urheilullisia suorituksia. Lopulta hän saa kuoren auki.

”Eniten maailmassa haluaisin puhua, puhua, puhua, kunhan joku vain istuisi vieressäni.”

"Jaahas. Kännykkälaskuni on 5,90. En ole vissiin soittanut viime kuussa yhtään puhelua."

Siihen on selitys.

Tuula irtisanoi lankapuhelimensa 2010, samana vuonna kun joutui pyörätuoliin ja muutti nykyiseen vuokrakaksioonsa Helsingin Ruoholahteen. Sen jälkeen hän hankki ensimmäisen kännykkänsä. Siihen loppui soittelu.

"Minulla on joku helvetin kompleksi kännykän käytöstä. En soita kenellekään. En soita, en vaan soita. Ehkä se johtuu siitä, että kun olin töissä, puhelin soi aina ja aina piti soittaa. Enää ei huvita."

Tuula opiskeli Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa sanomalehtioppia ja teki uransa tiedottajana Maatalouden tutkimuskeskuksessa.

"Kai minä työstäni tykkäsin. Ainakin menin sinne joka jumalan aamu 30 vuoden ajan. Mutta heti kun jäin eläkkeelle, tyhjensin pääni. En suostunut puhumaan töistäni enää sanaakaan."

Harmillisinta puhelinkammossa on se, että Tuula rakastaa puhumista. Hän puhuu hauskoja ja kovalla äänellä, tykkää nauraa ja naurattaa.

"Eniten maailmassa haluaisin puhua, puhua, puhua, kunhan joku vain istuisi vieressäni. Mutta soita en."

Sisaruksia Tuulalla ei ole. Sukulaiset ovat kuolleet tai muuten vain etäisiä. Kummityttö on rakas, mutta soittelee yhä harvemmin, koska Tuula ei ikinä soita takaisin. Tuula ymmärtää sen eikä pahastu.

”Ongelle ehkä haluaisin. Niin kuin isän kanssa pienenä.”

Tietokoneen hankkimista hän on harkinnut 18 vuotta. Vielä sitä ei ole. Uloskin Tuula pystyisi itsensä rullaamaan, omin voimin ja jotenkuten, mutta eipä vain rullaa.

"Kuuteen vuoteen en ole käynyt kaupungilla. Ei ole halua."

Eikö nytkään, keskellä kesää?

"Ongelle ehkä haluaisin. Niin kuin isän kanssa pienenä."

Ikävä teatteriin

Klo 15.29. TV 2: Jalkapallon EM-kisat, Italia-Ruotsi.

Kolmelta Tuula lämmittää mikrossa maksalaatikon, päivän ainoan lämpimän ateriansa. Kanankoipia hän aikoo kokkailla jonain toisena päivänä, kun telkkarista tulee jotain vähemmän tärkeää kuin Zlatanin peli.

Kodin seinät ovat tyhjät. Ei tauluja, ei kirjahyllyjä, ei valokuvia.

"Yhtään naulaa en ole näihin seiniin lyönyt. En ottanut vanhasta kodistani mitään mukaan, koska ajattelin, etten minä täällä kauan ole."

Vanha omistusasunto on Runeberginkadulla, Helsingin Töölössä. Siellä on kirjahylly, valokuva-albumeja, muistoja. Tuula joutui antamaan asuntonsa vuokralle, koska siellä ei pääse kulkemaan pyörätuolilla.

Siihen kotiin hänellä on ikävä.

Runeberginkadulla Tuula asui vuodesta 1957 asti. Hän kaipaa yhä keskustan säpinää, kahviloita, tuttuja kadunkulmia. Ja varsinkin teatteria.

"Kävelin aina kotoa kaupunginteatteriin. Olin se, joka oli kaikessa mukana. Telkasta katsoin vain uutiset, ja kymmenen talvea vietin Espanjassa."

Kerran viikossa Tuulan luona käy Invalidiliiton avustaja, Pinja. Hän on yrittänyt houkutella Tuulaa kanssaan teatteriin.

Vielä Tuula ei ole suostunut. Kun on ne vaipatkin. Tuntuisi väärältä lirautella niin hienossa paikassa.

”Suosikkipelaajani on Piqué. Messistä en tykkää, se on niin hoopon näköinen.”

Useimmiten Tuula pitää kaikki kotinsa verhot kiinni. Muuten telkkarin kuva ei näy. Mutta joskus hän kurkistaa ikkunasta ja tarkkailee ihmisiä.

"Jumankaut niiden jalat käyvät. Voi että se näyttää hienolta, kävellä niin lujaa ja just minne haluaa."

Vaikka Tuula ei viihdy nykyisessä kodissaan, se on hänen maailmansa. Muuta hän ei näe, muualla hän ei käy. Siksi hän tuntee asuntonsa jokaisen neliösentin, jokaisesta kulmasta.

Kun hän syö maksalaatikkoaan ja istuu selin televisioon, hän alkaa äkkiä hymyillä:

"Katsopas tätä: telkkari heijastuu peilikuvana tämän paskaisen uunini pinnasta. Pystyn katsomaan Salkkareita tätäkin kautta, takapuoli telkkaan päin. Kätevää vai mitä?"

Real Madridin fani

Kello 18.31. TV 2: Jalkapallon EM-kisat, Tsekki-Kroatia.

Jalkapallon EM-kisat ovat sekoittaneet Tuulan päivärytmin. Hän katsoo jokaisen pelin, jopa kolme päivässä. Siksi väliin jäävät muut rakkaat ohjelmat, kuten Uusi päivä.

Penkkiurheilu on Tuulan intohimo. EM-kisoissa hän kannattaa Saksaa, koska "Saksa kumminkin voittaa". Muuten hänen lempijoukkueensa on Real Madrid.

"Barcelonasta en tykkää, koska Litmanen sai istua siellä vaan penkillä."

”Tiesin jo pikkutyttönä, etten halua perhettä. Haaveilin vapaudesta. Sen sain.”

Tuulan suosikkipelaaja tosin on Gerard Piqué, suoraan Barcelonasta.

"Siinä on pitkä ja komea puolustaja. Messistä en tykkää, se on niin hoopon näköinen."

Urheilu tulee Tuulan tärkeysjärjestyksessä ykkösenä. Kakkosena tulee Jim-kanavan Poliisit-sarja.

"Ne poliisit ovat niin kamalan ystävällisiä. Mietin aina, ovatko ne oikeasti niin kilttejä, voivatko olla? Eniten tykkään Lindhistä. Se on vanhan ajan poliisi, vähän muhkeakin."

On Tuulan elämässä ollut oikeitakin miehiä. Yhden kanssa hän meni kihloihinkin.

Hän oli silloin 26-vuotias. Kihlaus kesti seitsemän vuotta, mutta koskaan Tuula ei harkinnut tosissaan, että olisi huolinut sulhasensa luokseen asumaan, saati aviomiehekseen.

"Tiesin jo pikkutyttönä, etten halua perhettä. Minusta vauvat haisivatkin niin pahalle."

Juhannukset ja joulut Tuula viettää yksin. Hänestä se on mukavaa, on ollut aina.

Lapsesta asti Tuula rakasti yksinoloa, erityisesti lauantai-iltoja. Kouluviikko oli viimein ohi, hän sai kivuta vinttikamariinsa ja olla yksin. Ja mennä sen jälkeen saunaan, ihan yksin.

Kun luokkatoverit haaveilivat lapsista, Tuula haaveili matkustamisesta.

"Haaveilin vapaudesta. Sen sain."

Valintaansa Tuula ei kadu. Ei sittenkään, vaikka juuri nyt, tässä iässä, hänen vapautensa on alkanut tuntua yksinäisyydeltä.

Kymmenen joulukorttia

Kello 21.25. TV 2: Yle uutiset.

Keittiön pöydällä on pino vanhoja joulu- ja pääsiäiskortteja. Tuula ei ole malttanut siivota niitä pois.

Joka joulu hän lähettää kymmenen korttia ja saa muutaman enemmän. Postikorteilla hän pitää yhteyttä myös ainoisiin nuoruudenystäviinsä, Railiin ja Ritvaan.

"Joskus he kyläilevätkin luonani. Ihmeellisintä on, että he ovat silmissäni yhä 19-vuotiaita, vaikka ovat oikeasti yhtä vanhoja ämmiä kuin minä."

Juhannukset ja joulut Tuula viettää yksin. Hänestä se on mukavaa, on ollut aina.

Joululaatikot hän ostaa valmiina ja joululauluja hän inhoaa, joten paineita herkästä tunnelmasta ei ole.

”Äidin kanssa en puhunut koskaan mistään. En varsinkaan kihlaukseni purkautumisesta.”

Nuorena hän vietti joulut joko yksin, ystäviensä tai äitinsä kanssa. Perinteistä hän kaipaa vain yhtä:

"Aattoaamuisin kävelin aina Suomalaiseen kirjakauppaan ja ostin sieltä itselleni joululahjaksi Kaari Utrion kirjan."

Lapsuutensa Tuula eli Nokialla. Äiti oli kotirouva, isä paperitehtaan rullakoneenkäyttäjä. Kun Tuula oli viisi, 16-vuotias isoveli kuoli tuberkuloosiin.

Isä oli kiltti ja hiljainen mies. Äiti harrasti näyttelemistä, oli kova puhumaan ja tiesi kaiken.

"Äiti oli yhtä itseriittoinen kuin minä. Aina kun menin isän kanssa ongelle, äiti laittoi meille hyvät eväät. Mutta äidin silmistä näin, kuinka hän nautti, kun sai jäädä yksin tyhjään kotiin", Tuula sanoo.

Äiti piti huolta, rakastikin, mutta mistään Tuula ei osannut hänen kanssaan puhua.

"Emme olleet läheisiä. Emme koskaan puhuneet kihlauksestani emmekä varsinkaan sen purkautumisesta. Toisaalta äitini ei painostanut minua naimisiinkaan. Mistään ei puhuttu mitään."

Viikon ainut halaus

Kello 21.30. TV 2: Jalkapallon EM-kisat, Espanja-Turkki.

Tuula laittaa maidon kiehumaan. Ilta-aurinko värjää olohuoneen.

"Kaakao on uusi iltarutiinini, pieni nautintoni. Vaikka lihottaahan se."

Tuulan voimat ovat hiipuneet. Ehkä siksi seuraksi riittävät televisio ja radio. Niitä on turha vähätellä, sillä niistä kuuluu ihmisen ääni.

Elämään on tullut toinenkin uusi rutiini, sillä Tuula on alkanut käydä kaupungin päivätoiminnassa kerran viikossa.

"Ilmoitin heti, että muistisairaitten ryhmään en sitten mene. Kaikkien on oltava täysjärkisiä."

Täysjärkisten ryhmä löytyi. Joka keskiviikkoaamu kahdeksalta Tuula haetaan kotoaan ja kyyditään takaisin kolmen jälkeen. Päivän aikana jumpataan, syödään ja pelataan muistipeliä. Keskiviikoista on tullut viikon kohokohta.

"Vaikka kyllä minä sielläkin menen aina pianon viereen, sellaiseen koloon, missä en joudu kenenkään viereen. Sieltä katselen. Mitään en puhu, tykkään vain kuunnella. Kaikki ovat niin kilttejä ja mukavia siellä."

Parasta viikossa on myös Invalidiliiton hoitaja Pinja, joka käy auttamassa torstaisin. Hän pesee selän, koska Tuula ei pysty, ja käy tämän kanssa S-marketissa ruokaostoksilla.

Kerran viikossa Tuulan luona käy kaupungin kotisairaanhoitaja ja joka toinen viikko HelsinkiMission vapaaehtoistyöntekijä Heidi. Heidi halaa joka kerta kun tulee ja lähtee.

"Kyllä se minulle kosketukseksi riittää. Enemmän kaipaan puhumista."

Jos Tuula saisi muuttaa arjestaan yhden asian, minkä hän muuttaisi?

"Kalusteet. Täällä on niin autiota."

Jos ei nousisikaan

Kello 0.00. Radio Yle Puhe: Vuosikatsauksia.

Tuula kieräyttää itsensä sänkyyn, aivan radion viereen. On pimeää, mutta häntä ei pelota. Ei edes kuolema.

"Olisin ihan valmis jo."

Siinäkään ei ole Tuulasta mitään surullista. Tämä on ollut hyvä elämä, juuri sellainen kuin hän toivoi.

Sitä paitsi voimat ovat hiipuneet. Ehkä siksi seuraksi riittävät televisio ja radio. Niitä on turha vähätellä, niille ei kannata naureskella, sillä niistä kuuluu ihmisen ääni.

Telkkarin ääressä Tuula itkee ja nauraa ääneen. Eniten hän nauraa Salkkareille ja koviten hän itkee Suomi-filmeille. Mutta itsekseen hän ei puhu, oli kuinka tylsistynyt tahansa.

Joskus Tuula on miettinyt, että mitä jos jonain aamuna ei enää vaivautuisikaan nousemaan. Ottaisi vain viereensä vesipullon ja päivän lääkkeet, nielaisisi ne kiltisti ajallaan kuten aina, mutta ei vaan nousisi. Katsoisi mitä tapahtuu.

"Mutta enhän minä malta. Telkasta tulee aina jotain, jonka haluan kumminkin vielä katsoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2016.

Sisältö jatkuu mainoksen alla